Opettaja, 16-17/2011

Näin pääsiäisenä on munanmaalaamisen ohella hyvä miettiä, miten koulujen katsomusopetus pitäisi järjestää. Ja aina kun aiheeseen päästään, ehdotus uskonnon ja elämänkatsomustiedon korvaamisesta yhteisellä aineella pomppaa esiin vieteriukon sisulla. Eikä ihme: nykymenoa vastustavat argumentit näyttävät nopealla vilkaisulla murskaavilta.

On ensinnäkin outo ajatus, että suvaitsevuus kehittyisi parhaiten leiriytymällä omien uskontojen kuppikunniksi. Opetusta on myös hankala järjestää. Mistä tilat, kelvollinen oppimateriaali ja pätevät opettajat bahai-uskonnolle ja Herran kansa ry:lle? Eriytetty opetus tietää myös rahanmenoa. Tasa-arvonkin kanssa on niin ja näin, koska eri puolilla maata on hyvin erilaiset mahdollisuudet järjestää pienryhmien opetusta. Edellisen valossa tuntuu oikeastaan erikoiselta, ettei yhteiseen aineeseen ole siirrytty jo ajat sitten.

Mutta ihan näin yksinkertaista se ei ole. Kannatan nykysysteemiä, kaikesta huolimatta. Vaihtoehdot kun ovat huonommat.

Teoriassa paras ratkaisu varmaankin olisi neutraali katsomusoppi, toiseksi paras nykyjärjestely ja kehnoin sellainen virallisesti puolueeton uskontotieto, joka käytännössä kuitenkin tarkoittaisi uskonnollista indoktrinaatiota.

Reaalimaailmassa uskon, että yrittämällä parasta päädyttäisiin huonoimpaan.

Aidosti neutraali yhteinen katsomusaine ei vallitsevassa ilmapiirissä ole mahdollinen, eikä sen luterilaisuuteen kallistuva jäljitelmä poistaisi katsomusten välistä kitkaa. Vääntö vain siirtyisi aineiden välisestä uuden aineen sisäiseksi. Näin on käynyt esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa, missä yhteinen uskontotieto on aiheuttanut ongelmia oikeusjutuiksi asti.

Käytännössä uusi oppiaine tarkoittaisi suunnilleen nykyistä uskonnonopetusta – erona lähinnä se, että kukaan ei saisi siitä vapautusta. Et:n ja uskonnon sulauttaminen muistuttaisi Itä- ja Länsi-Saksan yhdistymistä: toinen katoaa kartalta. Uudistus siis heikentäisi tuntuvasti uskonnottomien asemaa. Siksi onkin erikoista, että juuri uskontokriittiset punavihreät ajavat yhteistä katsomusainetta.

Vallitseva käytäntö on siinä mielessä reilu, että se pelaa avoimin kortein: tämä on nyt evankelisluterilaisen uskonnon opetusta, ja me kristityt katsomme maailmaa tästä vinkkelistä. Painajaiseni on paperilla objektiivinen oppiaine, joka tosiasiassa ujuttaa uskontoa. Suostuisivatko teologikoulutuksen saaneet uskonnonopettajat – heillehän uusi aine tulisi – käsittelemään pääsiäisen tapahtumat, Muhammadin ilmestykset ja Dawkinsin uskontokritiikit tasapuolisesti? Entä miten muslimioppilaat suhtautuisivat tähän? Heillehän islamin pienryhmä on koulussa oman identiteetin kannalta tärkeä ja ainutlaatuinen saareke, jossa heidän ei tarvitse olla vähemmistö.

Nykyjärjestely ei myöskään ole kallis. Oman uskonnon opetuksesta luopuminen toisi vain parin miljoonan euron säästöt vuosittain. Pari miljoonaa on pieni hinta, jos sillä pystytään edes jotenkin turvaamaan perustuslakiinkin kirjattu positiivinen uskonnonvapaus.

Valittu linja saa myös vahvan tuen kentältä. Sitä kannattavat niin uskonnon kuin et:nkin opettajat, kirkosta puhumattakaan. Vaatii melkoista arroganssia jyrätä näiden kaikkien yli. Ja kun rehtorit pystyvät raivaamaan lukujärjestyksiin erilaisia valinnaispolkuja kielistä alkaen, miksei se onnistuisi katsomusaineissa?

Parannettavaakin on. Opiskelijoiden pitäisi ainakin lukiossa saada vapaasti valita, osallistuvatko uskonnon vai et:n opetukseen. Ja jos katsomusten kirjo uhkaa levitä käsistä, opetuksen järjestämiseen vaadittavaa oppilasmäärää voisi nostaa.

Kenties parempaa vuoropuhelua katsomusten kesken saisi aikaan hybridimallilla. Entä jos peruskoulussa opetettaisiin yhteensä viisi vuosiviikkotuntia omaa uskontoa tai et:tä – joissa myös käsiteltäisiin eri uskontoja kuten nytkin – ja toinen mokoma filosofiaa, jonka piirissä voitaisiin yhdessä pohtia etiikkaa, maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ja kehittää ajattelun, argumentoinnin ja kyseenalaistamisen taitoja.