Uusi Suomi, 6.12.2015

Ensin varoitus: ei matematiikassa mitään vikaa ole. Mutta se paljastaa yhteiskunnastamme jotain kummallista.

Otetaanpa kaksi suomalaista, Jussi ja Johanna. Jussia ei lukeminen ja opiskelu oikein innosta, eikä siinä mitään. Tärkeää ja tarpeellista työtä on rutkasti ilman valkolakkiakin. Jussi käy peruskoulun jälkeen ammattikoulun ja toimii sitten kaivinkoneenkuljettajana.

Johanna on enemmän lukijatyyppiä. Hän menee lukioon ja haluaa opiskelemaan psykologiaa. Pääsykoe on tiukka, mutta kun Johanna rauhoittaa keväisin muutaman kuukauden lukemiseen, yliopiston ovet avautuvat kolmannella yrityksellä.

Jussi on ansainnut 19-vuotiaasta asti noin 2 700 euroa kuukaudessa miinus verot, käteen jää pari tonnia. Johannan tulot koostuvat opintorahasta ja asumistuesta, yhteensä noin 500 euroa. Lisäksi Johanna käy viikonloppuisin töissä ja ansaitsee nettona 400 euroa kuussa. Tämän päälle pitää ottaa opintolainaa.

Johannalla menee hyvin. Hän valmistuu maisteriksi kohtuuajassa ja saa jo alle 30-vuotiaana yksityiseltä sektorilta vakityön, josta maksetaan hyvää palkkaa, 3 800 euroa brutto. Progressiivinen tulovero tosin puree: käteen jää noin 2 500 euroa.

Nyt päästään siihen matematiikkaan. 27-vuotiaaksi asti Jussi on tienannut kuukaudessa reilut tuhat euroa Johannaa enemmän. Tästä Jussille tulee reippaasti yli sadan tonnin etumatka. Johannalla on myös opintolainaa maksettavana yli kymppitonni.

Alle kolmekymppisenä kuvio sitten kääntyy. Johannalle jää joka kuukausi 500 euroa enemmän kuussa käteen. Niinpä hän saa Jussin kiinni elämän aikana kertyneissä nettoansioissa parissakymmenessä vuodessa. Jussi ja Johanna ovat silloin viisikymppisiä.

Loppu on kiinni siitä, säilyykö työpaikka. Yli viisikymppisillä hyväpalkkainenkin duuni lähtee herkästi yt-neuvotteluissa alta, ja ikääntyneiden työllistyminen on nihkeää.

Entä jos Johanna olisi juristi, tulot viisi tuhatta kuussa? Tilanne muuttuu mutta ei radikaalisti: viidestä tonnista jää käteen 3 200 euroa. Ero 2 700 bruttona tienaavaan on vain reilu tuhat euroa kuussa. Jos taas Johanna olisi maisterikoulutettu päiväkodinjohtaja tai sosiaalityöntekijä, palkka jäisi niin pieneksi, että opiskelusta johtuvaa tulonmenetystä ei pystyisi paikkaamaan koskaan.

Suomalainen erikoisuus: ankara palkkavero, keveät omaisuusverot

Eihän tässä välttämättä mitään ongelmaa ole. On mahdollista ajatella, että ammatista ja koulutuksesta riippumatta kaikkien kuuluu ansaita elämänsä aikana suunnilleen saman verran. Tasa-arvoa on se, että jokaisella on aineellista vaurautta yhtä paljon.

En kannata tällaista sosialismia, mutta se on sivuseikka. Ongelma on siinä, että nettotulojen tehokkaasta tasaamisesta huolimatta vauraus jakautuu Suomessa(kin) erittäin epätasaisesti. Tilastot ovat ällistyttäviä: rikkain kymmenen prosenttia omistaa melkein puolet suomalaisten nettovarallisuudesta. Vähävaraisimman 50 prosentin osuus kaikesta omaisuudesta on vaivaiset kuusi prosenttia, rikkaammalle väestöpuolikkaalle jää 94 prosenttia.

Tuloerot ovat pienet, varallisuuserot valtavat. Ja mitä tomerammin työtuloja tasoitetaan, sitä enemmän omaisuuserot perustuvat johonkin muuhun kuin omaan työhön, kuten perintöihin.

Pala palalta olemme rakentaneet kieroutuneen veromallin. Pelin henki on se, että omalla työllä vaurastuminen ei käy laatuun, mutta kun raha perustuu sopivaan perhetaustaan ja suotuisiin suhdanteisiin, rikastuminen sallitaan: pörssikeinottelun, osinkojen, myyntivoittojen ja perintöjen verotus on keveää.

Suomesta on tullut Euroopan kummajainen. Euroopan maiden keskiarvoon verrattuna Suomi verottaa työtuloja poikkeuksellisen ankarasti ja omaisuustuloja vähän.

Tolkuton tilanne on vasemmiston ja oikeiston yhteinen aikaansaannos. Vasemmistopoliitikot suhtautuvat omalla työllä ansaittuun vähänkin parempaan palkkaan kuin rikoshyötyyn, joka pitää takavarikoida valtiolle. Logiikka on yksioikoinen: mitä kovempi progressio, sen parempi. Kun vasemmistovaikuttajan suusta tulee sana ”hyvätuloinen”, ilme on se sama jolla sanotaan ”George double-u Bush” – aivan kuin hyvätuloisuudessa olisi lähtökohtaisesti jotain paheksuttavaa.

Korkeiden ansiotulojen takana on yleensä pitkä ja vaativa koulutus ja vastuullinen työ, ja palkaton ylityökin on tavallista. En tunne hyvätuloisia kohtaan annoskateutta; hienoa että jaksavat ja ponnistelevat eteenpäin, siitä hyötyy koko yhteiskunta.

Älyttömyyden toisesta laidasta huolehtii oikeisto. Se haluaa vimmaisesti pitää huolta siitä, että sellaista tuloa, jonka saamiseksi ei tarvitse tehdä työtä, verotetaan mahdollisimman vähän. Oikeiston märkä uni on se, että varallisuus kasautuu vapaasti ja verotta. Oikeistolainen politiikka suosii sukupolvesta toiseen periytyviä huimia varallisuuseroja ja ylläpitää työ- ja pääomaverotuksen välistä kuilua.

Kokoomus puhuu mielellään mahdollisuuksien tasa-arvosta ja hyvä niin, mutta samalla se haaveilee perintöveron poistamisesta, joka nimenomaan heikentäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa. Ei käy järkeen.

Työnteko kannattavaksi!

Se, että työnteko ei ole riittävän kannattavaa, koskee niin pieni- kuin suurituloisiakin – tosin eri tavoin. Alimmissa tuloluokissa sosiaalietuudet ja verotus eivät pelaa yhteen, joten ansaitusta eurosta ei välttämättä jää juuri mitään käteen. Tulohaitarin toisessa päässä lisätyö taas ei lyö leiville ankaran progression ja kovan marginaaliveron vuoksi, joka voi olla lähes 60 prosenttia. Se on melkein maailmanennätys.

Mutta rutina sikseen ja ratkaisut kehiin.

Ihan ensiksi pitäisi ottaa perustulo käyttöön, jotta myös pienipalkkainen ja lyhytaikainen työ kannattaa aina. On irvokasta, että juridisella saivartelulla halutaan torpata järkevä uudistus. Jos perustuslain yhdenvertaisuuspykälä ei estä vaikkapa sukupuolen perusteella lankeavaa asevelvollisuutta, miksi ihmeessä sen annettaisiin estää perustulokokeilut, joissa on kyse tilapäisestä ja lähinnä kosmeettisesta kansalaisten eriarvoisuudesta? Kokeilujen tarkoitus on sentään luoda yhdenvertainen systeemi.

Työn verotusta pitää keventää kaikissa tuloluokissa ja progressiota loiventaa jonkin verran, jotta pitkän koulutuksen hankkiminen ja vaativan työn tekeminen kannattaisivat paremmin.

Palkkaveron keventäminen vähentää valtion tuloja, mutta vajetta voi paikata kiristämällä omistamisen verotusta. Jos omaisuusverot nostettaisiin keskimääräiselle eurooppalaiselle tasolle, valtion kirstuun virtaisi melkein kuusi miljardia euroa lisää – valtava raha siis. Ensi alkuun voisi palauttaa varallisuusveron ja soveltaa pääomatuloihin samaa taulukkoa kuin palkkoihin.

Tänä vuonna työn verotus on kiristynyt jo kolmatta vuotta peräkkäin, mikä on siksikin vahingollista, että näin ankara verotus johtaa herkästi aivovuotoon ulkomaille. Viisaampaa olisi kerätä enemmän veroeuroja esimerkiksi kiinteistöverolla ja ulottaa se metsämaahan, joka ei karkaa minnekään. Samoin voisi tehdä sellaisia veronkorotuksia, jotka eivät halvaannuta vaan päinvastoin tervehdyttävät yhteiskuntaa: viina-, tupakka- ja ympäristöveroja voi korottaa.

Myös perintöverossa on selvästi nostovaraa. Miksi kummassa juuri sellainen tulo on kevyimmin verotettua, jonka saa ilman omaa työtä ja riskinottoa? On päätöntä, että sairaanhoitaja maksaa palkastaan isomman siivun veroina kuin maksetaan miljoonaperinnöistä.

Ja vaikka miten hoettaisiin, perinnöstä ei makseta veroja kahteen kertaan. Mantra on järjetön. Ensinnäkin perinnön jättäjä ja saaja ovat kaksi eri ihmistä. Toiseksi veroa on harvoin maksettu siirtyvästä omaisuudesta missään vaiheessa: valtaosa perintöjen arvosta tulee siitä, että asuntojen ja kiinteistöjen arvo on noussut ihan itsekseen. Oman asunnon myyntivoitostakaan ei tarvitse veroja maksella.

Luonnollisesti on pidettävä huolta siitä, ettei perintövero aiheuta lapsille ja leskille kohtuuttomia tilanteita. Veron pitää tulla maksettavaksi vasta sitten, kun perinnön oikeasti saa. Samoin pitää tuntuvin kevennyksin huolehtia siitä, ettei perintövero ole esteenä yritysten sukupolvenvaihdoksille.

Verotus ei tietenkään ole päämäärä sinänsä, itseisarvo. Mutta kun yhteiskunnan pyörittämiseen kerran rahaa tarvitaan, kerättäköön varoja nykyistä enemmän sieltä, missä on varallisuutta ja veronmaksukykyä ja pidettäköön samalla huolta siitä, että veromalli kannustaa opiskeluun ja työntekoon. Työhön ja yrittämiseen kun yhteiskunnan toiminta kuitenkin perustuu, ei pörssikeinotteluun, omistamiseen, erilaisiin osto- ja myyntileikkeihin, perimiseen ja nettipokeriin, joista on jostain syystä haluttu tehdä työntekoa kannattavampaa.