Opettaja, 9/2015

Sanoilla voi noitua ajattelun. Hupaisa esimerkki on muotiadjektiivi ”sirpaleinen”. Vähän aikaa sitten alettiin joukolla hokea, että nykylukio on sirpaleinen – perusteena se, että lukiossa kaikki lukevat eri aineita.

Tähän asti se on ollut laaja-alaisuutta ja yleissivistyksen hankkimista.

Sitten termi livahti lukioverkkokeskusteluun. Helsingin opetusvirasto huolestui siitä, että kaupungissa on paljon koulutuksenjärjestäjiä, joten tilanne on lukioon hakevan kannalta kuulemma sirpaleinen. Tosiasiassa hakijat eivät edes tiedä koulujen omistuspohjaa, koska se ei käytännössä näy mitenkään.

Tällä logiikalla sirpaleisuutta on se, että Helsingissä on paljon taksitolppia.

Koulukeskustelu latistuu helposti termivetoisiksi hyvä–paha-asetelmiksi. Kasvatustiedettä opiskellessani huvitti, miten behaviorismi väännettiin olkiukoksi ja siitä tuli synonyymi kehnolle opetukselle. Konstruktivismi taas oli taivaan lahja pedagogiikalle.

Tenteistä selvisi haukkumalla edellistä ja kehumalla jälkimmäistä.

Vieläkin etujoukkoon pääsee arvostelemalla opetusta liian ”opettajakeskeiseksi” ja hehkuttamalla ”opiskelijalähtöisyyttä”. Tässä retoriikassa opettajakeskeisyys on sitä, että opettaja ”paasaa” ja oppilaat haukottelevat, muita vaihtoehtoja ei tietenkään ole.

Hienointa on, jos opiskelijat – tai siis ”oppijat” – rakentavat tietoa ”ilmiöpohjaisesti” vastapainona perinteiselle opetukselle, joka ”lokeroi” oppiaineet ja ”kaataa” tietoa oppilasparoille.

Ja kaikki ”digi”-alkuinen on aina hienoa. Digitekniikka on jo itseisarvo, ei väline. Nettipelaaminenkaan ei ole enää pelaamista vaan trendikästä ”pelillistämistä”.

Itse pidän tärkeänä, että ihminen kohtaa ihmisen; en ole kyennyt huuhtoutumaan mukaan digihurmokseen. Opetus on kontaktilaji. Mutta ”perinteinen lähiopetus” kuulostaa kieltämättä dinosauruksen korinalta.

Tarvitaan tenhoisampaa termistöä, taikasanoja. Miten olisi läheistäminen?