Uusi Suomi, 16.1.2015

Lapsi sairastui alkuviikosta. Nyt kun vaara on ohi, voi pohtia vähän sivuseikkojakin.

Kuume laski pian, mutta kuusivuotiaan vointi ei ottanut kohentuakseen. Lapsi ei syönyt eikä juonut. Nestevajaus huolestutti.

Torstai-ilta oli jo pitkällä, kun minulta loppui kärsivällisyys. Ei muuta kuin perhe autoon ja sitten ison yksityisen lääkärikeskuksen päivystykseen.

Lääkäri otti vastaan melkein heti, ja mikä tärkeintä, osasi tietysti hommansa. Ihailen lääkärien ja sairaanhoitajien ammattitaitoa.

Mutta jotain hassua tilanteessa oli. Lääkäri puhui vain vaimolle. Ainuttakaan lasta koskevaa kysymystä tai hoitosuositusta hän ei osoittanut minulle. Olisin minäkin jotain tiennyt, koska olin jäänyt sairaan lapsen kanssa kotiin.

Esitin lääkärille pari kysymystä. Hän vastasi asiantuntevasti – vaimolle.

Yritin ajatella, että eipä tuossa mitään, sellaista sattuu. Pitkä päivä takana ja niin edelleen. Ja on tilanteessa jotain tärkeämpääkin kuin huomion symmetrinen jakaminen: lapsi pitää tutkia ja saada terveeksi.

Lääkäri kirjoitti lähetteen Lastensairaalaan ja antoi sen vaimolle.

Menimme Lastensairaalan vastaanottoon. Palvelu oli ystävällistä, ja meiltä otettiin tarvittavat tiedot. Tai ei siis meiltä, vaan vaimolta. Lopuksi vielä kysyivät, saako lapsen tietoja antaa eteenpäin. Siihen tarvittiin vaimoni lupa, minulta ei kysytty.

Nipotusta pienestä? Ei aivan. Sukupuolittunut kohtelu koituu kaikkien vahingoksi. Jos haluamme – ja toivottavasti haluamme – että isät ovat mukana lastensa arjessa siinä missä äiditkin, heidät pitää ottaa tasaveroisina vanhempina huomioon.

Aivan samoin toivon, että kun firmaan haetaan uutta pomoa, katse kääntyy naiskandidaatteihin ihan siinä kuin miehiinkin. Tai kun keskustelu menee politiikkaan ja talouteen, naiset eivät ole ilmaa.

Tunkkaiset sukupuoliroolit voisi äänestää historiaan. Se äänestys on kaiken aikaa käynnissä, pienissä arkisissa tilanteissa ja puheenparsissa.