Teemu ja Daniel

Uusi Suomi, 20.3.2016

Sanotaan, että me suomalaiset ponnistamme suunnilleen samoista lähtökohdista ja olemme tasa-arvoisia – enimmäkseen yhtä suurta keskiluokkaa.

Mutta maalataanpa kaksi henkilökuvaa. Kutsutaan tarinamme hahmoja vaikka Teemuksi ja Danieliksi.

Aloitetaan Danielista. Hän syntyy akateemiseen perheeseen, päivällispöydässä keskustellaan politiikasta, tieteestä, taiteesta. Museoissa käydään, kirjoja luetaan. Daniel viettää lapsuus- ja nuoruusvuotensa Helsingin hienostokaupunginosassa. Isä on korkeassa asemassa. Daniel käy hyvät koulut, kirjoittaa laudatureilla ylioppilaaksi eliittilukiosta ja pääsee Helsingin yliopistoon, pariinkin tiedekuntaan.

Yliopiston jälkeen Daniel siirtyy työelämään, menestyy ammatissaan, saa palkintoja. Hän tienaa hyvin, tuplasti suomalaisen keskipalkan. Kotona käy siivooja, hallissa on kaksi autoa. Hän asuu trendikkäällä alueella kantakaupungissa, olohuoneesta aukeaa merinäköala. Danielilla on kaunis vaimo, hyvä parisuhde ja ihanat lapset.

Daniel istuu luontevasti Café Engelissä pohtimassa nykykirjallisuuden tilaa.

Dani osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, puhuu radiossa ja televisiossa, kiertää paneelikeskusteluita. Hän saa oman televisio-ohjelman, jossa käy kiinnostavia vieraita presidenttiä myöten. Linnan juhliin hän menee puolisonsa kanssa toimittajien parveillessa ympärillä. Dani päätyy sanaristikoihin, seurapiiripalstoille, hahmoksi Aku Ankkaan ja vuoden henkilöksi Mitä missä milloin -vuosikirjaan.

Daniel lenkkeilee, ei polta eikä juo. Eikä hän hae töitä. Hänelle tarjotaan töitä.

Joten onneksi olkoon, Dani, hyvä meininki. Vaan entä se Teemu?

Kun Teemu syntyy, hänen vanhempansa asuvat vuokralla ankeassa Itä-Helsingin lähiössä, tilaa on alle 40 neliötä. Ei paljon sittemmin nelihenkiselle perheelle.

Teemun perhe on köyhä. Ja on siinä muutakin: Teemu kasvaa päihde- ja mielenterveysongelmien varjossa.

Kun Teemun isä myöhemmin kuolee reilusti alle 70-vuotiaana, Teemu selaa Kelan sivuja: miten yhteiskunta tulee vastaan hautauskuluissa, kun vainajan jäämistö koostuu kaupungin vuokra-asunnosta ja häätölapusta?

Mutta onhan sitä muunkinlaista perintöä. Teemun suvussa periytyy depressiota, unettomuutta, diabetestä, alkoholismia, keuhkotautia. Viikatemies niittää varhaista satoa.

Teemu ei oikein saa otetta mistään. Kouluunkaan hän ei sopeudu, ei viittaa tunneilla yhden ainutta kertaa.

Viinanjuonnin hän sentään tunnistaa omaksi jutukseen jo nuorena. Ja myötätuuli käy siinä, että hän kaikkien onneksi saa täyden vapautuksen niin armeijasta kuin siviilipalveluksesta.

Teemusta tulee ajelehtija, reunaihminen. Kolmekymppisenä hän ei ole valmistunut mihinkään ammattiin. Tulot koostuvat työttömän peruspäivärahasta, asumistuesta ja toimeentulotuesta. Onneksi unkarilainen valkoviini on halpaa ja asuntolan kämppikset enimmäkseen mukavia.

Miten tähän on tultu, sen kertoisi varmaankin peili. Mutta Teemulle syyttävä sormi on luontaisempi.

Nyttemmin Teemu on melkein viisikymmentä. Töissä hän käy, mutta hierarkian alimmalla portaalla. Työpaikka on epävarma eikä asunnonsäätö ole alkanut – eikä ehdi ennen pieneksi jäävää eläkettä alkaakaan.

Teemu asuu alueella, joka tunnetaan huumehörhöistä ja muista pudokkaista. Kaljavarkaita jahtaavat vartijat ovat tuttu näky. Mutta Teemu kokee itse kohdanneensa sen verran viranomaisten ja insituutioiden vihaa ja mielivaltaa, että hänen sympatiansa eivät mitenkään automaattisesti kallistu vartijoiden puolelle.

Teemu ei juo lattea vaan suodatinkahvia. Hänestä Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo on hieno kappale. Teemu ei puhu vieraita kieliä. Hän ostaa vaatteita UFF:ltä. Auto on vuosimallia 1996, ilmastointiteippi pitää sivupeilin paikoillaan.

Kaiken päälle Teemu on digisyrjäytynyt. Älypuhelinta hänellä ei ole, ja mitä hän sillä tekisikään; Teemu ei ole Facebookissa eikä twitterissä. Tekstiviestin hän osaa lähettää, ei muuta.

Meidän on helppo kuvitella Teemu ja Daniel. He ovat karikatyyrejä, kulttuurisia arkkityyppejä. Mutta tässä on jotain hassua. Teemu ja Daniel ovat oikeasti olemassa.

Hassuinta on, että he ovat sama ihminen. Teemu ja Daniel ovat tämän blogin kirjoittaja.

Miksi ihmeessä kirjoitan tällaista?

Ensimmäinen syy on sosiologinen. Sosiologit puhuvat mieluusti yhteiskuntaluokista, mutta käsite on hämärä. Ainakaan itse en samastu yhteenkään yhteiskuntaluokkaan, koska tämä nyt on vähän, öh, ristiriitaista. Meitä on varmasti paljon.

Toinen huomio on sosiaalipsykologinen ja liittyy palavaan haluuumme tehdä touhuilustamme menestysteatteria. Facebookissa ja muissa näyteikkunoissa poseeraamme sen minkä kulissien takaiselta töpeksimiseltä ja riittämättömyyden tunteelta kerkiämme. Kaveri jätti Facebookin siinä vaiheessa, kun katseli tuttunsa päivityksessä kuvaa aamiaisesta, jonka vaimo oli valmistanut omalla pihalla kasvatetuista hedelmistä.

Facebook on danien valtakuntaa.

Kiinnostavin näkökulma on yksilöpsykologinen. Teemu ja Daniel ovat tarinoita, joita itsellemme kerromme. Niin, perun aiemman: ei heitä oikeastaan ole.

Homo sapiens on tarinankertoja, Homo narrans, ja tiedostipa sitä itse tai ei, mielen hiljaisuudessa rakentuu kertomuksia, joissa jaamme kerkeästi sankarin ja marttyyrin viittoja. Minämyytit ja – narraatiot määräävät paljolti sen, miten itseemme ja muihin suhtaudumme – ja millä perusvireellä siis päivästä toiseen elämme.

Eri roolit ja minuuden kerrostumat vieläpä tappelevat tilasta samassa sielussa. Herkästi käy niin, että iltaa istutaan danieleina mutta aamuyöllä herätään teemuina, epämääräisen ahdistuneina ja sydän täynnä sivullisuutta.

Mutta mitäpä jos palauttaisimme teemut arvoonsa? Miten minusta tuntuu, että paljon pauhattu miesten huono-osaisuuskin hellittäisi, jos danielit vähän väistyisivät ja olisimme rehellisessä kosketuksessa – pateettista tai ei – oman ja toistemme heikkouden, epävarmuuden ja keskeneräisyyden kanssa.

Ehkä tärkein näkökulma onkin sosiaalipoliittinen. Jospa hyvinvointimme uhka eivät olekaan teemut vaan danit.