Kirjoittaja: arnokotro

Optimismin paikka

/ arnokotro

Metro, 20.12.2005

Metsät tuhoutuvat ja jäätiköt sulavat. Sodat raaistuvat, raaka-aineet ehtyvät, itsekkyys lisääntyy. Tuho tulee.

Helpoin tapa vaikuttaa viisaalta on maalailla tuomiopäivän freskoja ja kauhistella television keskusteluohjelmissa nykymenon hirmuisuutta. Kansakunnan terävimmiksi ajattelijoiksi nostetaan älykköidolseissa ammattisynkistelijöitä, joiden yksinlaulut ovat moneen kertaan kuultuja valitusvirsiä kaiken kurjuudesta.

Yksi puhuu turbokapitalismista, joka on tehnyt suomalaisesta työelämästä darwinistista selviytymistaistelu, ja romantisoi 1800-luvun autuaita aikoja. (Mihin muuten unohtuivat taudit, nälkävuodet ja tavallisen arjen uskomaton karuus?)

Toinen antaa ihmiskunnalle korkeintaan pari sukupolvea aikaa, sitten kaikki on menetetty – miten, se jää epäselväksi, mutta yhtä kaikki, vähintään pistesija älykköäänestyksessä on taattu.

Yhtä vääjäämättömällä logiikalla, jolla leffakriitikko tähdittää pitkäpiimäisen burkinafasolaisen elokuvan mestariteokseksi, älyllisyyden ja pessimismin väliin huitaistaan yhtäläisyysmerkki. Jo tilastojen kysyminen väitteiden tueksi tulkitaan kevytmielisyydeksi: maailma on tuhon tiellä ja sillä selvä, usko nyt, tarvitaan täyskäännös ja toivoa ei ole.

Parhaimmillaan synkistely on toki provokatiivista pessimismiä, herättelyä vastuullisempiin valintoihin. Mutta pahimmillaan se kääntyy tarkoitustaan vastaan ja siitä tulee itsensä toteuttava ennustus. Koska toivoa ei ole, pannaan sitten haisemaan vaan.

Tutkimustieto ja pitkän ajan trendit antavat yllättävää toivoa. Pelätty väestöpommi jäänee suutariksi ja maapallon väkiluku vakiintuu reippaasti alle kauhuskenaarioiden. Esimerkiksi Euroopassa metsäpinta-ala lisääntyy, ja monien sukupuuton partaalle hiipuneiden lajien kannat on saatu suojelutoimin kasvuun. Vesien kuormitus on vähentynyt. Fossiilisia polttoaineita korvaavia energialähteitä kehitetään.

Pahamaineinen globalisaatio, keskinäinen kauppa ja yhteistyö sitovat kansoja yhä enemmän toisiinsa, ja on aika mahdoton kuvitella vaikkapa Saksan ja Ranskan välistä, historiasta useampaankin kertaan tuttua sotaa. Kylmän sodan varjo täystuhokuvastoineen on väistynyt. Kymmeniä miljoonia ihmisiä on nostettu kehitysmaissa koyhyydestä. Koulutus ja lukutaito ovat lisääntyneet. Kehitysmaiden velkojen anteeksiannossa on edistytty.

Ihmiskunta on ovela laji, hyvässä ja pahassa. Jos ihminen onkin toiminnallaan saanut aikaan arvaamattomia ongelmia, sama laji on myös onnistunut voittamaan valtavat vaikeudet esihistorian käsittämättömän kovista oloista alkaen.

Ei ole syytä olettaa, ettei näistä nykyisistäkin ongelmista selvittäisi. Jos arvioidaan nykyaikaa ihmiskunnan kärsimyksien näkökulmasta, reilumpaa olisi verrata tilannetta aiempiin aikoihin kuin teoreettisiin ihanteisiin. Historia on sen sortin verenvuodatusta, luonnonolojen julmuutta, ihmisoikeuksien tallomista ja kaikenmoista barbariaa että hirvittää. Tässä valossa suuri osa ihmiskunnasta elää paremmin ja turvatummissa oloissa kuin koskaan, ja tämä oikeuttaa optimismin, joka pessimismiä paremmin antaa voimia kärsivienkin auttamiseen.

Joulu on rauhan ja toivon aikaa. Kenties kaiken maailmallisen kärsimyksen keskelläkin tänä jouluna on taas enemmän syytä optimismiin kuin koskaan, kun vain oikein katsoo.

Sijansa saivartelullakin

/ arnokotro

Metro, 22.11.2005

Viime viikolla se taas alkoi, vessanpöntöstä tällä kertaa. Tai ”vessan pöntöstä”, jos tarkkoja ollaan – ja mehän olemme. Huomasin Helsingin Sanomien otsikoineen näyttävästi etusivullaan, että ”vessan pönttöihin heitetään yhä väärää tavaraa” vedenpuhdistamoiden riesaksi.

Palaveri suomen kieltä pääaineena opiskelleen kollegan kanssa oli väistämätön.

– Vessan pönttö. Uskomatonta, että maan arvovaltaisin lehti kirjoittaa sen erikseen.
– Ja sinäkö pistäisit yhteen?
– No kyllä ilman muuta. Onhan se vakiintunut termi kuitenkin. Kuten naapurintyttö. Naapurin naisen kirjoittaisin tietty erikseen.
– Mutta hyväksyisit vessanpöntön? Ei kai pönttö kuulu asiatekstiin, vessasta puhumattakaan.
– Jahas. No olkoon pönttö sitten istuin. Mutta entäs vessa sitten? Toiletti? Ei käy, svetisismiä. Käymälä?
– Ei hemmetti. Näen silmissäni otsikon: ”Kännyköitä putoilee käymälänistuimiin”.
– Mieluummin ehkä ”käymäläin istuimiin”.
Ja niin edelleen, pitkään mutta ei hartaasti.

Perinnönjaossa ilman pilkunviilaus- ja kielipoliisigeenejä jääneille tällaiset keskustelut ovat piinaa. ”Mitä väliä jos viesti menee perille” on tavallisin kommentti. Tässä katsannossa epämuodikas spekulointi kieliknopeilla henkii sivistyneisyyden sijaan pikemminkin ahdaskatseisuutta ja suvaitsemattomuutta.

Kyse on kuitenkin aivan muusta. Autoharrastajalle ei kannata mennä sanomaan, että turhaan asensit uudet vanteet tai puskurit koslaasi, perille pääset yhtä hyvin normi-Škodalla. Kun rähjääntynyt lintubongari kompuroi takaisin kaatopaikalta ja kertoo tohkeissaan nähneensä harjalinnun ja aroharmaalokin, en menisi tokaisemaan ”mitä välii?”

Kielenviilaus on harrastus siinä missä postimerkkeily ja lintubongauskin ja se tarjoaa samantyyppistä löytäjän iloa kielinatsin saadessa kokoelmiinsa vaikkapa harvinaisen, jo kadonneeksi luullun kaksoispassiivin arvostetun lehden pääkirjoituksesta.

M.A. Numminen närkästyi taannoin ”eräs”-pronominin käytöstä silloin, kun oikea sana olisi ”yksi”. ”Jos moinen ei lopu”, Numminen uhkasi, ”alan itse vastaavasti laskea ’eräs, kaksi, kolme…!'”

Ihailtava asenne. Omat jäynäni ovat toistaiseksi rajoittuneet kouluaikaiseen puolipisteen ahkeraan viljelyyn sen jälkeen, kun suomen opettaja työtään helpottaakseen tuomitsi koko välimerkin; puolipisteestähän ei pirukaan ota selvää, onko se ihan perusteltu vai ei.

Kaltaistani saivartelijaa hirvittävät erityisesti sellaiset mukaedistykselliset kielen ammattilaiset, jotka muistuttavat, että kieli muuttuu koko ajan eikä ole syytä antaa tiukkoja määräyksiä siitä, mikä muoto on oikea ja mikä ei.

Holtitonta kielenkäyttöä ja korvia vihlovaa suomea sallivista populistisista lepsuilijoista tulee mieleen se rippileirin veljelliseksi heittäytynyt pappi, joka avautui leirin kiroileville, tupakkaa polttaville pahiksille: ”Kyllä mäkin aikoinaan dogasin ja röögasin. Ja niin muuten, Jeesus diggaa sua ihan sikana.” Vaikka en kirkkoon kuulukaan ja suhde yläkertaan on lähinnä olematon, sittenkin arvostan enemmän niitä pappeja, jotka pitävät kunniakkaasti perinteisestä linjasta kiinni.

Pilkunviilausko kuivaa ja huumoritonta? Ei toki. Asiaa harrastavien keskuudessa suomi tarjoaa ehtymättömän ajanvietteen ja sairasta nautintoa, huumoriakin. Ja sääntöjen tunteminen on edellytys sille, että niiden rikkomisessakaan on mitään riemua.

Teetä ja homeopatiaa

/ arnokotro

Metro, 25.10.2005

Uskonasiat ovat viime aikoina puhuttaneet tämänkin palstan kirjoittajia ja näköjään myös kulttuuriministeriä, joka valotti hiljattain elämänkatsomustaan laajemminkin. ”Jos chakrat tai energiavirrat tukkeutuvat – – alkaa oireilla fyysisesti.” ”Reikienergiaan tutustumisen myötä olen lukenut ja keskustellut paljon chakroista.” ”Mähän olen ihminen joka elää täysin intuition varassa. En tee ratkaisuja juuri lainkaan suunnitelmallisesti.”

Voi hyvät hyssykät. Karpela hyvä, olisit nyt vielä ylistänyt homeopatiaa ja valistanut kiinalaisten horoskooppien ikivanhasta, ahdaskatseisen länsimaisen tieteen mennen tullen peittoavasta viisaudesta!

Olen yllättäen huomannut, että tuttavapiirissäni tieteelliseen maailmankatsomukseen pohjautuva ja väitteille hyviä perusteluita edellyttävä ajattelu alkaa jäädä vähemmistöön ja jos jonkinmoinen hömppäuskovaisuus ja rajatietotrendikkyys on voimissaan. Mantrat ovat tutut: ”Länsimainen koululääketiede ei hoida ihmistä kokonaisuutena.” ”Tiede ei voi selittää kaikkea.” ”Kai säkin johonkin uskot?”

Hohhoijaa. Uskon kyllä ja noissa keskusteluissa enimmäkseen siihen, että huonosti menee, kun älykkäätkin ihmiset hukkaavat kriittisyytensä ja haksahtavat humpuukiin. Kuppiladebateissa tieteellistä maailmankatsomusta edustavaa ja johdonmukaista argumentaatioita väitteiden perustaksi edellyttävää keskustelijaa ei aina hyväksytä edes samalle viivalle uusirrationalistien kanssa, vaan hän on välittömästi vaarassa leimautua kaiken henkisyyden elämästään torjuvaksi ahtaanälylliseksi skientistiksi.

Logiikka, pätevä päättely ja argumentointi kuulostavat henkistyneessä hömppäpuheessa jo käsitteinä kiroilulta.

Näin lehdessä sellaisenkin otsikon, joka kertoi presidenttiehdokkaiden olleen ”huuhaa-testissä”. Mainio idea. Olisi hyvä selvittää, kuinka moni valtakunnan korkeinta jakkaraa tavoittelevista uskoo vaikkapa selvänäkemiseen, enneuniin tai astrologiaan.

Jäi lehti ostamatta kun tajusin, että tämäkin testi arvioi kandidaatteja lähinnä tähtimerkkien valossa. Minä ainakin haluaisin tietää, kuinka moni ministeri tai kansanedustaja tekee päätöksiä Karpelan tapaan puhtaan intuitiivisesti eikä järkiperäisesti suunnitellen, rajatiedosta puhumattakaan. (Tunnen muuten psykologin, joka katsoo tarot-korteista tulevat tapahtumat ja ihmissuhteidensa tilan.)

Hömppä on parhaimmillaan harmitonta ajanvietettä, pahimmillaan jopa vaarallista ja uhka oikeusturvalle. Aikoinaan hain opiskelupaikkaan, joka edellytti, että hakemusten pitää olla ehdottomasti kirjoitettu käsin. Luuleeko siis joku pystyvänsä päättelemään hakijoiden käsialasta jotain, vaikka grafologiasta ei ole minkäänlaista tieteellistä näyttöä? Vaikuttavatko syntymäajat työhönottoon? Entä jos tiimiin tarvitaankin sovinnaisen vesimiehen sijasta innovatiivinen skorpioni?

Kun ihmisten luokittelua ja leimaamista esimerkiksi ihonvärin perusteella pidetään asiattomana, toivoisi näin olevan syntymäajankin suhteen.

Ei pidä käsittää väärin. Suvaitsevaisuus kunniaan ja kukin tavallaan. Mutta niin tylsää kuin se joskus saattaakin olla, yksinkertaisesti on olemassa väitteitä, joiden takana on perusteellinen tutkittu tieto ja vahvat perusteet, ja on väitteitä, jotka eivät saa mitään tukea taakseen, jos niitä puolueettomasti tutkitaan. Eikä humpuukiin hurahtaminen ole merkki avarasta ja henkistyneestä ajattelusta, vaan monesti pikemminkin sen este.

Sivistymättömyydellänsäköhän?

/ arnokotro

Metro, 27.9.2005

– Kuka helkkarin McCarthy? Kysymyksen täräytti ystävä keskelle vuolasta kuppilakeskustelua siinä vaiheessa, kun joku väitti mediailmapiirin saaneen mccarthymaisia piirteitä. Äkkiväärä tokaisu löi meluisan seurueen hiljaiseksi.
– Eksä tiedä kuka oli McCarthy?
– En.
– Väitätsä että sä et koskaan ole kuullut McCarthysta?
– Väitän.
– Ootsä tosissasi?
– Olen.

Ihailen ystävääni. Itse pyrin vastaavassa tilanteessa kuumeisesti päättelemään, kenestä mahtaa olla kysymys. Kuulun siihen sakkiin, joka ei vahingossakaan näytä, ettei ole ymmärtänyt vitsiä vaan hymähtelee osaaottavasti mukana eikä ainakaan esitä tyhmiä kysymyksiä. Olen siis niitä, jotka varjelevat kasvojaan –  ja tietämättömyyttään.

Eräs toinen ystäväni on perillä kaikesta, tietolaari vaikuttaa rajattomalta. Vasta äskettäin ymmärsin keskusteluiden kulkua perästäpäin analysoituani, että hän huomaamattomilla aasinsilloilla siirtää aiheen omille bravuurialueilleen ja antaa itselleen syöttöjä, joista sitten laukoo herkullisia erävoittoja. Taito tuokin, mutta liikaa käytettynä melkoinen oppimisen ja katsantokulmien avartumisen este.

Oma kiinnostava ilmiönsä sivistyneisyyden julkituomiseksi on osoittaa tietonsa sijasta se, mistä on – tai väittää olevansa – autuaan tietämätön. ”Kuka Räikkönen?” ”Mikä Idols?” Pahimmillaan ilmiö on silloin, kun henkistyneisyyttä korostetaan tietämättömyydellä asioista, joista kyllä olisi ihan syytä olla perillä: ”Minulla ei ole mitään hajua Suomen budjetin koosta, en tajua numeroista mitään.” Samaan hengenvetoon kuitenkin tiedetään, että kulttuurihankkeisiin aivan varmasti löytyisi varoja nykyistä enemmän.

Tiedän sellaisenkin ihmisen, joka on koko elämänsä lukenut kaiken mahdollisen toisesta maailmansodasta. Hänelle yleissivistystä on se, että pystyy keskustelemaan tuntitolkulla Saksan itärintaman käänteistä. Täydellisen sivistymättömyyden merkki on Kurskin panssaritaistelujen sijoittaminen väärään vuoteen, pienemmäksi järkytykseksi riittää se, että luulee Saksan kuudennen armeijan komentajan olleen Friedrich von Paulus. ”Ei siinä mitään vonnia ole.”

Mitä sitten kuuluu yleissivistykseen, mitä pitäisi tietää ja kouluissakin opiskella? Puunilaissodat, mitokondriot, moolimassat? ”Ei mitään noista”, heitti yksi keskustelun livettyä McCarthysta sivistyksen perimmäiseen olemukseen. ”Faktat löytyvät kirjoista tai kätevämmin netistä”, tämä provosoi, ”ei niitä tarvitse kenenkään opetella”.

Pelottava ajatus minusta. Sivistystä tarvitaan jo sen kehittymiseksi, mitä voisi kutsua maailmankatsomukselliseksi vastustuskyvyksi. Mitä vankempi perussivistys on, sitä vaikeampaa on minkään muodikkaan huuhaa-opin tai ääri-ismin saada jalansijaa.

Irtofaktat eivät päässä pysy, se on helppo todentaa vaikka lukemalla vanhaa historian koevastaustaan, joka on kuin vieraan ihmisen tekstiä. Mutta se jonkinmoinen ymmärrys, joka noista tiedoista mieleen suodattuu ja kehkeytyy, ei katoa. Sivistys on tietämättömyydestä ja suvaitsemattomuudesta kumpuavalle ääriliikehdinnälle parasta vastamyrkkyä – vaikka sitten sitä mccarthyismia vastaan.

Oppia ja ojennusta

/ arnokotro

Metro, 30.8.2005

Mies koputtaa poikansa oveen.
– Jaime, hän sanoo, herää jo!
– En halua herätä, isä.
– Nouse ylös, sinun on mentävä kouluun.
– En halua mennä kouluun.
– Miksi et? kysyy isä.
– Kolmesta syystä, sanoo Jaime. Se on tylsää, lapset kiusaavat minua ja kaiken lisäksi vihaan koulua.
– Katsos, kerron sinulle kolme syytä miksi sinun täytyy mennä kouluun, isä vastaa. Ensinnäkin se on velvollisuutesi, toiseksi olet neljäkymmentäviisivuotias ja kolmanneksi olet sen koulun rehtori.

Luin dialogin hiljattain Anthony de Mellon viisaasta ja herättelevästä kirjasta Havahtuminen, parahiksi ennen kuin työt opettajana koulujen alettua pari viikkoa sitten taas jatkuivat.

Kun kuuntelee ikäihmisten muisteloita, niissä yllättävän usein nousee vuosikymmenten takaisia koulutraumoja pintaan. Ei tarvitse omaakaan muistia kauan tonkia, kun esiin pulpahtaa ätläköitä mielikuvia laulukokeista, liikunnasta ja vähän muustakin.

Liikuntatuntien säälimättömissä joukkuejaoissa saivat luokan lihavat tai muuten vain epäsporttiset kerta toisensa jälkeen vastaansanomattoman näytön siitä, ettei heistä ole joukkueeseen eikä varmaan porukkaan muutenkaan.

Uimaopetus alkoi julmanoloisen naisen koleasti kaakeleissa kaikuvalla karjaisulla ”ykköset kakkoset kolmoset”, jolloin piti tietää, kuuluuko uimataidottomiin, vähän uiviin vai hyviin uimareihin. Uimataidottomat – nämä ykköset – komennettiin styroxpala mahan päällä veteen selälleen ja kokeiltiin, pelkääkö ipana enemmän hukkumista vai altaanreunalla kepin kanssa heiluvaa dominaa. Ja kun muistelee yläasteen musiikintuntia, jolla soololauluvuoro kappaleeseen Ratiriti ralla eteni luokassa riveittäin kuin jokin kaamea spitaaliepidemia, ei heti tule ajatelleeksi, että musiikki on hauska ja rentouttava asia.

Ihmekös tuo sitten, jos näiden pakkonöyryytysten jälkeen laajastakaan suvusta ei tahdo löytyä sukukekkereihin yhtäkään vapaaehtoista juhlapuhujaa. Kesällä olin häissä, joissa morsiamen isä kertoi valvoneensa edellisen yön kokonaan – ei siitä mielenliikutuksesta, että ainoa tytär olisi kohta naimisissa, vaan pelosta, että kompastuu kirkossa kaikkien nähden omiin jalkoihinsa tytärtä alttarille taluttaessaan.

Oppilaiden keskinäisestä kiusaamisesta keskustellaan paljon, mutta aika vähän puhutaan niistä opetukseen juurtuneista käytännöistä ja perinteistä, joista versoo turhaa painetta ja traumaa.

Olen omatunto kolkutellen miettinyt, miten pitäisi suhtautua opiskelijoihin, jotka eivät viittaa oppitunneilla ja osallistu keskusteluun. Perinnehän on, että hiljainen koulukas saa jatkuvasti kuulla olevansa epäkelpo ja passiivinen, ja tästä rangaistaan paitsi alentamalla arvosanaa myös ”piikittämällä” eli kysymällä vaikka oppilas ei viittaa.

Mutta entäs jos joku vain sattuukin olemaan ujo ja seuraa kyllä opetusta, mutta ei uskalla tai halua viitata? Miksi tästä pitäisi rangaista, varsinkin kun kysymys on pitkälti sellaisista persoonan piirteistä, joille itse ei voi juuri mitään voi, ei ainakaan paljon enempää kuin laulukokeessa mokaava epävireiselle äänelleen?

Ankarasti tulkittuna ”jatkuvan näytön” vaatimus voi merkitä joillekin jatkuvaa laulukoetta, niin koulussa kuin elämässä muutenkin.

 

Rakkaus on musta leijona

/ arnokotro

Metro, 10.5.2005

Viime ajat olen tehnyt muuttoa. En ole muuttanut vaan nimenomaan tehnyt muuttoa ryönävuorta hirvitellen ja turhat tavarat kiroten. (Uskon muuten, että jokainen muuttopuuhissa oleva vähintäänkin tilapäisesti kannattaa niitä kuuluisia henkisiä arvoja materiaalisten sijaan.)

Kellariin kinostuneita pahvilaatikoita penkoessani käsiini osui kirja, jonka olemassaolon olin, ehkä freudilaisesti, tyystin unohtanut. Etulehden lauseet paljastivat kirjan lahjaksi silloiselta tyttöystävältäni: ”Hyvää syntymäpäivää rakas. Onnittelut niistä vuosista joita on takana, ja niistä kaikista, jotka meillä yhdessä on edessämme.”

Teksti pysäytti, antoi tauolle oikeutuksen, istuin pölyn keskellä alas. Muistaakseni meillä oli tuolloin yhteistä aikaa jäljellä kolme kuukautta. Mitä meille tapahtui? Missä mahdatkaan nyt olla, oletko onnellinen?

En tiedä. En edes tiedä, haluanko tietää.

Törmäsin äskettäin etäisesti tuntemaani naiseen, jonka tiesin olevan onnellisesti naimisissa, lapsiakin on kaksi. Yhteinen työ, omakotitalo rakennettu, verhot ikkunoissa. Vastaus tiedusteluuni miehen kuulumisista oli tyly: ”Ei hajuakaan, kysy siltä itse. Ero tuli, ei puhevälejä. Lasten kanssa vähän hankalaa, mutta huoltajuusvaihdot sujuu tekstiviestien avulla näppärästi.”

Tyrmistytti. Tapahtuuhan tuota, paljonkin, mutta juuri heistä en olisi uskonut. Miten ihmisistä, jotka joskus ovat jakaneet koko tämän käsittämättömän elämän ja kertoneet toisilleen asioita, joita eivät läheisimmille ystävillekään koskaan, voi tulla toistensa vihollisia ja vastaantulijoita, joita ei kadulla tervehditä vaan kävellään ohi välinpitämättöminä tai vihavälein?

Miksi läheisimmistä tulee etäisimpiä?

Rakastumista on pidetty yhtenä maailman suurista mysteereistä ja ihmeistä, mutta eikö rakkaiden ja toisensa läpikotaisin tuntevien ihmisten täydellinen ja peruuttamaton etääntyminen ole vielä suurempi ihme?

Erossa tappioluetteloon ei kirjaudu pelkästään jonkun ihmisen menettäminen; ero merkitsee aina kokonaisen pienoiskulttuurin tuhoa. Suhteessa syntyy oma yksityinen tarusto ja mytologia, salaiset sanat, oma itsenäinen maailma. Parisuhteessa toteutuu se, mitä filosofiassa kutsutaan emergenssiksi: suhde ei selity pelkästään sen osapuolilla, vaan se on aina jotain omalakista, irrallista, yksittäisten ihmisten olemukseen palautumatonta.

Parisuhteen kolmas osapuoli on aina suhde itse.

Pysähdyin toiseenkin kirjaan muuttolaatikoita tonkiessani, ja säkeet veivät mukanaan: ”Meidän humalamme/ei tarvitse viiniä/eikä seuramme/harpun ja viulun ääntä/Ilman tarjoilijaa/ilman kauniita kasvoja/ilman soittajia ja viiniä/me olemme juopuneita ja sekaisin/kuin kapakan juopot.”

Ja kuka onkaan kirjoittaja? Mika Terho? Tommy Tabermann? Ei, vaan Mawlawa Rumi, vuonna 1273 kuollut muslimirunoilija, yksi keskiajan suurista mystikoista. Kirjan nimi Rakkaus on musta leijona on mainio sekin, monille tulkinnoille avoin.

Jotkin asiat pysyvät. Rakkaudet ja intohimot, erot ja epätoivot. Suuri osa ihmisistä etääntyy entisistä rakastetuista välinpitämättömyyteen asti. Suuri osa rakkauksista päättyy onnettomasti. Mutta sekin usko ja toivo rakkaudessa säilyy vuosisadasta toiseen, että tämä on poikkeus, tämä rakkaus.

Itse uskon poikkeuksiin, muuhun ei voi uskoa. Siitä tämäkin muutto.

Kuu kuivin suin

/ arnokotro

Image, 8/2004

Helsingin yöelämän konkari, runoilija Arno Kotro sukelsi syyskuussa huimaan ihmiskokeeseen ja vietti kuukauden ilman viinaa. Miten bileiden Byron ja naapuripöydän Neruda selvisi koettelemuksestaan kosteassa kaupungissa? Lue Kotron raittiuspäiväkirja.

Elokuun loppu. Runoilijan päätös kypsyy.

Ankarasti juhlitun viikonlopun jäljiltä olo ei ole auvoisa, mutta sitä parantaa vakaa päätös täysin tipattomasta kuukaudesta. Tammikuu on amatöörijuoppojen klisee, tipaton syyskuu kesken kauden on tyylikkäämpi veto.

Ei iltapäiväoluita. Ei viikonloppuviskejä. Ei viiniä ruuan kanssa, aamupäivän tasoittavista puhumattakaan.

Kaikille kyse ei ehkä olisi valtavasta elämänmuutoksesta, mutta usko minua: myytti runoilijoiden viinanjuonnista ei ole vain myytti.

Keskiviikko 1.9. Runoilija pohtii hegeliläistä kaksoisnegaatiota ja selviää päivän velvollisuuksista.

Ensimmäinen täysraitis päivä on kiireinen, vapaudun työvelvollisuuksista vasta iltakahdeksalta. Normaalioloissa joisin pari ansaittua viinilasillista ja pari ansaitsematonta päälle. Kaikki on mennyt kuten ajateltu on – opetus, palaverit, kirjastovierailu. Ehkä. Mistä tiedän, ellen summaa tapahtumia kantaravintolan nurkkapöydän zeniläisessä rauhassa?

Kaipaan punaviinin lämmintä läikähdystä, sen sopivasti turruttavaa mutta samalla ajatukset kirkastavaa puraisua. Yritän sitkeästi ajatella muuta, mutta varmimmin mielen miehittää juuri se, minkä sieltä yrittää pitää poissa. Lohduton ajatus: entä jos viehtymys viiniin vain pahenee selväpäisten jaksojen aikana? Onko juotava tasaisesti, jotta ei alkoholisoituisi?

Ehkä kieltäymys pitää viedä loppuun asti. On pyrittävä kieltämisen kieltämiseen, Hegeliltä haiskahtavaan kaksoisnegaatioon: on unohdettava paitsi viinanjuonti, myös se, että sen yrittää unohtaa.

Paha vain, etten voi juoda unohtaakseni.

Perjantai 3.9. Runoilija saa oudon kutsun.

Illalla kännykkä piippaa. Tervetuloa Rush – Hard Generation -klubille Aktia-saliin. Nimesi on ovella. En tunne tekstiviestin lähettäjää enkä ravintolaa.

Jos olisin ottanut muutaman lasillisen, olisinko uteliaisuudesta lähtenyt katsomaan kortit? Todennäköisesti. Taksilla.

Nyt jään kotiin katsomaan televisiosta keskustelua, jossa pohditaan mahdollisuuksia järjestää kansanäänestys EU:n perustuslaista.

Säyseä selväpäisyys tappaa sosiaalisen improvisaatiokyvyn.

Lauantai 4.9. Runoilija kohtaa Puhuvan pään.

Olen istunut kotona kaikki illat. Näin ei voi jatkua, ei saa jatkua. On liikuttava ja nähtävä ihmisiä.

Suunnistan Nova Clubin päätösbileisiin Kaivohuoneelle.

Juomakuponkeja lyödään kouraan jo ovella, mutta niissä ei ole alkoholitonta vaihtoehtoa. Baarimikko tarjoaa ystävällisesti spraittia. Kuvittelen olevani selityksen velkaa ja soperran jotain sekavaa kosteasta kesästä. Baarimikko katsoo oudommin kuin koskaan.

Pujahdan saliin, jossa kekkerit ovat täydessä vauhdissa. Varmasti hyvät pirskeet, mutta tipattoman on vaikea eläytyä. Miten pitäisi olla, missä seistä luontevasti?

Keskusteluun ei saa oikeaa saundia. Mitä sanotaan niille, joille ei ole mitään sanottavaa?

Normaalisti yrittäisin napata humaltuneet kiinni nopeilla lasillisilla, mikä tosin on järjetön taktiikka, koska silloin aina päätyy loppuillasta kaikkein kännisimmäksi: se on kuin nostaisi nopeuden kahteensataan ja kiilaisi kiihdytyskaistalta niiden sekaan, jotka ajavat kahdeksaakymppiä.

Keskustelen jonkun kanssa tv-chatin Puhuvasta päästä. Kaikista viinaa juoneista Puhuva pää on hauska. Tai tarkemmin – Puhuvasta päästä puhuminen on hauskaa. Selväpäiselle tylsistelijälle Puhuva pää jää etäiseksi, huumori vieraaksi.

Saarikoski sanoi, että humala on paikka.

Sunnuntai 5.9. Runoilija onnittelee itseään.

Lopultakin valoa. Usein sunnuntai on krapulaisen teiniangstin luvattu päivä, puolibukowskin totuuden hetki, eksistentiaalisen vilun näyttämö.

Nyt olen aikaisin hereillä ja skannaan kirkkain aistein ja antennein Hesarin ajankohtaiset. Olo on kuin kolme kiloa pudottaneella laihduttajalla.

Keskiviikko 8.9. Runoilija ikävöi menetettyä luovuutta.

Yritän kirjoittaa. Yritän kirjoittaa mutta en kirjoita. Ajattelen liian kirkkaasti, arkisesti ja itsekriittisesti. Yllättäen huomaan, että juopumusta ei saakaan kaipaamaan jokin välittäjäaineen jekku tai geeneihin kirjoitettu himo, vaan laskelmoiva vakuuttuminen etanolin eduista kirjallisessa työssä. Voi olla, että juovuksissa ajattelu taantuu, mutta ainakin se avartuu niille taajuuksille, joilla virittyvät luovat tuokiot ja itsetuntemuksen kuulaat tilat.

Ikävöin niitä day after -aamuja, joina paperilapulta on tahattoman surrealismin seasta löytynyt omalla käsialalla kirjoitettu ihka oikea säe.

Torstai 9.10.–perjantai 10.10. Runoilija valvoo ja oivaltaa transferenssisuhteiden ytimen.

Raittiuden riemuihin viettelevissä valistusvihkoissa väitetään aina, että unen laatu paranee kun lopettaa juomisen. Ei pidä paikkaansa. Tai mistä tiedän, kun en pääse testaamaan unta juuri ollenkaan?

On ajatuksia ja on aamuöisiä ajatuksia; aamuyö on köyhän miehen humala.

Valvoessani muistelen lapsuutta. Lapsena kysyin isältä, miksi ihmiset juovat viinaa, kun se maistuu pahalta, maksaa paljon, ihmiset sitä juotuaan rupeavat riitelemään ja kaikille tulee lopuksi paha olo.

Mitä isä vastasi, sitä en muista.

Päädyn siihen, että myöhemmän elämän krempat johtuvat sittenkin lapsuuden vaurioista, sanoivat trendikkäät lyhytterapeutit, positiivisuuspsykologit ja muut pakkomyönteisyyden apostolit mitä tahansa. Alkoholin avulla voi regressoitua lapseksi jälleen ja korjailla hissukseen vaurioita käymällä niitä transferenssisuhteissa läpi. Olen tyytyväinen vastaisen viskittelyn oikeuttavaan oivallukseeni.

Huoneen nurkassa pölyttyy liuta Virosta raahattuja viinapulloja. Tuntuu kuin ne öisin kajastaisivat outoa, vihertävää valoa.

Perjantai 10.9. Runoilijasta sukeutuu Robert De Niro.

Käännynnäisestä tulee nopeasti kiihkoilija. Katson ärtyneenä metron siideriseurueita ja kännisiä hortoilijoita.

Itse koen olevani Suuri Esimerkki, kieltäymyksen ja itsehallinnan ikoni, hyveen perikuva. Olen Päivi Räsänen ja Robert De Niro samassa persoonassa, olen Raamatunlause ja taksikuski: ”All the animals come out at night…sick! Some day a real rain will come and wash all this scum off the streets…”

Kirottuani koko kesän hurskastelevaa ja moralisoivaa alkoholikeskustelua alan nyt ymmärtää kolumnistikollegoita ja jopa yleisönostojen vakiorutkuttajia. Katukuva on pilalla. Keskikaljaa tihnuttavat, nurkkiin kuseskelevat, haukottelevat ja röyhtäilevät mäyräkoirapöhnäilijät ärsyttävät aivan erityisesti.

Ei se ole ongelma, että minä en osaisi pitää hauskaa ilman alkoholia, vaan se, että muut eivät näköjään sen kanssakaan. Joisivat edes viiniä tai väkeviä, jotta tavoittaisivat nousuhumalan euforian, sen ylikuplivan hybriksen ja pulppuavan seurallisuuden. Jos jotkut kerran ovat siinä onnellisessa asemassa, että ovat antaneet itselleen luvan juopotella, miksi he eivät tee sitä oikein?

Lauantai 11.9. Päiväkännien ihanuudesta.

Yllättäen huomaan kaipaavani krapulaa, lennokasta seurallista kreatiivista krapulaa, joka avaa kiitoradan hallittuun, uuteen nousuun. Muistan lukeneeni kulttuureista, joissa alkoholia juodaan juuri krapulan takia. Ja onko mitään parempaa kuin krapulainen seksi?

Kaipaan rentoa ja harmonista toista päivää, kun ei enää ole kiire mihinkään, ei tarvitse juosta valomerkkien perässä, ei jonottaa ravintoloihin; kun taksit kulkevat, kaikilla on kapakoissa aikaa ja iloiset tunnit pitävät kustannukset kurissa.

Päiväkännit ovat parhaat kännit ja omat juhlat kukkeimmat silloin, kun ne kontrastoituvat muiden arkeen, hermostuneisiin lauantaishoppailuihin, räntäisiin töistäpalaamisiin.

Sunnuntai 12.9. Runoilija kohtaa kriitikot ja ryhtyy matemaatikoksi.

Pyhäpäivä avautuu raskaanharmaana. Äkkään Hesarista ja Nytistä arvostelut kuunnelmasta, jonka Radioteatteri on tehnyt runo-opukseni pohjalta. Itselläni ei ole kerrassaan mitään tekemistä toteutuksen kanssa, mutta silti: pitäisikö minun todella lukea arvioita selvin päin, ilman krapulankaan turvallista utua?

Toinen kritiikeistä on kiittävä, toinen happamahko.

Tavallisesti kai olisin jo matkalla baariin. Kapakoitumisen legitimoiva logiikka on yksinkertainen: hyviä uutisia juhlitaan, huonot antavat syyn karvaannautinnolliseen marttyyriuteen, jota pieni humala pukee kuin turkki jääkarhua. Nyt olisi valtakirja kumpaankin. En anna periksi, sittenkään.

lltapäivällä on runokeikka Tampereella. Paluumatkalla istun junassa ja huomaan kuluttavani aikaa tekemällä omituisia laskelmia. Lasken prosenttilukuja ja suhteutan raittiiden päivien määrää juopottelupäiviin. Takana on 39 prosenttia tipattomasta ajasta. Eksyn eksaktiin, pakkomielteiseen numeromagiaan. Raitistelusta tulee tieteellistä, olen raittiuspositivisti.

Lasken, että jo muutamalla vuosittaisella tipattomalla kuukaudella laimentaisin alkoholinkulutuksen kirkkaasti alle virallisten ongelmarajojen.

Omatunto ei ole kemiaa vaan silkkaa matematiikkaa.

Perjantai 17.9. Repsahdus on lähellä.

Vaarallinen ilta. Viinan seireenit pujahtavat tajuntaan, jossain ilkkuu Carl Barks -henkinen atrainhahmo. Muistan Oscar Wilden lohkaisun, jonka mukaan kaikkea muuta pystyy vastustamaan paitsi kiusauksia.

Ajatukset sortuvat kerettiläisiksi: Mitä hyötyä on tipattomista kuukausista, jos ne toisaalta vain lisäävät juomista? Jos on hyvissä ajoin päättänyt viinattomista viikoista, kiskoo hyvin omintunnoin kaksin käsin viime hetkeen asti ja toistaa saman kuurin jälkeen. Eikö kärvistelyllä vain kätilöidä selväpäisyyden ja juoppouden pahimmat puolet esiin?

Minkä vuoksi kysytään, miksi Jeppe juo? Miksi ei joisi?

Ikävöin viinareissujen parhaita pöytiä, kohottavia keskusteluita, barokkioopperoiksi paisuneita bakkanaaleja. Kaipaan seikkailua, suuria tunteita ja dramaattisia käänteitä. Tipaton elämä on olmiolemista, eteiselämää. Juhlat ovat jossain, ja minä olen tässä.

Hegeliläinen kaksoiskielto on kauempana kuin koskaan.

Sunnuntai 19.9. Runoilija leikkii kotia.

Käytän ylimääräistä aikaa ja energiaa siivoamiseen. Koska televisiosta ei tule mitään, on vuokrattava video.

Maanantai 20.9. Runoilija tärisee teatterissa.

Olen skipannut muutamat ilmaisen juoman juhlat, tieten mutta en hirveästi tahtoen. Tänään on runokirjasta ja osin uusista riveistä parsitun näytelmän ensi-ilta, jonne en malta olla menemättä. Repliikit hakkaavat tajuntaa kuin märät rätit ilman viinin pehmentävää puskuria.

Olen liian lähellä ja liian kaukana.

Lauantai 25.9. Kantapaikan yksinäisessä universumissa soi etäinen fuuga.

Juon kapakassa vettä koko oraalisen fiksaation vimmalla. Ravintolassa on retorisia kerroksia, humalan asteen virittämiä aaltopituuksia, toisiaan kohtaamattomia keskusteluavaruuksia.

Mietin miten kaikki muuttuisi, jos nyt joisin. Lipittäisinkö nurkassa nököttävän naisen kauniiksi ja kiinnostavaksi, sanoisinko sille hei? Lietsoisinko baaritiskillä rötköttävän äijän poliittiseen väittelyyn?

En tiedä, en halua tietää. Päässä on myrsky, edessä vesilasi.

Joka tapauksessa väitän, että alkoholin myötävaikutuksella on löytynyt enemmän aviopuolisoita ja seksiseuraa kuin niitä on alkoholin vuoksi menetetty. Leikittelen ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos elämästä nyt vietäisiin pois kaikki viinan mukanaan tuoma ja annettaisiin takaisin kaikki, minkä viina on vienyt. Vakuutun siitä, että Rex Alcoholicus on kaikkine oikkuineenkin ollut elämässäni hyväntekijä.

Silti jokin porvarillinen tehokkuuden vaatimus häiritsee. Katson hilpeää pöytäseuruetta ja mietin, mitä hyötyä tuosta kaikesta kenellekään on. Juovukkeiseen tyhjäkäyntiin elämän varrella käytetyssä ajassa olisi opetellut kolme kieltä. Tipattomalle vuorokaudet ovat pitkiä, aika riittäisi kevyesti kansanopiston esperantokursseihin.

Kuuntelen itsensä ystäväkseni juoneen puolitutun mietteitä. Humalaisen puheenparsi noudattaa fuugan rakennetta. Ensin teema esitellään eleettömästi hiljaa, mutta aiheeseen palataan muutamaan kertaan teatraalisella crescendolla teemaa vain hiukan varioiden.

Riittävästi juoneella on keskusteluissa aina ilmaherruus.

Mikä saa kännikkään luulemaan, että naapuripöytääkin kiinnostaa hänen parisuhteensa ja siitä vastikään annettu tulosvaroitus? Mikä oikeuttaa ärveltäjät työntämään turpansa niin lähelle, että tuntee syljen roiskuvan otsaan?

Kysymykset ovat vastattavuudessaan maailman alkusyntyarvoituksen luokkaa.

Torstai 30.9.

Viimeinen täysraitis päivä. Huomenna alkaa uusi elämä. Tai jatkuu se, mikä vanhasta on jäljellä. Yksi tipattomuuden huono puoli on alati vaanivan repsahduksen lisäksi se, että lakot vaatisivat arvoisensa, seremoniallisen lopetuksen. Ensimmäinen drinkki on rituaalisuudessaan tärkeä. Joisinko Renault-konjakkia, kelpaisiko mustaleimainen viski? Vodkaa ja kallista valkoviiniä shamppanjagratinoitujen ostereiden kanssa?

Toisaalta ensimmäinen humala on aina pettymys, se on kuin pitkään varastorasvoissa lojuneella aseella ammuttu ensimmäinen heittolaukaus: ei hallittu, ei edes tähdätty.

Joka tapauksessa tunnen vahvasti, että jossain on tulevat juhlat. Mielessä taistelevat omahyväinen tunne osoitetusta itsekurista ja Sonja O:n loppulauseet. Kallistun Sonja O:hon. ”Mitä odotan? En aplodeja ainakaan.”

Homo skribens

/ arnokotro

Julkaistu Bisquitin eli Seppo Ahdin 60-vuotisjuhlakirjassa Bisquit-karaoke, toim. Hannu Harju, Tammi 2004

Kirjallisilla savanneilla vaeltaa monenkirjavaa urosta.

Nuoret nuhaiset miehet. Kirjailijapopulaation nuoren heimon tunnistaa tuoksusta: sekoitus vanhaa ja uutta viinaa, jotain sinistä kasvoissa.

Nuori nuhjuinen mies pursuaa veneeristä lyyrisyyttä, kohdentumatonta vihaa ja katkeruutta, josta kirvonneet säkeet on sullottu Valintatalon muovikassiin. Synopsis on omaperäisyydessään nerokas: miehen odysseia halki huuruisen kaupungin.

Itsekin kovia kokeneet kustannustoimittajat haksahtavat toisinaan genreen, ja kirjamessuilla tavataan baaritiskin ja buffetin välistä kadonnutta muovikassiaan etsiskelevä esikoiskirjailija.

Yksi nuorten mieskirjailijoiden tavaramerkki on transmoderni intelligenssisnobismi. Takakansitekstin sitaatit ranskalaisfilosofien mongerruksista ovat kryptisyydessään sitä luokkaa, että Enigman purkaneet Bletchley Parkin koodinmurskaajatkin heittäisivät pyyhkeen kehään.

Kukonpoikien kantaisää ei varmuudella tiedetä, mutta d(e)na-testien perusteella ykkösepäilty on Pentti S.

Pentti the Greatin perässäryystäjiä riivaa syyhyn ja sankkerin ohella eternaalinen PenaS-kateus. Näiden kesken kapinaansa alkoholisoituneiden skribenttien kännit eivät ole mitä tahansa humputtelua, vaan asianosaiset niputtavat ne osaksi kulttuurihistoriaa. Humalaperformanssit kasvavat täyspitkiksi barokkioopperoiksi, joiden libretoissa pompöösi egotrippailu yhdistyy dekadenttiin itsesäälin.

Keskiäkäiset miehet. Jos nuhanenä ylipäätään varttuu aikuiseksi, hänestä tulee kärttyisä keskiäkäinen mies, jonka tuotanto muistuttaa prostatavaivaisen Don Juanin seikkailuja. Maine on entinen, mutta niin ovat kyvytkin.

Nimen voimalla saa julkaistuksi läjän historiallista proosaa, johon ei koske lukutikullaan edes se uutuuskirjoihin tunnollisesti perehtyvä ähtäriläinen kirjakauppias.

Metsäpalovaroituksen aikana turvallisin loppusijoituspaikka näille saharankuiville ongelmajätteille on sprinklerin alla tai vaahtosammuttimen välittömässä läheisyydessä.

Vuosien saatossa lause tiivistyy ja tylppenee. Kuihtuu lopulta. Hapot jäljellä. Kun pH-arvo laskee tarpeeksi, jäljellä on neljä senttiä katkeroa.

Seestyneen pohdiskelevat humanistiesseistit ovat keskiäkäisen miesjoukon alaheimo. Tarkasti nenän puoliväliin asemoitujen lukulasien yli luotu katse huokuu jälkiviisasta paremmintietämistä. Suupieleen parkkeerattu piippu (keuhkokatarrista kärsivillä rillinsanka) kavaltaa pitkittyneen oraalifiksaation. ”Vai olisiko sittenkin niin…”

Alleviivaavan seesteinen pohdiskelu ”humanismin perinnöstä” ei estä kuulijaa huomaamasta, että se mitä ajatuksesta on jäljellä, katkeilee kuin kansainvälinen kuvayhteys Intervision laulukilpailussa. Tämä ei sinänsä haittaa, sillä the Oivallus ei ole muuttunut miksikään sitten toissavuotisen esseekokoelman.

Älylliset virtaukset ovat kuivuneet katkeruuden seisoviksi lammikoiksi. Uhmakkaan radikaaliuden on korvannut joustamaton konservatiivinen jäkätys.

Veteraanit.Pahan päivän varalta jokaisella kustantajalla on nurkkakaapissaan muutama homehtunut emerituskirjailija, joka edelleen ”ammantaa tekstiensä voiman” autenttisista talvisota- tai evakkomuistoista.

Kustantajat ovat kehitelleet takaumista kokonaisia eepossarjoja. Sääliä tuntematta he lypsävät joulumarkkinoille vielä yhden jatko-osan kuin puolikuolleen lehmän utareista viimeisen tonkallisen tiristävä karjakko.

Ja sitten on tämä Bisquit. Ikuisesti sanaleikki-ikäinen Bisqut.

Biqit kiertää karsinat ketterästi kuin Babe-porsas. Biscit veistelee puujalkoja tarmolla, joka saa Vaahteranmäen Eemelin puu-ukkotuotannon kalpenemaan. Ei ole merkityksiä, Dear Bisquid, on vain uusia merkityksiä. Siellä missä muut näkevät sanoja, Piscit näkee sanaleikkejä.

Pisqit, kasvonsa ja käsivartensa Rafaelin enkelille lainannut kerubi.

Ei pidä onnitella jonkun täyttäessä vuosia ennen kuin tietää, millä hän niitä täyttää.

Piskiä pitää. Onnea voittajalle.

– Liisaleena (Jaakko Lyytinen ja Arno Kotro)

Sisyfoksen työtä

/ arnokotro

Metro, 16.3.2004

Havaitsin ilmiön selvimmin opintojen loputtua. Opiskeluvuodet olin kitkutellut opintotuen perusosalla, asumistuella ja niillä vähäisillä tuloilla, joita tilapäistöistä kertyi. Summat eivät olleet päätä huimaavia, mutta eipä ollut vuokrakaan. Merihakalaisesta opiskelijasolusta piti pulittaa vaivaiset tuhat markkaa kuukaudessa.

Valmistuttuani sain paikan lukion opettajana. Kun mukaan lasketaan erilaiset kirjoitus- ja esiintymispalkkiot, tulot ovat melkein samat kuin opiskeluaikoina, nyt vain saan summan euroina. Tulot ovat lähes kuusinkertaistuneet.

Miltä tuntuu? Eipä juuri miltään. Kun opiskelija saa vuokran maksetuksi ja huomaa kuun lopulla rahaa olevan vielä muutamaan tuoppiinkin, hän tuntee olonsa suorastaan etuoikeutetuksi: koskaan en muista oluen maistuneen yhtä hyvältä. Rajat intensifioivat halun. Aikuisten maailmassa puhutaan olutrahojen sijaan asunnon säästämisestä, kesämökeistä, autoista, perhelomista ulkomailla.

Ja huoli rahojen riittävyydestä on sama kuin ennenkin.

Emme käytä elintasomme arvioinnin pohjana jotakin absoluuttista nollapistettä, vaan varallisuutta verrataan ympäristön kulloisiinkin standardeihin. Jos naapurit ja ystävät vaurastuvat samaa tahtia kuin me itse, emme juuri koe rikastuneemme.

Vaikka yhteiskunnan keskimääräinen varallisuus kasvaisi kuinka paljon, vertailuköyhyys säilyy. Itsensä köyhäksi tuntevia ihmisiä on kuta kuinkin saman verran, olipa yleinen elintaso kuinka korkea tai matala tahansa, kunhan tietty selviytymisminimi on ylitetty. Suomi on nyt tavattomasti vauraampi kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta enpä usko elintasoonsa tyytyväisten määrän kuluneina vuosikymmeninä juuri kasvaneen.

Tämä psykologinen perustotuus kyseenalaistaa koko talousjärjestelmän mielekkyyden. Nykysysteemi perustuu kasvuun, se on polkupyörätaloutta: jos hetkeksikään pysähtyy, kaatuu. Ongelma on siinä, että rajaton kasvu rajallisessa tilassa on pitemmän päälle mahdottomuus.

Sisyfos oli Kreikan tarustossa kuningas, joka joutui vierittämään kiven vuoren laelle aina uudestaan, koska joka kerta se vieri takaisin alas. Nykymeininki tuo mieleen sisyfonisen turhautumisen, sillä kokemuksellinen köyhyys ei bruttokansantuotetta kasvattamalla katoa.

Kyllä, tiedetään: onhan se on nähty, mitä tapahtuu, jos talous ei kasva. Työttömyys räjähtää käsiin samoin kuin valtionvelka, sosiaaliturvasta ja muista menoista pitää tinkiä, köyhät köyhtyvät, leipäjonot pitenevät. Tämä on totta. Mutta ehkä se on totta vain siksi, että olemme rakentaneet omituisen järjestelmän, jossa talouden on pakko kasvaa, jotta olosuhteet säilyisivät ennallaan.

On varmasti utopistista ajatella, että esimerkiksi EU:ssa voisi nousta riittävästi kriittisiä ääniä vaatimaan täyskäännöstä. Mutta jossain vallitsevien totuuksien katveessa häämöttää mahdollisuus toisenlaiseen yhteiskuntaan, joka ei tähtää alati lisääntyvään vaurauteen vaan stabiilimpaan tilaan, joka ei perustu maapallon ekologista kantokykyä ajatellen surrealistisiin kasvuodotuksiin.

Ja ainahan yksittäinen ihminen voi ravistella itsensä psykologisesti irti kasvu-uskonnosta ja vertailuköyhyysloukosta. Riittää, kun on kerrankin kunnolla itsekäs ja unohtaa muut.

Laotse sen sanoi parhaiten: ”Joka tietää itsellään olevan tarpeeksi, on rikas.”

Onnex olkoon!

/ arnokotro

City-lehti, 19.4.2002

Huhtikuussa juhlittavan suomen kielen kunniaksi on syytä kerrata nasaalisoinnikkaan chatti-suomen alkeita.

Espoon seutubussi, torstai klo 15.07:
– Eipä siis vähä siistii ku täl viikol oli niinku se Maikköl Africolan päivä.
– Siis minkä fakin Africolan?
– Kevyt pahvi! Siis sen äijän ketä kääns Kalevalan suamex.
– Ai joku vitun Väinämöinen vai?
– Ei ku vittu suomen kielen keksijä. Äijä ketä kirjoitti gifu-aakkosilla ton Koraanin.
– Jess! Nyt mä hiffaan. Siis kyl mäki oon vittu isänmaalline. Tyyliin ett meil on niinku oma kieli, mut emmä vaan oo mitään vitun museopossee.
– Herää! Siis kelaatsä sit jotain sekedosastoo.
– Jos meitsit diggaa Hege Sorsaa teitsit palvoo jotai vitun Kale Sorsaa.
– Voi tsiisus mitä läppää muija heittää. Isäs oli Kalevi vittu.
– Ei tää oo mikää läppä.
– Esmes must on aivan sairaan hooceetä ett joku rupee urputtaa niinku meidän tsydeemeistä. Kelaa!
– Se on niinku EVVK.
– Jos mä vedän vittu lärvätsalot, se ei öbaut kuulu kellekään.
– Sika siistii. Muija bilettää niin ett naparengas ratkee.
– Just tasan tarkkaan vittu mua ei kiinnosta mitä joku vittu täst kelaa.
– Chatis eile yx urpo jostain Järvenpään persreiästä sano satadilaisii leveix niinku vittu.
– Vittu mikä jyvis. Jos me dokataa Espalla zidukkaa, siin ei jäken apinat paljon juhli.
– Kevyt urpo.
– Hyvät vibat vaan sulle.
– Asbaa. Nou hätä. Et onnex olkoon vaan.

– Liisaleena (Jaakko Lyytinen ja Arno Kotro)