Metro, 10.5.2005

Viime ajat olen tehnyt muuttoa. En ole muuttanut vaan nimenomaan tehnyt muuttoa ryönävuorta hirvitellen ja turhat tavarat kiroten. (Uskon muuten, että jokainen muuttopuuhissa oleva vähintäänkin tilapäisesti kannattaa niitä kuuluisia henkisiä arvoja materiaalisten sijaan.)

Kellariin kinostuneita pahvilaatikoita penkoessani käsiini osui kirja, jonka olemassaolon olin, ehkä freudilaisesti, tyystin unohtanut. Etulehden lauseet paljastivat kirjan lahjaksi silloiselta tyttöystävältäni: ”Hyvää syntymäpäivää rakas. Onnittelut niistä vuosista joita on takana, ja niistä kaikista, jotka meillä yhdessä on edessämme.”

Teksti pysäytti, antoi tauolle oikeutuksen, istuin pölyn keskellä alas. Muistaakseni meillä oli tuolloin yhteistä aikaa jäljellä kolme kuukautta. Mitä meille tapahtui? Missä mahdatkaan nyt olla, oletko onnellinen?

En tiedä. En edes tiedä, haluanko tietää.

Törmäsin äskettäin etäisesti tuntemaani naiseen, jonka tiesin olevan onnellisesti naimisissa, lapsiakin on kaksi. Yhteinen työ, omakotitalo rakennettu, verhot ikkunoissa. Vastaus tiedusteluuni miehen kuulumisista oli tyly: ”Ei hajuakaan, kysy siltä itse. Ero tuli, ei puhevälejä. Lasten kanssa vähän hankalaa, mutta huoltajuusvaihdot sujuu tekstiviestien avulla näppärästi.”

Tyrmistytti. Tapahtuuhan tuota, paljonkin, mutta juuri heistä en olisi uskonut. Miten ihmisistä, jotka joskus ovat jakaneet koko tämän käsittämättömän elämän ja kertoneet toisilleen asioita, joita eivät läheisimmille ystävillekään koskaan, voi tulla toistensa vihollisia ja vastaantulijoita, joita ei kadulla tervehditä vaan kävellään ohi välinpitämättöminä tai vihavälein?

Miksi läheisimmistä tulee etäisimpiä?

Rakastumista on pidetty yhtenä maailman suurista mysteereistä ja ihmeistä, mutta eikö rakkaiden ja toisensa läpikotaisin tuntevien ihmisten täydellinen ja peruuttamaton etääntyminen ole vielä suurempi ihme?

Erossa tappioluetteloon ei kirjaudu pelkästään jonkun ihmisen menettäminen; ero merkitsee aina kokonaisen pienoiskulttuurin tuhoa. Suhteessa syntyy oma yksityinen tarusto ja mytologia, salaiset sanat, oma itsenäinen maailma. Parisuhteessa toteutuu se, mitä filosofiassa kutsutaan emergenssiksi: suhde ei selity pelkästään sen osapuolilla, vaan se on aina jotain omalakista, irrallista, yksittäisten ihmisten olemukseen palautumatonta.

Parisuhteen kolmas osapuoli on aina suhde itse.

Pysähdyin toiseenkin kirjaan muuttolaatikoita tonkiessani, ja säkeet veivät mukanaan: ”Meidän humalamme/ei tarvitse viiniä/eikä seuramme/harpun ja viulun ääntä/Ilman tarjoilijaa/ilman kauniita kasvoja/ilman soittajia ja viiniä/me olemme juopuneita ja sekaisin/kuin kapakan juopot.”

Ja kuka onkaan kirjoittaja? Mika Terho? Tommy Tabermann? Ei, vaan Mawlawa Rumi, vuonna 1273 kuollut muslimirunoilija, yksi keskiajan suurista mystikoista. Kirjan nimi Rakkaus on musta leijona on mainio sekin, monille tulkinnoille avoin.

Jotkin asiat pysyvät. Rakkaudet ja intohimot, erot ja epätoivot. Suuri osa ihmisistä etääntyy entisistä rakastetuista välinpitämättömyyteen asti. Suuri osa rakkauksista päättyy onnettomasti. Mutta sekin usko ja toivo rakkaudessa säilyy vuosisadasta toiseen, että tämä on poikkeus, tämä rakkaus.

Itse uskon poikkeuksiin, muuhun ei voi uskoa. Siitä tämäkin muutto.