Juice Leskisen muistokirjoitus, Anna 48/2006

Miten kirjoittaa Juicesta niin, että pystyisi jotenkin tekemään oikeutta hänen elämäntyölleen ja persoonalleen? Varsinkin, kun kirjoittaja on ollut parantumaton fani viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta?

Juicesta on yhteiset muistot, mutta kaikilla on myös oma Juicensa. Minulle hän oli sanankäyttäjä vailla vertaa, kirjallinen esikuva, idoli ja ihminen, joka puhkisoitettujen vinyylilevyjen ja c-kasettien välityksellä oli läsnä ja elämässä mukana kaikki nuoruusvuodet, myöhemmätkin.

Viime vuosina sain muutaman kerran tavata Juicen myös henkilökohtaisesti. Mieleeni jäivät idolin ystävällisyys fania kohtaan sekä aiemmin radiosta ja televisiosta tutuksi tullut retorinen ylivertaisuus.

Juice rakasti kieltä. Hän muistutti suomen kielen olevan niin arvokas asia, että sitä ei saa kohdella miten tahansa. Juicen käsissä kieli taipui milloin leikillisen nokkelasti, milloin puntaroivan syvämietteisesti ja monikerroksisesti.

Omiksi esikuvikseen Juice mainitsi muun muassa Lauri Viidan, Eino Leinon ja Reino Helismaan, joiden rinnalle hän suomalaisen sanankäytön historiassa kiistatta kuuluu.

Sanataituruuden ohella Juicen tuotantoa ryhdittävät tekijänsä sivistyneisyys ja näkemyksellinen, yhteiskunnallinen ote. Juice ei kavahtanut suuriakaan teemoja: käsittelyyn joutuivat niin rakkaus kuin Jumalakin, ja erityisen tärkeänä yksilön puolustaminen instituutioita ja kasvotonta byrokratiaa vastaan.

Juice vastusti instituutioita, mutta Juicen elämälle ominainen ristiriitaisuus ilmeni siinäkin, että hänestä itsestään tuli instituutio. Ihmisyyden puolustajasta tuli hahmo, jota ei aina enää kohdeltu ihmisenä. Niinkin varhain kuin 1975 Juice lauloi kappaleessaan Klovni heittää veivin kansan palvomasta mutta nurkkaan ajetusta viihdetaiteilijasta. Suomessa Juicella ei ollut yksityisyyttä sitten 1970-luvun alun, suurmiehen yksinäisyyttä ihailijoidensa piirittämänä kenties sitäkin enemmän.

Parhaiten Juice tunnetaan 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta ne antavat vain kapean kuvan hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan, joka näkyy myös varsinaisen laululyriikan ulkopuolella, esimerkiksi runo- ja lastenkirjoissa. Vielä 2000-luvulla, uransa iltahämärissä, Juice teki hienoja lauluja kuten Talo lehmusten alla ja Vaiti, aivan hiljaa, jotka kuvaavat jo ikääntyvää taiteilijaa.

Juicen tuotantoa luonnehtiikin itse eletyn tuntu. Ennen terveyden romahtamista 1980-luvun lopulla syntyivät esimerkiksi kappaleet Kaksoiselämää ja Burn out. Suotta unhoon jäänyt Lamminpää kuvaa kipeää eroa ja viimeiseksi jääneeltä, Mikko Alatalon kanssa tehdyltä Senaattori ja Boheemi -levyltä löytyy muun muassa koskettava Hieno nainen.

Juice ei tyhjene pelkkiin lauluihinsa tai muuhun kirjalliseen tuotantoonsa. Hän oli pisteliäs provokaattori, älykkö, boheemi ja poikkeuksellinen persoonallisuus – yksi niistä, jotka kasvavat jo ihmisen mitoista ulos ja alkavat elää mielikuvissa omaa todellisuuttaan jonkinlaisena taruolentona, satusuomalaisena. Tavallaan Juicen suurin taideteos oli Juice itse, mutta ristiriitaisesti, jälleen kerran, Juicen suosio perustui siihen, että hän oli aito teeskentelemätön itsensä.

Aikana, jolloin Suomessa oli vain vähän bändejä ja ilmapiiri monin tavoin nykyistä ahdasmielisempi, Juice kohosi paitsi rocktähdeksi myös vastarintaisen ja itsellisen ajattelun ja protestin esikuvaksi. Sittemmin hänen monista lauluistaan on tullut osa suomalaisuutta ja jo musiikintunneilta ja iltanuotioilta tuttua kollektiivista tunnemuistia. Jos kaikkia presidenttejä ei aikajärjestyksessä aina osatakaan, Syksyn sävelen sanat sentään, ja uskallan ennustaa, että sadankin vuoden kuluttua katu täyttyy askelista.

Musiikkimuodit vaihtuvat, mutta Juicen laulut pysyvät ja koskettavat sukupolvien yli. Niin vahva osa Juice on suomalaista sielunmaisemaa ja yhteistä lähihistoriaa, että kuullessani hänen kuolemastaan tunsin hiukan samoin kuin saadessani tiedon Kekkosen kuolemasta. Laulut jäävät, mutta yhtä kaikki: jokin ajanjakso on ohi, jotain suomalaisia yhdistänyttä ja meidän kaikkien tuntemaa on nyt poissa.