Kotilääkäri, 5/2007
Parisuhteesta kirjoittaessaan törmää heti kiusalliseen ongelmaan. En tarkoita nyt esimerkiksi sitä, missä määrin kannattaa paljastaa omaa yksityisyyttään tai kuinka keksiä uutta katsantokulmaa puhkipohditun oloiseen aiheeseen.
Ongelma syntyy jo aiemmin. Millä nimellä kutsua ihmistä, jonka kanssa elämänsä jakaa? Jokaisessa parisuhteessa, niin luulen, syntyy toki yksityinen kotikieli, jossa on rakkaalle oma kutsumanimensä, jota mahdollisesti kukaan muu ei saa tietää. (Joskus tietty saattaa tapahtua vahinko. Kerran pyysin eräältä naistuttavaltani hänen miehensä puhelinnumeroa kysyäkseni tätä erääseen projektiin. Sain numeron kännykän käyntikorttina. Nyt tiedän, että tämä hyvin asiallinen mies onkin komeista titteleistään huolimatta Pupu.)
Virallisesti elän avopuolison kanssa. Sana kalskahtaa ikävästi. Avo? Repsottaako suhde jotenkin avoimena, miltä laidalta se vuotaa? Hengaillaanko tässä vähän niin kuin koemielellä: muista, että ovi on koko ajan auki! Avovaimo on vielä kamalampi. Vaimo on jo kirjainasultaan luotaantyöntävä sana, liian lähellä vainoa tai jotain.
Vaimo-sanassa on yhtä paljon seksiä ja viettelystä kuin HKL:n lipuntarkastajassa.
Miten olisi tyttöystävä? Ei 29-vuotias ole tyttö. Naisystävä? Jostain syystä kuulostaa aavistuksen kepeäkenkäiseltä, ja ystävä on sitä paitsi pahasti alakanttiin sanottu.
Tämä ei ole pelkkää saivartelua. Sanat, joita käytämme, ohjaavat ajatteluamme. Esa Saarinen on osuvasti huomauttanut, että jos mies kutsuu naistaan jatkuvasti eukoksi, tämä yllättävän nopeasti miehen silmissä tosiaan alkaa näyttää eukolta.
Monesta vaihtoehdosta parhaalta tuntuu elämänkumppani. Sanassa on kaunis sisältö ja tunnelma. Paino on ehdottomasti sanan molemmilla osilla. Varmasti myös tiiviissä suhteessa eläville jää aivan oma yksityinen maailmansa salaisuuksineen, mutta yhtä kaikki: parisuhteessa on kyse koko elämän jakamisesta.
Siinä piilee parisuhteen ainutlaatuisuus. Tässä käsittämättömässä maailmassa on joku, jonka kanssa voi yhdessä ihmetellä ja kokea olemassaolon mysteeriä, elämän iloja ja suruja, nautintoja, kummallisia käänteitä ja sattumuksia. Työkavereiden ja ystävienkin kanssa jaetaan vain jokin viipale, mutta elämänkumppani on matkatoveri kokonaisessa elämänseikkailussa. Ja kuten hyvillä matkoilla aina, matkalaisten keskuuteen syntyy yhteisten kokemusten virittämä, kenties muille avautumaton aaltopituus, luottamus ja ymmärrys.
Sanalla sanoen kumppanuus, se sanan kaunis jälkiosa.
Kumppani on sanana siksikin hyvä, että se rentoudessaan jää vaille virastokielen ryppyotsaisuutta. Tärkeily ja virallisuus latistavat siinä missä huumori yhdistää. Harva asia liittää kaksi ihmistä yhtä hienosti kuin yhteinen nauru jollekin, jossa monet kenties eivät näe mitään huvittavaa. Siinä on jotain herkullisen salaseuraista! Vastaavasti juuri mikään ei etäännytä yhtä tehokkaasti kuin se, että toisen anturit eivät rekisteröi mitään huvittavaa sellaisessa, missä toinen tunnistaa kaikki komedian ainekset.
Kavahdan aina jonkun sanoessa, että hän seurustelee vakavasti. Miksi ihmeessä pitäisi seurustella vakavasti, hauskaahan kai on tarkoitus olla? Ruotsalaiset taitavat osata tämänkin paremmin. Mikäli kouluruotsiini on luottamista, ruotsin kielen vastine rakkaudelle on kärlek eli rakkausleikki. Ja on siinä suuri ero, sanoissa ja niiden kantamissa merkityksissä ja piiloisissa viesteissä.
En halua seurustella vakavasti tulevan vaimon kanssa. Minä haluan jatkaa rakkausleikkiä elämänkumppanin kanssa.