Pyhät paikat

/ arnokotro

Anna, 25-26/2008

Kavereilla on tapana irvailla matkakohteitani. Teen nimittäin toisinaan kunnon junttimatkoja suosittuihin turistipyydyksiin. Oikeastaan turistirysät ovat yksi ja sama kohde, koska on jokseenkin yhdentekevää, väisteleekö rihkamakauppiaan mitä kuuluu, kukkuluuruu -avauksia Egyptissä vai Espanjassa.

Mielenkiintoista sen sijaan on, millaisilla omilla merkityksillä eri paikat latautuvat. Yksi Välimeren lomakohde, jossa elämänkumppanini kanssa kävin vuosia sitten, on mytologisoitunut muistoissa aivan erityisiin kehyksiin. Istuimme turistisesongin ulkopuolella ainoina asiakkaina ravintoloissa, kävelimme autioilla uimarannoilla ja kävimme keskusteluja, jotka taisivat muuttaa molempien elämän.

En aio mennä tuohon kaupunkiin enää koskaan. Haluan sen jäävän muistoihin juuri sellaisena, kuin se siellä nyt on.

Se on meidän paikka.

Lomamatkat jännän teräväreunaisesti leikkautuvat muusta elämästä omiksi seikkailuikseen, rajatuiksi tarinoiksi, pakettimatkoiksi. Ne ovat kuin elokuva tai novelli, joka selvästi alkaa jostain ja päättyy johonkin, eikä mikään voi niitä jälkeenpäin vahingoittaa. En halua sotkea lomakuviakaan muiden kuvien sekaan, pysykööt omissa kansioissaan. (Tai repsottavana nippuna valokuvaliikkeen kirjekuoressa.)

Olen useampaan kertaan katsonut hienon ruotsalaiselokuvan Laulu Martinille. Siinä ikääntyvä mies, tämä Martin, sairastuu Alzheimerin tautiin, ja vaimo joutuu viereltä seuraamaan miehensä hidasta liukumista pois yhteisestä todellisuudesta. Kun sairaus on niin pitkällä, ettei mies enää tunnista vaimoaan, tämä päättää viedä Martinin siihen samaan Välimeren kaupunkiin, jossa he olivat lomailleet joskus kauan aikaisemmin, suhteensa alussa. Tuo kohta koskettaa aina.

Yksi oman elämäni myyttisistä, joskaan ei aina pelkästään rakkaista, paikoista on kesämökki. Siinä missä nykyään kesäpaikkoja varustellaan omakotitaloiksi lattialämmityksineen ja astianpesukoneineen – mitä en ymmärrä alkuunkaan – isoisäni 1950-luvun alussa Mikkelin lähistölle saareen rakentama kesämökki edustaa sitä vanhaa ajattelua, jonka mukaan modernit mukavuudet eivät mökille kuulu, paristoradiota lukuun ottamatta.

Lapsuuskesinä naapureita ei ollut mailla halmeilla. Kotitekoisen laiturin nokasta kurkottaenkaan ei nähnyt merkkejä ihmiskunnan olemassaolosta. Muistan, että postinhakureissuakin odotettiin jo pari päivää etukäteen, jos vaikka joku kertoisi kirjeitse olevansa tulossa käymään. Vieraita kävi niin harvoin, että he olivat aina tapaus.

Olivatko nuo ilman samanikäistä seuraa vietetyt kesät yksinäisiä vai vain yksinolon aikoja, sitä en oikein tiedä. Mutta epäilen, että aika moni asia elämässäni, kummallisia persoonanpiirteitä myöten, vielä nytkin selittyy noilla ajoilla, hyvässä ja pahassa.

Mökki herättelee vahvoja tunteita aina kun siellä käy. Kaikki on pysynyt kutakuinkin muuttumattomana vuosikymmenet, ja niinpä mökkimaisema aikakoneen tavoin heittää jonnekin menneeseen. Esineistö ja tutut tuoksut palauttavat mieleen lapsuuskesien leikkimaailmat samoin kuin myöhemmän nuoruuden epätietoiset pohdinnat siitä, miksi sitä oikein rupeaisi isona. Palautuvatpa mieleen myös eksistentiaalisen vilun ankaroittamat filosofiset harrastukset, kun tuli aitassa luettua Schopenhauerin Pessimistin elämänviisautta.

Pyhä-sanan käyttö edes leikillisesti jostain näin maallisesta ja henkilökohtaisesta on arveluttavaa, mutta muutakaan sanaa en keksi, koska pyhä on aina jotain, minkä voi häpäistä. Minulle jo isot muutokset mökin sisustuksessa tuntuisivat rienaukselta siitä puhumattakaan, että vanha hirsinen rantasauna jyrättäisiin uudemman tieltä.

Samasta syystä ymmärrän senkin, että Helsingissä paraatipaikalla tönöttävän Makkaratalon järkyttävä betonipötkö halutaan suojella. Kyse ei ole estetiikasta vaan yhteisistä muistoista ja merkityksistä.

Varmasti myös ummehtuneesta nostalgiasta, mutta sijansa silläkin.

Naiset huipulle, miehet pois pohjalta

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti 15.6.2008

Keskustelu naisten ja miesten tasa-arvosta ryöpsähtelee kiivaana.

Keskustelua ja toimeliasta tasa-arvopolitiikkaa kyllä tarvitaankin, koska yhteiskunnassa yhä ilmenee rakenteellisia vinoumia. Niistä kärsivät etupäässä naiset, jotka saavat keskimäärin kehnompaa palkkaa ja eläkettä kuin miehet, joutuvat useammin pätkätyökierteeseen, edelleen tekevät valtaosan kotitöistä ja etenevät ylimpiin virkoihin takkuisemmin kuin miehet – kaikki vääristymiä, jotka vaativat korjausta.

Äijät siis porskuttavat, ja naiset tekevät töitä pienellä palkalla ja hoitavat kodin ja lapset? Tasa-arvon koko kuva ei ole näin mustavalkoinen. (Nyt en puutu siihen, että väestöryhmien viimeaikainen eriarvoistuminen ei ole ensisijaisesti sukupuolikysymys.)

Miehinen yliedustus vallitsee paitsi yhteiskunnan yläportaalla myös kuraportaan syrjäytyneistössä. Samalla kun työelämän lasikatot hidastavat naisten nousemista johtotehtäviin, kulttuuriset ja sosiaalipoliittiset lasilattiat estävät – onneksi! – naisia vajoamasta pahnanpohjimmaisiksi samassa määrin kuin miehiä. Pahoinvointi-indikaattorit, kuten pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, toimeentulotuelle putoaminen ja koulujen keskeytyminen, kasaantuvat miesväestöön.

Miesten ongelmat eivät ole naisten syytä. Ne pitäisi kuitenkin ottaa huomioon tasa-arvotyössä, jonka motoksi hyvin sopisi naiset huipulle, miehet pois pohjalta. Vapaasti käytettävissä.

Virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi kiinnittää huomiota myös käytäntöihin, joissa miehet ovat heikoilla. Esimerkiksi sukupuolet eri asemaan asettavaa asevelvollisuuslakia ei ymmärretä tasa-arvo-ongelmaksi. Muualla keskustelu on edistyksellisempää: Ruotsissa kutsunnoista vastaavan Pliktverketin johtaja on kummeksunut sitä, että vielä 2008 maassa on naisille ja miehille eri laki.

Tasa-arvotyön agendalle tulisi mahtua – naisten kohtaamien ongelmien lisäksi – myös pohdinnat siitä, miten miesten jalkojen alle saataisiin syrjäytymiseltä suojelevaa sosiaalipoliittista lasilattiaa.

Tämä ei ole naisilta pois. Silti monet kolumnistit ja jotkut näkyvät kasvatustieteilijät ovat leimanneet esimerkiksi huolen poikien kouluvaikeuksista pelkäksi naisvastaiseksi ruikuttamiseksi. Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea.

Monipuolisempi koulukulttuuri ja opettajiston sukupuolijakauman oikaiseminen tasapainoisemmaksi koituisi myös tyttöjen parhaaksi. Miesvaje vinouttaa tyttöjen kasvatusta siinä kuin poikienkin.

Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät. Koulu kuitenkin ennustaa tulevaa: koulupudokkaat helposti marginalisoituvat myöhemmän elämän huono-osaisiksi.

Kummallinen ajatus on sekin, että niin kauan kuin naiset kokevat enemmän syrjintää, miesten ongelmat eivät ole ajankohtaisia. Samalla logiikalla huumeiden käyttöön ei tarvitse puuttua, koska meillä on tätä suurempi alkoholiongelma. Kyllä ongelmien käsittely rinnakkain on mahdollista – ja välttämätöntä.

Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa hypätään jonkinlaiseen uusliberalistiseen tulkintaan ja katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?

Tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa, ehkä median toimintalogiikan vuoksi, hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöönkäyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio on tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että ”naisilla on liikaa ihmisoikeuksia”. Ja kun aamutelevision juontaja tiivistää miesten ongelmista kirjoittavien näkemykseksi ”naiset ovat liian tasa-arvoisia”, kotisohvalla voi vain äimistellä mekanismia, jolla milloin kenenkin kommentit vääntyvät mediamankelissa irvikuvikseen.

Itse näen, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimysten päämäärät ovat yhteiset. Esimerkiksi marginalisoituneiden miesten aseman kohentaminen olisi myös naisten etu. Juuri naiset pääasiassa joutuvat siivoamaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti miespudokkaiden jälkiä.

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä, vaan viime kädessä kaikki voittavat -asetelma.

Yksi tasa-arvokeskustelun kestokummallisuuksista on siihen osallistuvien holtiton niputtaminen. Milloin näkee puhuttavan ”feminismistä” yhtenä suuntauksena, milloin miesten ongelmista puhuva kytketään osaksi jotakin naisvihamielistä ”miesliikettä”, jonka mukaan ”tasa-arvossa on menty liian pitkälle”. Toivottavasti tuollaista liikettä ei ole olemassa, ja jos on, pysyttelen kaukana. Muutenkin vastaan vain omista näkemyksistäni. Kun feminismejä on yhtä monta kuin feministejäkin, kuten Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen on todennut, myös miesasiaa on yhtä monta lajia kuin siitä puhuviakin.

Sellaisen niputtamisen kyllä hyväksyn, että nais- ja miesasia nähtäisiin yhteiseksi ihmisasiaksi vastakkainasettelun sijaan.

Haaveilen yhteiskunnasta, jossa kaikki saisivat sukupuolesta riippumatta mahdollisimman vapaasti toteuttaa elämänarvojaan. Oikeudet ja velvollisuudet olisivat yhtäläiset, eikä esimerkiksi maskuliinisuus määrittyisi militaristisesti niin, että jokaisen miespolven pitää stereotyyppisten kunniakoodien ajamana mennä armeijaan – vastoin maanpuolustuksen todellisia tarpeita – ollakseen ”oikea mies”. Niin sotaurho- kuin äitimyytit joutavat mennä.

Miesnäkökulma tulkitaan liian helposti ”backlashiksi”, tasa-arvoa uhkaavaksi takaiskuksi. Mutta miesnäkökulman ei tarvitse olla taantumuksellista takaisiniskentää. Olisi päinvastoin edistyksellistä, jos miehet aiempaa enemmän kyseenalaistaisivat rooliodotukset ja voisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsia tai ruveta lastentarhanopettajaksi ilman ennakkoluulojen painolastia.

Lainsäädännön oikaisujen (esimerkiksi asevelvollisuuden säätäminen kaikille vapaaehtoiseksi) lisäksi käännänkin katseeni miesemansipaatiossa miehiin, joiden pitäisi murtautua roolihaarniskastaan ja tehdä valintoja kapeasti määrittyvää maskuliinisuutta avarammin. Kuten kirjailija Virginie Despentes on lohkaissut, miesten olisi syytä viskata aseet samaan romukoppaan, johon naiset heittivät emansipaatiossa rintaliivinsä. Heitettäväksi sopivat myös työelämän verenmakuiset karriäärikilpailut ja statuskamppailut, joissa hävinneet putoilevat lasilattioiden läpi niin että kilisee. Näyttääpä jotenkin kapealta myös monen uraputkiurheilussa voittaneen elämä.

Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa.

Kyllä kansa tietää

/ arnokotro

Metro, 2.6.2008

Tai sitten ei. Onneksi en ole poliitikko. Tiettyjä asioita ei poliitikko voi sanoa ääneen, mutta rivipulliaiset voivat. Kuten sen, että kansanäänestysten vaatiminen on toisinaan pelkkää noloa ja laskelmoivaa populismia.

Monet halusivat taannoin Euroopan perustuslain hyväksymisestä suoran kansanäänestyksen. Sen verran pitkältä ja kimurantilta lakiluonnos haiskahti, että minä ainakin olisin tuntenut itseni kädettömäksi äänestyskopin kyllä/ei-valikon edessä.

Se ei olisi ollut demokratian vaan diletantismin juhlaa.

Kevään mittaan tuli välillä katsottua suomalaisten yleistietoutta kartoittanutta Kuudes aisti -ohjelmaa, joka täräytti ruutuun tyrmääviä prosentteja. Enemmistö meistä ei tiedä, mitä ministeripostia hoitaa Jyrki Katainen, millä vuosikymmenellä Vanha ylioppilastalo vallattiin tai kuka kokosi Kalevalan.

Muutenkin tuntuu olevan yleistieto iloisesti hukassa. Hei Vennamon Veikko, kuuluuko ylös, väärässä olit: ei me tiedetä mitään! Koskaan ei ohjelman päättävä Broadcastersin tunnarinauru ole leikannut ilmaa yhtä ivallisesti kuin näiden gallupien jälkeen.

Toisaalta mitä väliä? Ei kai mitään, ellei vallalla olisi vastuunvälttelyn kulttuuri, joka saa poliitikot lymyilemään vaikeissa päätöksissä gallupien takana.

Samalla kun kyselyt kertoivat, että suuri osa meistä ei tiedä milloin Suomi itsenäistyi, vappupuhujat keräilivät irtopisteitä toivomalla tärkeistä turvallisuuspoliittisista linjauksista kansanäänestyksiä. Ja kun yksi aloittaa, muiden on vähän pakko peesata.

Jos pelottavan moni meistä veikkaa maan itsenäistyneen vasta sotien jälkeen ja kiinnostus EU:ta kohtaan on sitä luokkaa, ettemme tiedä nimeltä yhtäkään suomalaista euroedustajaa, miten juuri ulkopolitiikan monimutkaisiin valintoihin saisi kansanäänestyksillä parhaat ratkaisut?

Kansanäänestykset ovat joskus paikallaan. EU:hun liittyminen oli kansallisen identiteetin kannalta niin iso kysymys, ettei sellaista voi jättää pelkän eduskunnan päätettäväksi. Pressanvaali sopii suoraksi ilman valitsijamiesten kähmintää. Kuntaliitoksissa suora kansanvalta ratkaiskoon, ja sitä rataa.

Mutta kansanäänestyksen vaatiminen vaikka nyt energia- tai turvallisuuspolitiikan linjauksista henkii arveluttavaa pölhöpopulismia. Jos kerran emme vaivaudu ottamaan perusasioista selvää, on turha kitistä siitä, että parasta turvallisuuspolitiikkaa on edustuksellinen demokratia.

 

Onneksi on maanantai!

/ arnokotro

Metro, 5.5.2008

En ole koskaan pitänyt sunnuntaista. Se on oikeastaan kummallista, koska nautin joutilaisuudesta. Kavahdan kiirettä, suorittamista ja tehokkuutta: jos valita pitää, olen vapaa-aika-, en työihminen.

Suomeksi sanottuna laiska.

Mutta sunnuntait eivät vain nappaa. Pitkän vapun perään lusitun sunnuntain jälkeen perusmaanantaita arvostaa aivan erityisesti.

Sunnuntai-iltapäivät tapaavat veltostua omituiseksi pitkäveteisyydeksi. Ne täyttyvät voimattomasta odotuksesta. Hiljaisilta ja pölyisiltä kaduilta eivät puutu kuin tuulessa pyörivät preeriapallot.

Kersana muistan sunnuntaiahdistuksen johtuneen edessä häilyvästä kouluviikosta. Lauantain ja sunnuntain välinen yö seisoi vielä turvallisena suojamuurina tulevan viikon koettelumuksia vastaan, mutta sunnuntaina uimaopetus ja ruotsintunnit tulivat jo iholle.

Myöhemmin olen huomannut sunnuntain ruoppaavan synkkää energiaansa menneestä; siitä, mikä on tullut tehtyä pieleen, ja varsinkin siitä, mitä ei ole tullut tehtyä ollenkaan.

Sunnuntai on köyhän miehen aamuyö. Pikkutuntien tavoin sillä on ankarat kertoimensa, joilla se paisuttaa arkisen päiväpersoonan pieniksi tietämät huolet tarpeettoman isoiksi.

Sunnuntailta ja aamuyöltä puuttuu suhteellisuudentaju.

Joskus yritin elävöittää pyhäpäivän yksinäisiä tunteja seurallisella toiminnalla, mutta se tuntui keinotekoiselta. Ei voi mitään, kavereiden naamasta paistoi sunnuntai, ja bänditreeneissäkin soi molli.

Jos maanantai olisi ihminen, se olisi kevään ylioppilas. Jos sunnuntai olisi ihminen, se olisi yksinäinen vanhus.

Mieleen hiipii hyytävä ajatus. Entä jos eläkevuodet jossain tulevaisuudessa karahtavat sunnuntaiksi? Tämän ikäiselle elämä tuonee vielä monet käänteet, ja pakka menee useasti uusiksi. Mutta jospa vanhuusaika jämähtää kestosunnuntaiksi, jonka tunnelman sanelevat aiemmat väärät valinnat? Miksi en aloittanut eläkesäästämistä ajoissa? Olenko juuri nyt rikospaikalla? Ja heittäytyäkseni psykologisemmaksi: entä jos sunnuntaikurjuus viikon loppumisineen ilmentää viime kädessä eroahdistusta ja kuolemanpelkoa?

Mutta koetetaanpa olla positiivisia, kevät ja kaikki. Sunnuntai on ihmeellinen päivä pystyessään siihen, mihin mikään muu ei. Pelkällä jylhällä olemassaolollaan se antaa arkeen ja rutiineihin kummaa hohtoa.

Sunnuntai on viikon tärkein päivä. Älkää rikkoko sen ankeaa rauhaa. 

Missä mies?

/ arnokotro

Anna, 17/2008

Sain hiljattain Soneralta kirjeen, ilmeisesti koska olen mies. Soittoäänien ja etupakettien sijaan se valisti meneillään olevista ”tosipeleistä”. Ei pidä jäädä paitsi ratkaisuotteluista. ”Onko siinä mies, joka tietää liigaa?”

Ei, ei tässä ole. Ensin en edes ymmärtänyt, mistä lajista on kysymys (jääkiekosta). En seuraa pelejä ja urheilusivujen yli hyppään aina. Olen mieluummin samassa huoneessa säkkipillinsoittoa treenaavan skotin kuin formulaujellusta suoltavan telkkarin kanssa.

Penkkiurheilun kammoaminen lienee harvinaista miesten keskuudessa, ja taidan muutenkin kantaa melkoista epämieheyden taakkaa.

En esimerkiksi koskaan ole pitänyt keskioluesta, äijäkulttuurin elämännesteestä. Keppana maistuu tympeältä, ja miksi juoda itsensä kurakaljalla alavireiseen pöhnään, kun tarjolla on yleensä ollut mielen vireäksi viettelevää viiniä? Viini tuo toki omat ongelmansa. Kun joskus kesähelteillä tilasin valkoviinin ja siiderin sekoitusta, alkoivat itähelsinkiläisessä baarissa epäillä homoksi.

Telkkarin mieskanavien, Jimin ja muiden, machoilevat ja meluisat ohjelmat tulta syöksevine monsteriautoineen ja muut mies ja hirveät härvelit -formaatit aiheuttavat hengenahdistusta.

Syntilista pitenee. Opiskelemani alat ovat aina olleet naisvaltaisia. Aloittaessani sosiaalipolitiikan opintoja olin ryhmän ainoa mies, ja naisvoittoisuus jatkui psykologiassa ja kasvatustieteessä. Onko minulla naisaivot? Luultavasti, sillä erilaisissa kokeile, ajatteletko kuin mies vai nainen – testeissä kärähdän jo kysymyksissä, joissa tiedustellaan, miten parkkeeraan auton. Minä kun en parkkeeraa autoa mitenkään.

Ja vielä pahenee. En ole käynyt sen enempää armeijaa kuin siviilipalvelustakaan. Hassua kyllä, jälkimmäisen laistamisesta tulee enemmän miesmiinusta. Armeijaanhan pääsevät naisetkin, mutta sivariin voivat hakea vain miehet. Siviilipalvelus on viimeinen miehinen linnake, sivarit ilmeisiä tosimiehiä. (Suosittelen silti nuorisolle niin armeijan kuin sivarinkin boikotointia. Se vauhdittaisi asevelvollisuuden lakkauttamista ja ammattiarmeijan perustamista.)

Pahalta näyttää. Missä luuraa sisäinen mies?

Miehet kannattavat naisia useammin ydinvoimaa ja Suomen liittymistä Natoon. Jeps, tunnustan äijäasenteita! Vaihtoehdoksi ydinvoimalle ei ole riittävästi luomuenergiaa saatavilla, ja uskottava puolustus edellyttää pieneltä maalta liittoutumista, ei voi mitään. Muutama miespiste.

Olen kieroutuneen kiinnostunut sotahistoriasta. Kuinka moni nainen lukee kirjan toisensa perään Saksan itärintamasta? Miespisteitä. Ja saako lisää siitä, että karttaa astrologiakeskusteluita kuin ruttoa?

Tilanne paranee, mutta lisätukea tarvitaan: Inhoan shoppailua. Minusta on mukava maata sohvalla. Pilatekseen tai vesijumppaan minua eivät saisi villihevosetkaan. Pidän pihveistä. En syö terveellisesti. Äijää! En sitä paitsi koskaan tanssi – ja tästä koituu joskus laajempaakin hyötyä. Kieltäytyessäni Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta säästin miljoona suomalaista myötähäpeäkouristuksilta.

Vähän helpotti, mutta yhtä kaikki: olemme jokainen niin kirjava kudelma erilaisia miehisiksi ja naisellisiksi miellettyjä piirteitä, että on vain nuijaa puhua perusmiehestä ja -naisesta. Toisaalta käsite tyypillinen suomalainen keski-ikäinen mies on värittynyt sen verran synkäksi, että siitä on miehille jo arvaamatonta hyötyä. Me yksittäiset miehet saamme helppoa ja ansiotonta arvonnousua, kun niin vähällä voi erottua edukseen myyttisestä tunneköyhästä, puhumattomasta ja putkiaivoisesta turjakkeesta.

Joskus pohdimme oppitunneilla tavallisuuden käsitettä, ja pyysin opiskelijoita miettimään itsekseen nimeltä jonkun tavallisen ihmisen. Kukaan ei keksinyt ainuttakaan. Tavallinen ja tyypillinen ovat samanlaisia tilastokummajaisia kuin sataprosenttinen alkoholi, jota taulukoiden mukaan valuu kurkusta kymmenen litraa vuodessa per suomalainen, vaikka oikeasti sitä ei juo kukaan. Ja pitää muistaa, että tyypillisessä perheessä on 1,7 lasta.

Pyramidipeliä

/ arnokotro

Anna, 21/2008

– Oletko tuntenut itsesi väsyneeksi tai ärtyneeksi?

Terveydenhoitaja silmäili lomakkeista veriarvojani ja kaiketi epäili, että kohonnut verensokeri voi aiheuttaa uupumusta ja v***tusta.

Kysymys on paha. Välillä väsyttää ja sapettaa, mutta mikä on normaalia ja mikä ei, onkin jo kinkkisempi juttu; koskaan kun ei pääse muiden pään sisään suhteuttamaan tuntojaan. Ilojen ja surujen absoluuttinen asteikko jää arvoitukseksi.

Olen aina uumoillut olevani keskimääräistä tunteellisempi, vähän yliherkkä ja tunnistan taipumuksen patetiaan. Mutta mistä tiedän, kuinka tunnevaltaista elämä normaalisti on ja mitä muut sisimmässään kokevat?

Olen kehitellyt kyökkipsykologisia tunneteorioita. Uskon onnellisuustermostaattiin, joka ääritilanteita lukuun ottamatta säätää mielialojen keskiarvon suunnilleen vakioksi. On oikeastaan samantekevää, meneekö hyvin vai huonosti, koska hyvinä aikoina isotkin ilonaiheet ennen pitkää inflatoivat toisensa – ja itsensä. Vastoinkäymisten keskellä taas suojelee se, että ketutuskiintiössä ei riitä kerrallaan tilaa kovin monelle huolelle, vaan nekin vahvemman oikeudella syrjäyttävät toisensa.

Havaintojeni mukaan mieleen mahtuu kerrallaan yksi iso mielipahan aihe, ehkä pari pienempää ja muutama kevytsarjan hatutus. Eräänlainen pyramidirakenne siis. Jos päällimmäinen huoli poistuu (vuokranantaja ei myykään asuntoa alta), pian jokin pikkuharmi (video nauhoitti väärää telkkarikanavaa) kapuaa yhden sijan ylöspäin.

Jos onnen suhteellisuusteoriaa soveltaa laajemmin, alkaa koko talouskasvuun sitoutuneen kulttuurin mielekkyys epäilyttää. Sen jälkeen kun tietty peruselintaso on saavutettu eikä nälkä tai kylmä uhkaa, tyytyväisyys aineelliseen hyvinvointiin ei riipu sen todellisesta tasosta, vaan oman toimeentulon suhteesta yleiseen elintasoon. Kokonaisen kansan varallisuutta voi nostaa loputtomiin tyytyväisyyden siitä sen kummemmin kasvamatta, koska vertailuköyhyys säilyy. Jos oma sijainti väestön varallisuuspyramidissa säilyy entisellään, on myös kokemus omasta elintasosta entinen. Jonkinmoinen pyramidihuijaus tämäkin.

Myös tiede vahvistaa keittiösosiologian. Suomalaiset eivät tutkitusti koe itseään nyt onnellisemmaksi kuin 40 vuotta sitten, vaikka tässä välissä kansantuote on kovalla työllä punnerrettu kolminkertaiseksi. Emme siis ole viisaampia kuin auringon valosta kilpailevat ja siksi korkeiksi kasvavat puut.

Saman valon ne saisivat, vaikka kasvaisivat vain metrin mittaisiksi.

Muutenkaan ei onni näyttäisi riippuvan rahasta. Ja jos onnellisuus ei taloutta paisuttamalla kasvakaan, ympäristön kuormitus kasvaa senkin edestä.

Väänsin aikoinaan gradun yhteiskuntautopioista, paperilla hahmotelluista ja joskus toteutetuistakin ihannevaltioista. Niissä huomion kiinnittää vakauden ihanne jatkuvan kasvun sijaan. Oikeastaan nykysysteemin kasvupakko onkin utopistisempi ajatus kuin toivevaltioiden stabiilius. Pikainen korkoa korolle -laskelma kolmen prosentin vuotuisella kasvulla paljastaa lukujen karkaavan nopeasti mahdottomuuksiin. Parissa sadassa vuodessa kansantuote kasvaisi peräti 370-kertaiseksi.

Myönnän kyllä, että kasvusta irtisanoutuneen, kiireettömän elämäntavan ihanneyhteisön vaatiminen nykyisen tilalle olisi haihattelua. Ainakaan se ei voisi syntyä nykytaloutta säätämällä, vaan pitäisi luoda kokonaan uusi yhteiskuntamalli. Ja uljaat uudet yhteiskunnat, tai niiden irvikuvat, tapaavat olla hirviömäisiä luomuksia. Jos Suomi luopuisi talouskasvusta, tuloksena ei saataisi onnen ja kiireettömyyden Eedeniä, vaan velan, työttömyyden ja rapistuvan sosiaaliturvan takapajula. Muutos vaatisi taloudellisen ja poliittisen ajattelun perinpohjaista ja kansainvälistä käännettä.

Sellaista ei liene näköpiirissä, mutta mikään ei estä luopumasta omassa elämässä vertailutalouden kepeistä ja porkkanoista. Kun vain lakkaa vertaamasta itseään muihin, niin siinä se. Jospa ekologinen murros alkaa kierosti siitä, että kerrankin ajattelemme vain itseämme?

Kielipoliisi pamputtaa

/ arnokotro

Anna, 12-13/2008

”Lento lähtee koneen saapuessa.” Odotushallissa kaikuva kuulutus hätkäytti, mutta ei siksi, että se muistutti sitkeistä aikatauluongelmista. Syy on pikkumaisempi. Kaltaisiani saivartelijoita korpeaa se, että kailotus meni kieliopillisesti päin mäntyä: lento voi lähteä vasta koneen saavuttua. Kielen rappiota on vaikeampi ymmärtää kuin viallista polttoaineletkua.

Netin keskustelupalstat, joiden rinnalla vessanseinäkirjoitukset näyttävät Petrarcan soneteilta, ovat oma lukunsa. Enemmän ihmetyttää, että asiallisempiin yhteyksiin pukkaa kehnoa kieltä. Isossa lehdessä ”omataan” ja ”laitetaan” minkä keretään. Mihin jäi hyvä periaate, että ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan?

Otsikot valistavat, että ”Kaksi miestä murtautuivat taloon” ja ”Vaaliennusteet olivat pieleen”. Maan päälehdessä ingressi kertoo sävellyksistä, ”jotka on ladattavissa netistä”. Ja miksi puhutaan hälytyskeskusten osaamisvajeesta eikä osaamattomuudesta, tahtotilasta eikä tahdosta?

Sitten ovat vielä yhdyssanat ihan erikseen. Pääuutisissa törmää ”sairaanhoito opiskelijoihin” ja ”% yksiköihin”. Kömpelöstä toistosta on tullut siitäkin viestimien leipälaji: äänisaaliita saalistetaan ja Nokia tavoittaa historiallisen tavoitteen. ”Ota irtiotto” komentaa lehtimainos. Mitä seuraavaksi? Löydä löytö? ”Pintapelastaja pelasti koiraa pelastamassa olevan miehen” -otsikko pysäytti taannoin veret. Mikähän pelastaisi suomen kielen?

Kun kielikyttä avaa lehden, olo on kuin huumekoiralla kolumbialaisen kokaiiniparonin kellarivarastossa. Eikä voi luottaa Alkoonkaan enää! Vai mitä sanoa mainoksesta ”Ennen valvoivat viranomaiset, nyt se on sinun käsissäsi”. Niin mikä? Viranomainen? Toisinaan lipsahdukset tosin ovat hauskoja ja sellaisina melkein jo paikallaan. Yksi suosikeistani on huoltoasemaketjun kannibalistinen tarjous ”lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä oman valinnan mukaan”.

Filosofian kursseilleni joutuneita käy joskus sääliksi.
– Ketä se oli se filosofi kuka heitti huiviin myrkkymaljan? kysyy pahaa-aavistamaton lukiolainen.
– KUKA! JA JOKA!
– Kamoon, nyt ei ole äikäntunti.
– Onpas! Jokainen tunti, jolla käytetään suomea, on myös äidinkielen tunti!

Ateistina voin turvallisesti toivoa, että helvetissä on erityinen VIP-aitaus niille, jotka päättävät viime hetkillä (mieluiten minuutti ennen lehden, kirjan tai muun läpyskän painoon menoa) hiukan ”korjailla” eteensä saamaansa tekstiä. Tekstiensä kieliasua herkeämättä vaaliva tuttavani sai sätkyn, kun hänen kirjoitukseensa oli hyvän tyylin ja kieliopin vastaisesti lisätty pilkut lauseenvastikkeisiin. Kiesus sentään! Näpit irti! Ei galleristikaan sano taidemaalarille, että näytti jotenkin synkältä tuo maalauksen ylänurkka, lisäsin sinne hiukan keltaista (ja samalla roiskui vähän kehyksiinkin).

Hutilointi johtuu liiasta kiireestä tehokkuusvimman piiskatessa alan kuin alan pakkotahtisiin aikatauluihin. Vähemmän ja kunnolla ei olisi hullumpi motto kirjabisneksessäkään. Olen muun muassa opettanut psykologiaa oppikirjasta, jonka selässä lukee ”Lukion spykologia”. Ja onpa postiluukusta kolahtanut kutsukortti, jonka eleganssia himmensi kuoreen kauniisti kirjailtu teksti ”KUSTU”.

Olen tietoinen nipotukseni sietämättömyydestä. Maailmassa on onneksi vielä oikeudenmukaisuutta, ja toisinaan niuhoilu osuu pahasti omaan nilkkaan. Aikoinaan huomasin puolisoni kanssa kaupassa lapun, joka kertoi ”laktoosimattomista” tuotteista. Tuo muoto sitten tarttui kotikieleen ”ostatko laktoosimattoman maidon” -tyyliin, ja paljon käytettynä sanaan tottui niin, että se alkoi tuntua kelpo suomelta.

Kohtalon hetki koitti Iisalmen Rossossa. Olimme istuneet pöytään, saaneet ruokalistan ja kysyin tarjoilijalta asiallisesti:
– Saako tätä mahdollisesti laktoosimattomana? Nuori nainen katsoi pitkään, hymähti ja totesi:
– Joo. Laktoosittomana saa, ja poistui. Melkein minäkin.

Pikkuihmisiä

/ arnokotro

Anna, 8/2008

Eräs tuttavani ei jaksa lapsia. Kuulin hänen jopa luonnehtineen pikkulapsia ”epäihmisiksi”, heidän kanssaan kun ei edes voi keskustella.

Epäihmisiä? Kattia kanssa! Ainakin oma kokemukseni reilun vuoden vanhasta Kiisa-tyttärestä viittaa ennemmin siihen, että lapsissa ihmisyyden lumoavat puolet tulevat paremmin esiin kuin meissä aikuisissa tosi-ihmisissä.

Harvoin aikuisessa voi kohdata sellaista vilpitöntä iloa, hämmästystä, uteliaisuutta ja teeskentelemätöntä kiintymystä kuin pienissä lapsissa. Tv-uutisten sylkiessä olohuoneeseen aikuismaailman tragedioita ja älyttömyyksiä lapsen kädet, jotka kietoutuvat kaulan ympärille, tuntuvat kaikkea muuta kuin epäihmismäisiltä. Erityisen viehättävää lapsessa on se, että hän ei ole tietoinen liikuttavasta lumovoimastaan.

Toinen kaverini pohdiskeli baarissa, miksi hän itse ei ainakaan vielä voisi hankkia jälkikasvua: ”Evoluutio on muokannut miehestä sellaisen, että se etsii seikkailua. Mies on luotu liikkumaan, ei elämään yhden naisen kanssa kotiluolassa lasten kanssa.”

En viitsinyt puuttua teorian hienoiseen ristiriitaan kehitys- ja luomisopin välillä. Sen sijaan arvelin ihmislajin välttyneen sukupuutolta sen ansiosta, että vanhemman ja lapsen välille on syntynyt sidos, joka on seikkailunälkää vahvempi. Evoluution paine vie myös lasten ääreen, ei vain kapakkaan.

Onpa sekin pelko osoittautunut vääräksi, että lapsellisuus eristää muista ihmisistä. Kavereiden kanssa ei enää istuta iltoja yöhön asti, mutta tilalle on kehkeytynyt muun muassa puistossa säännöllisesti kokoontuva äijärinki, joka lapsien ulkoiluttamisen ohella käy läpi päivänpolitiikat ja privaatimmatkin käänteet.

Viime vuosina olen saanut kunnian päästä sellaisten naljakolumnistien vakiomaaliksi, joille maksetaan palkkaa ihmisten kiusaamisesta. Yleensä huonosti tähdätty luotisade on ropissut pusikoihin, mutta joskus sinnikäs herjaaminen tuo iloisia osumiakin. Yksi näistä kokoihmisistä kirjoitti Kotron jääneen lapseksi, ja se kyllä jossain mielessä pitää paikkansa. Kiisa usein kävelee viereen ja kohottaa molemmat kädet sen merkiksi, että nyt pitää nostaa syliin. Olen kateellinen. Toisinaan haluaisin, että olisi hyväntahtoisia jättiläisiä, jotka nostavat syliin, kun siltä tuntuu.

Noviisi-isät taitavat pohdintoineen, huolineen ja ylpeydenaiheineen olla koomista sakkia. Se huimapäisyys, jolla kirjallisuustieteilijät keksivät merkityksiä nykylyriikan kummallisimpiinkin koukeroihin, on pientä verrattuna optimismiin, jolla kuulen Kiisan osaamissa tavuissa selviä sanoja. ”At!” hän huudahti hiljattain ja nosti leikkisammakon päähänsä, mistä välittömästi päättelin hänen oppineen uuden sanan ”hattu”. Muut suomenkieliset sanat, jotka hän jo osaa, ovat ”amp”, ”au”, ”yvä”, ”atuu” ja ”äiti”, joka huolettoman tasa-arvoisesti tarkoittaa myös isää.

Toki lapsessa työnsä on, ja jos tässä jokin on lapsen ohella kasvanut vuoden aikana niin arvostus suurperheellisiä ja yksinhuoltajia kohtaan. Toisaalta joissakin asioissa lapsi arvaamattomasti helpottaa elämää.

Esimerkiksi matkustamista ajatellen kersoja pidetään hankalina, mutta asiahan on juuri päinvastoin: lapsi helpottaa matkailua. Nyt ei enää tarvitse korvat luimussa selitellä junttimaisia lomakohteitaan, vaan voi reteästi pyyhkäistä Lanzarotelle, ”joka on lapsen kannalta käytännöllinen valinta”. Hiljattain sain tyttärestä oivan tekosyyn poistua puuduttavasta valokuvanäyttelystä – olkoonkin, että hän oli perheestämme ainoa, joka siellä viihtyi.

Äsken Kiisa yritti tunkea Brion puulaatikon rei’istä sisään erimuotoisia palikoita, vaihtelevalla menestyksellä kuten aina. Ennen lopullista epätoivoa menin apuun ja pudotin laatikkoon erityisen hankalaksi osoittautuneen kuution. Kiisa kurkkasi palikan perään, katsoi sitten ihaillen isäänsä, taputti käsiään ja hihkaisi kannustavasti ”yvä!”

Se ei ole epäihmisen puhetta.

Keskustelun kriisi

/ arnokotro

Metro, 11.2.2008

Saavatko asenteellisuus ja tunkkainen heimohenki korvata poliittisessa debatissa pätevät perusteet? Siltä ainakin vaikuttaa, kun seuraa julkisia keskusteluja. Tulipa Voima-lehden päätoimittaja aikoinaan lipsauttaneeksi turvallisuuspoliittisessa radioväittelyssä sen ääneenkin, että kyse ei ole argumenteista vaan asenteesta.

Ei se niin saa mennä. Argumentoiden pitää edetä, minne johdonmukainen päättely sitten viekin. Huonot perusteluketjut voi kumota vain paremmilla, ei halvoilla väistöliikkeillä.

Jos päättelyn sijaan mennään asenteella, syntyy huterasti perusteltuja, perinteestä ja lauma-ajattelusta kumpuavia ennalta arvattavia mielipideklimppejä. Kun joku esittää kantansa ydinvoimasta ja henkilömiinoista, voi vaivatta päätellä monet muutkin näkemykset sivareista ja yksityisautoilusta lähtien.

Asennekasaumien johdonmukaisuus on kuitenkin näennäistä. Vai mitä pitäisi sanoa ympäristöarvoja korostavien vihreiden kiveen hakatusta ydinvoimavastaisuudesta?

Kuppikunnista vapaan ajattelun hinta on, että se helposti johtaa mielipideyhdistelmiin, joiden tueksi ei löydy samanmielisten leiriä. Vahvoin perustein voi päätyä kannattamaan vaikkapa varallisuusveron palauttamista, yhteisö- ja pääomaveron kiristämistä, naisalojen palkankorotuksia, toimeentulotuen nostamista, jalkaväkimiinojen säilyttämistä, homoparien adoptio-oikeutta, energian säästämistä, tuuli- ja ydinvoiman rakentamista, yleisestä asevelvollisuudesta luopumista ja Suomen sotilaallista liittoutumista. Kaikkia kantoja tukevat vahvat argumentit eivätkä ne ole keskenään ristiriitaisia, mutta tuollaisen kombinaation kannattaja saisi lunta tupaan joka suunnasta. Mielipiteitä varjellaan oikeaoppisina sarjoina niin ajatuskurin rampauttamassa puoluepolitiikassa kuin sen ulkopuolellakin.

Turhan usein julkinen keskustelu tuo mieleen argumentoinnin alkeisoppaat kohdasta ”tyypillisiä virheitä”. Tahallinen väärinymmärtäminen, virheellinen siteeraaminen, väitteen sijasta sen esittäjän teilaaminen ja mustavalkoinen asetelmallisuus ovat debattien peruskauraa. Kun vaikkapa näkemys ”tasa-arvotyöhön tarvitaan myös miesnäkökulmaa” väännetään toistuvasti muotoon ”miesten ongelmat ovat naisten syytä” (mikä on aivan pöhkö ajatus), rakentava keskustelu kaatuu alkuunsa.

Pitäisikö lukiofilosofian pakollisen peruskurssin vaatimuksiin lisätä argumentoinnin ja väittelyn perusteet?

 

Kyllä pitää?

/ arnokotro

Metro, 14.1.2008

Tipattoman tammikuun tielle lähteneet ovat kohta taipaleen puolivälissä, moni on jo repsahtanut ja vielä useampi viitannut kintaalla koko raittiusrituaalille.

On perinteessä puolensa. Jos ei muuta niin ryhtiliike tuo hyvän omantunnon paitsi tammikuuksi myös sitä edeltävän pikkujoulukimaran ajaksi. Tietoisuus tulevasta askeesista oikeuttaa loppuvuoden ördäilyn, ja keväämmälläkin voi tarttua tuoppiin huojentuneemmin, kun tietää sisuskalujen pistäytyneen vuosilomalla.

Sopivasti vuoden pimeimpään hetkeen ajoittuva kärvistely on syntien sisukasta sovitusta karvaimmillaan; se on kuin ortodoksien paasto tai katolisten rippi, sielunhoitoa ja itseruoskintaa. Rypemisen palkka on iloton valoton tammikuu. Synti ja sovitus. Itku pitkästä ilosta.

Yhteisenä rituaalina tipaton alkuvuosi valaa yksilöllistyneeseen kulttuuriin yllättävää yhteisöllisyyttä. Hampaat irvessä raitistelevien viinalakkolaisten toverilliset tekstiviestit singahtelevat pimeään talvi-iltaan: ”Pitääkö?” ”Kyllä pitää.” ”Sama täällä.”

Monelle suurkuluttajalle tauko paljastaa ennen pitkää toki kavalatkin puolensa. Jatkuva juominen on oikeastaan oire vääristyneestä elämänasenteesta, eikä päihdykkeetön kuukausi johdattele uuteen elämänfilosofiaan vaan pikemmin lujittaa vanhaa näyttäessään raittiuden ilottoman puolen. Tipattomasta tammikuusta tulee tunnelmaltaan helposti ei-juomisen olosuhde ja vajantotila, hilpeiden ravintolailtojen kärsimättömällä odotuksella latautunutta epäelämää.

Vahvimmin mielen täyttää se, mitä sieltä yrittää pitää poissa. Houkuttavimmat laitumet aukeavat aina kieltokilpien takana, ja niinpä käy ihminen pienten taukojen jälkeen entistäkin tenhoisammin tuopinvarteen kiinni.

Tästä puhuu muun muassa Anthony de Mello hienossa kirjassaan Havahtuminen. Mello opastaa, että ei pidä kieltää itseltään asioita; mieluummin pitää ”nähdä niiden läpi”. Kun joustamaton kielto pehmenee välinpitämättömyydeksi ja läpinäkemiseksi, mieli vapautuu.

Entä jos tipattomuus ei pidä ja tuleekin kesken projektin vedettyä lärvit? Aina voi antaa haluilleen anteeksi ja lohduttautua tunnetun pääjohtajan hengessä: so fucking what. Pakkomielteisiä elämäntaparemontteja suosivassa ilmapiirissä elämästä tulee niin helposti freudilaisen yliminän tuomaroima oikeudenkäynti, ettei sen keskellä itsearmoa ja anteeksiantoa koskaan ole liikaa.