Metro, 14.1.2008

Tipattoman tammikuun tielle lähteneet ovat kohta taipaleen puolivälissä, moni on jo repsahtanut ja vielä useampi viitannut kintaalla koko raittiusrituaalille.

On perinteessä puolensa. Jos ei muuta niin ryhtiliike tuo hyvän omantunnon paitsi tammikuuksi myös sitä edeltävän pikkujoulukimaran ajaksi. Tietoisuus tulevasta askeesista oikeuttaa loppuvuoden ördäilyn, ja keväämmälläkin voi tarttua tuoppiin huojentuneemmin, kun tietää sisuskalujen pistäytyneen vuosilomalla.

Sopivasti vuoden pimeimpään hetkeen ajoittuva kärvistely on syntien sisukasta sovitusta karvaimmillaan; se on kuin ortodoksien paasto tai katolisten rippi, sielunhoitoa ja itseruoskintaa. Rypemisen palkka on iloton valoton tammikuu. Synti ja sovitus. Itku pitkästä ilosta.

Yhteisenä rituaalina tipaton alkuvuosi valaa yksilöllistyneeseen kulttuuriin yllättävää yhteisöllisyyttä. Hampaat irvessä raitistelevien viinalakkolaisten toverilliset tekstiviestit singahtelevat pimeään talvi-iltaan: ”Pitääkö?” ”Kyllä pitää.” ”Sama täällä.”

Monelle suurkuluttajalle tauko paljastaa ennen pitkää toki kavalatkin puolensa. Jatkuva juominen on oikeastaan oire vääristyneestä elämänasenteesta, eikä päihdykkeetön kuukausi johdattele uuteen elämänfilosofiaan vaan pikemmin lujittaa vanhaa näyttäessään raittiuden ilottoman puolen. Tipattomasta tammikuusta tulee tunnelmaltaan helposti ei-juomisen olosuhde ja vajantotila, hilpeiden ravintolailtojen kärsimättömällä odotuksella latautunutta epäelämää.

Vahvimmin mielen täyttää se, mitä sieltä yrittää pitää poissa. Houkuttavimmat laitumet aukeavat aina kieltokilpien takana, ja niinpä käy ihminen pienten taukojen jälkeen entistäkin tenhoisammin tuopinvarteen kiinni.

Tästä puhuu muun muassa Anthony de Mello hienossa kirjassaan Havahtuminen. Mello opastaa, että ei pidä kieltää itseltään asioita; mieluummin pitää ”nähdä niiden läpi”. Kun joustamaton kielto pehmenee välinpitämättömyydeksi ja läpinäkemiseksi, mieli vapautuu.

Entä jos tipattomuus ei pidä ja tuleekin kesken projektin vedettyä lärvit? Aina voi antaa haluilleen anteeksi ja lohduttautua tunnetun pääjohtajan hengessä: so fucking what. Pakkomielteisiä elämäntaparemontteja suosivassa ilmapiirissä elämästä tulee niin helposti freudilaisen yliminän tuomaroima oikeudenkäynti, ettei sen keskellä itsearmoa ja anteeksiantoa koskaan ole liikaa.