Sivistysvaltio ei tuomitse totaalikieltäytyjiä vankeuteen

Helsingin Sanomat, Välihuuto 30.10.2009

HS-raadin jäsen kertoo, mistä nyt pitäisi puhua

Valtioneuvosto antoi syyskuussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

On kummallista, ettei selonteko pidä ongelmana ilmeisintä Suomen lakiin perustuvaa ihmisoikeusrikkomusta. Oikeusvaltioon ei voi kuulua, että niitä nuoria, jotka eivät mene ase- tai siviilipalvelukseen, tuomitaan yhä ehdottomaan vankeuteen.

Rangaistuksen mielettömyys paljastuu varsinkin, kun vertaa sitä oikeista rikoksista annettaviin tuomioihin: raiskauksestakin selviää helposti ehdollisella vankeudella.

Ymmärrän hyvin totaalikieltäytyjien kapinointia ylipitkää siviilipalvelusta vastaan. Vuoden kestävä siviilipalvelus on käytännössä yhdyskuntapalvelua, jota toisinaan määrätään vankeustuomion sijaan. Esimerkiksi kahdeksan kuukauden ehdoton vankeus saatetaan muuttaa 200 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tässä valossa parin tuhannen tunnin siviilipalvelus vastaa teoriassa lähes seitsemän vuoden vankeutta.

Totaalikieltäytyjät maksavat rehellisyydestään kovan hinnan. Helpompikin tie olisi. Monet lääkärit kirjoittavat tekaistuja diagnooseja, jotka vapauttavat asepalveluksesta ja pelastavat vankilalta. Tämä on toki sekä puolustusvoimien että armeijaan haluamattoman nuoren etu, mutta tasa-arvoa ja lääkärietiikkaa ajatellen kestämätön käytäntö.

Koko ongelmakimpusta päästäisiin, jos palvelus säädettäisiin kaikille vapaaehtoiseksi. Armeijan pienentäminen ja ammatillistaminen vastaisi myös maanpuolustuksen todellisia tarpeita.

 

Ajan henki

Metro, 9.3.2009

Opiskelija paiskasi kouraani dvd:n ja pyysi katsomaan, halusi kuulla opettajan mielipiteen. Levykkeen päällä luki ”Zeitgeist”.

Amerikkalainen leffa tarjosi ärhäkkää uskontokritiikkiä ja pari hurjaa salaliittoteoriaa WTC-tornien räjäyttämisestä alkaen.

Ja se mielipiteeni? En ole koskaan ymmärtänyt vainoharhaista viehtymystä älyvapaisiin salaliittoteorioihin, ja olipa siinä uskontoanalyysissakin hiomisen varaa. Silti leffa ravisteli, ei tosin tarkoitetusti.

Kuulun niihin, jotka usein häpeällisesti vaihtavat kanavaa, kun uutiset tuuppaavat olohuoneeseen nälkään kuolevia lapsia ja muuta katastrofikuvastoa.

Zeitgeist räväytti silmien eteen ilman ennakkovaroitusta muutaman sekunnin pätkän, jossa ilmeisesti näkyy äiti ja kaksi lasta. Äiti makaa lasten välissä kuolleena maassa, arvatenkin sotilaiden ampumana. Toinen tytöistä itkee hysteerisesti kameralle ja kääntyy sitten katsomaan äitiä. Tiedä sitten, miksi kaikesta näkemästäni sotauutisoinnista juuri tuo näky tatuoitui verkkokalvolle, mutta niin kävi.

Seuraavaksi ajatus siirtyy pitkään kuplineeseen maahanmuuttokritiikkiin. Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillassa kansalaisaktivisti Juha Mäki-Ketelä sanoi sen usein esitetyn näkemyksen, että kriisialueilta hakeutuu maahamme ihan vääriä ihmisiä. ”Meille tulee pääsääntöisesti asekuntoisia miehiä, miksi?” Tätähän on kuultu: eikös niiden miesten kuuluisi olla sotimassa?

Ei kuulu. Asevelvollinen nuori mies on siviili, jolle on määrätty kivääri kouraan. Jos järjettömään sotaan pakotettu sotilas onnistuu pakenemaan aggressiivista hirmuhallintoa, hänelle kuuluu turvapaikka siinä kuin muille vainotuille. Mitä enemmän nuoret miehet havahtuvat asevelvollisuuden ja sotien mielettömyyteen, sitä vähemmän maailmassa on lapsia itkemässä tapettujen vanhempiensa vieressä.

Voimme väitellä (ja väitelty on) sanojen pakolainen, siirtolainen ja työperäinen maahanmuuttaja sisällöistä. Voimme käydä asiallista keskustelua (tätä on ollut vähemmän) siitä, mitkä ovat viisimiljoonaisen kansan rahkeet ottaa turvapaikanhakijoita vastaan.

Mutta aivan selvää pitäisi olla, että Suomen velvollisuus sivistysmaana on resurssien mukaan tarjota turvapaikka niille naisille, miehille ja lapsille, joilla on maailmalla oikea hätä. Kun hätä on suurin, tuntuu apu olevan liian kaukana.

Metsää puilta

Metro, 28.7.2008

Lauantain Helsingin Sanomien vierekkäiset uutiset pysäyttivät. Toisen mukaan sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä (kesk) ehdottaa, että nuorten työttömien päivärahaa leikattaisiin lyhentämällä ansiosidonnaista aikaa. Tämä kannustaisi nuoria ahkerampaan työnhakuun.

On se tietty nähty ennenkin, että kun vähäosaisia motivoidaan, keinoksi keksitään uhkailut sosiaaliturvan heikennyksestä. Juuri nyt ehdotus kuitenkin kuulostaa erityisen irvokkaalta, onhan hallitus päättänyt kannustaa myös metsänomistajia. Heille luvattiin massiiviset verohuojennukset, jotta rupeaisivat rahakkaisiin puunmyyntitalkoisiin – talvisodan hengessä, kuten pääministeri (kesk) maalaili.

Rikkaille porkkanaa, köyhille keppiä on vitsi, joka ei ainakaan minua enää naurata.

Varmasti tarvitaan reippaita toimia kotimaisen puuntarjonnan lisäämiseksi. Näin kaupunkilaisjärjellä silti luulisi, että lahjonnan lisäksi ja sijasta voisi vähän soveltaa varattomille tuttua keppikannustustakin. Olisi vaikkapa mahdollista verottaa metsää, josta ei myydä puuta, ja näin herätellä myyntihaluja ilman tulonsiirtoa omistavalle luokalle, jälleen kerran.

Mikäli ylimääräistä 170 miljoonaa ei paiskata metsiään myyville, seurauksena saattaa puupulan myötä olla kansallinen katastrofi, näin tietää hallitus. Voi olla.

Mutta katastrofina pidän sitäkin, että nuorten psykiatriseen hoitoon ei pystytä ohjaamaan riittävästi varoja.

Tästä kertoi se Hesarin toinen uutinen. Rahapulassa kituuttelevat sairaanhoitopiirit kiertävät hoitotakuuta ikärajoja tiukentamalla. Hoitoon pääsevien nuorten määrää rajataan, koska resurssit eivät riitä.

Mistähän löytyisi se ministeri, joka löisi nyrkin pöytään ja vaatisi, että rahojen on nyt vaan löydyttävä jostain? Vaikka myyntivoittojen suosiminen ja omistavan luokan paapominen hallitusten linja onkin, edes sen verran soisi suuntaa tarkistettavan, että pääomaveroa kiristettäisiin pari piirua ja varallisuusvero palautettaisiin, jolloin rahaa riittäisi myös mielenterveyspalveluihin.

Jos metsäkauppiaille jaettavat veromiljoonat palautuvatkin säilyvinä työpaikkoina, kuten perustelu kuuluu, myös mielenterveystyöhön ja syrjäytymisen estämiseen käytetyt rahat maksavat itsensä takaisin. Yksi syrjäytynyt kun hyvinkin aiheuttaa elämänsä aikana yhteiskunnalle miljoonan euron kulut.

Olisiko tässä talvisodan hengen paikka?

 

Kyllä kansa tietää

Metro, 2.6.2008

Tai sitten ei. Onneksi en ole poliitikko. Tiettyjä asioita ei poliitikko voi sanoa ääneen, mutta rivipulliaiset voivat. Kuten sen, että kansanäänestysten vaatiminen on toisinaan pelkkää noloa ja laskelmoivaa populismia.

Monet halusivat taannoin Euroopan perustuslain hyväksymisestä suoran kansanäänestyksen. Sen verran pitkältä ja kimurantilta lakiluonnos haiskahti, että minä ainakin olisin tuntenut itseni kädettömäksi äänestyskopin kyllä/ei-valikon edessä.

Se ei olisi ollut demokratian vaan diletantismin juhlaa.

Kevään mittaan tuli välillä katsottua suomalaisten yleistietoutta kartoittanutta Kuudes aisti -ohjelmaa, joka täräytti ruutuun tyrmääviä prosentteja. Enemmistö meistä ei tiedä, mitä ministeripostia hoitaa Jyrki Katainen, millä vuosikymmenellä Vanha ylioppilastalo vallattiin tai kuka kokosi Kalevalan.

Muutenkin tuntuu olevan yleistieto iloisesti hukassa. Hei Vennamon Veikko, kuuluuko ylös, väärässä olit: ei me tiedetä mitään! Koskaan ei ohjelman päättävä Broadcastersin tunnarinauru ole leikannut ilmaa yhtä ivallisesti kuin näiden gallupien jälkeen.

Toisaalta mitä väliä? Ei kai mitään, ellei vallalla olisi vastuunvälttelyn kulttuuri, joka saa poliitikot lymyilemään vaikeissa päätöksissä gallupien takana.

Samalla kun kyselyt kertoivat, että suuri osa meistä ei tiedä milloin Suomi itsenäistyi, vappupuhujat keräilivät irtopisteitä toivomalla tärkeistä turvallisuuspoliittisista linjauksista kansanäänestyksiä. Ja kun yksi aloittaa, muiden on vähän pakko peesata.

Jos pelottavan moni meistä veikkaa maan itsenäistyneen vasta sotien jälkeen ja kiinnostus EU:ta kohtaan on sitä luokkaa, ettemme tiedä nimeltä yhtäkään suomalaista euroedustajaa, miten juuri ulkopolitiikan monimutkaisiin valintoihin saisi kansanäänestyksillä parhaat ratkaisut?

Kansanäänestykset ovat joskus paikallaan. EU:hun liittyminen oli kansallisen identiteetin kannalta niin iso kysymys, ettei sellaista voi jättää pelkän eduskunnan päätettäväksi. Pressanvaali sopii suoraksi ilman valitsijamiesten kähmintää. Kuntaliitoksissa suora kansanvalta ratkaiskoon, ja sitä rataa.

Mutta kansanäänestyksen vaatiminen vaikka nyt energia- tai turvallisuuspolitiikan linjauksista henkii arveluttavaa pölhöpopulismia. Jos kerran emme vaivaudu ottamaan perusasioista selvää, on turha kitistä siitä, että parasta turvallisuuspolitiikkaa on edustuksellinen demokratia.

 

Keskustelun kriisi

Metro, 11.2.2008

Saavatko asenteellisuus ja tunkkainen heimohenki korvata poliittisessa debatissa pätevät perusteet? Siltä ainakin vaikuttaa, kun seuraa julkisia keskusteluja. Tulipa Voima-lehden päätoimittaja aikoinaan lipsauttaneeksi turvallisuuspoliittisessa radioväittelyssä sen ääneenkin, että kyse ei ole argumenteista vaan asenteesta.

Ei se niin saa mennä. Argumentoiden pitää edetä, minne johdonmukainen päättely sitten viekin. Huonot perusteluketjut voi kumota vain paremmilla, ei halvoilla väistöliikkeillä.

Jos päättelyn sijaan mennään asenteella, syntyy huterasti perusteltuja, perinteestä ja lauma-ajattelusta kumpuavia ennalta arvattavia mielipideklimppejä. Kun joku esittää kantansa ydinvoimasta ja henkilömiinoista, voi vaivatta päätellä monet muutkin näkemykset sivareista ja yksityisautoilusta lähtien.

Asennekasaumien johdonmukaisuus on kuitenkin näennäistä. Vai mitä pitäisi sanoa ympäristöarvoja korostavien vihreiden kiveen hakatusta ydinvoimavastaisuudesta?

Kuppikunnista vapaan ajattelun hinta on, että se helposti johtaa mielipideyhdistelmiin, joiden tueksi ei löydy samanmielisten leiriä. Vahvoin perustein voi päätyä kannattamaan vaikkapa varallisuusveron palauttamista, yhteisö- ja pääomaveron kiristämistä, naisalojen palkankorotuksia, toimeentulotuen nostamista, jalkaväkimiinojen säilyttämistä, homoparien adoptio-oikeutta, energian säästämistä, tuuli- ja ydinvoiman rakentamista, yleisestä asevelvollisuudesta luopumista ja Suomen sotilaallista liittoutumista. Kaikkia kantoja tukevat vahvat argumentit eivätkä ne ole keskenään ristiriitaisia, mutta tuollaisen kombinaation kannattaja saisi lunta tupaan joka suunnasta. Mielipiteitä varjellaan oikeaoppisina sarjoina niin ajatuskurin rampauttamassa puoluepolitiikassa kuin sen ulkopuolellakin.

Turhan usein julkinen keskustelu tuo mieleen argumentoinnin alkeisoppaat kohdasta ”tyypillisiä virheitä”. Tahallinen väärinymmärtäminen, virheellinen siteeraaminen, väitteen sijasta sen esittäjän teilaaminen ja mustavalkoinen asetelmallisuus ovat debattien peruskauraa. Kun vaikkapa näkemys ”tasa-arvotyöhön tarvitaan myös miesnäkökulmaa” väännetään toistuvasti muotoon ”miesten ongelmat ovat naisten syytä” (mikä on aivan pöhkö ajatus), rakentava keskustelu kaatuu alkuunsa.

Pitäisikö lukiofilosofian pakollisen peruskurssin vaatimuksiin lisätä argumentoinnin ja väittelyn perusteet?

 

Tolkkua talouteen, kiitos

Metro, 27.9.2007

Mekkalahan siitä ymmärrettävästi nousi, että hoitoala jäi ilman luvattua kuoppakorotusta. Sääliksi käy paitsi petettyjä matalapalkkaisia myös poliitikkoja, jotka ovat tuskailleet, mistä repiä rahat korotuksiin. Vastaisen varalle, hyvät Katainen, Vanhanen ja muut budjetinpyörittäjät, tässä muutama vinkki.

Ensin pitää saada poikki perintöveron vastainen huonosti perusteltu kilpahuuto. Jos joku perii tikkua ristiin panematta 20 000 euroa, ei siitä tarvitse nykyäänkään maksaa veroa kuin alle kaksi tonnia. Vero on ihan kohtuullinen. En ymmärrä ahnaita esityksiä, että raha pitäisi vastaisuudessa saada puhtaana käteen samalla kun työn verotus säilyisi entisellään.

Jos lastentarhanopettaja tai lähihoitaja raapii vuoden työnteolla kasaan samaiset 20 000 euroa, vero on yli kaksinkertainen perintöveroon verrattuna. Suuremmilla summilla työtulosta perittävä vero voi kiristyä yli kolme kertaa ankarammaksi kuin nykyinen, rintaperillisille melko kevyt perintövero. Verojen viesti on selvä: pelaa, peri tai keinottele mutta älä herran tähden tee työtä, sitä verotetaan kovimman kautta. (Ja nyt en enää lähde oikomaan sitä älytöntä hokemaa, että perintövero olisi kaksinkertaista verotusta.)

Kaiken järjen mukaan ihmisellä pitäisi olla suurin oikeus omalla työllä ansaittuun rahaan. Kaiken järjen mukaan veroja tulisi kantaa etupäässä sieltä, missä on eniten veronmaksukykyä. Kaiken järjen mukaan kasvavia varallisuuseroja tulisi tasoittaa. Ja kaiken järjen mukaan työnteosta tulisi palkita.

Jos tuloveroa ei kannettaisi tasaisesti joka palkasta vaan se pitäisi pulittaa könttänä kerran vuodessa, perintöverokapinaa lietsovat yleisönosastokirjoittajat ja oikeistolaiseen veropopulismiin hairahtunut vasemmistokin ehkä havahtuisivat näkemään, että perintövero ei ole erityinen rasite, vaan korkea tulovero on paljon isompi ongelma.

Varallisuus kasvaa ja kasaantuu. Myös perintöjen arvo nousee vinhaa vauhtia. Jos perintöveron leikkaamisesta luovuttaisiin, varallisuusvero palautettaisiin ja pääomaveroon ja yhteisöveroon tehtäisiin parin prosenttiyksikön korotus, valtion kassaan kertyisi lisää lähes miljardi euroa. Tämä kaventaisi varallisuuseroja, mahdollistaisi huojennuksia tuloveroon ja kannustaisi työntekoon. Ja riittäisi potista rahaa siihen naispalkkaeräänkin.

Vapaasti käytettävissä, Katainen ja kumppanit.

Kaameaa Kelausta

Metro, 27.8.2007

Terveisiä isyyslomalta! Tai siis jatketulta isyysvapaalta. Tai vielä oikeammin – ja nyt pitää luntata lomakkeista – isyysrahakauden pidennykseltä. Siihen on Kelan mukaan oikeus isällä, joka on äidin sijaan käyttänyt vanhempainrahakauden viimeiset vähintään 12 arkipäivää.

Isyysrahan 1 – 12 päivän pidennys yhdessä äitiysrahan jälkeisen vanhempainrahan 12 viimeisen arkipäivän kanssa muodostavat isäkuukauden, jota voi siirtää, jos ”äidille tai isälle maksetun vanhempainrahan ja siirretyn isäkuukauden välisenä aikana jompikumpi vanhemmista on hoitanut lasta yhdenjaksoisesti ja saanut lasten kodinhoidon tukea.” Auts, sattuu!

Enpä olisi uskonut, että joskus tulee ikävä DVD-soittimen käyttöohjetta. Kelan tietopaketin äärellä tuli. Muutamien meilien, puhelinsoittojen ja näemmä puutteellisesti täyttämieni lomakkeiden jälkeen menin suosiolla pääkallopaikalle Kelan asiakaspalveluun. Kohtelu oli onneksi kärsivällistä, ja kun asiat väännettiin rautalangasta ja ratakiskosta, pääsin kärryille.

Kaikki kunnia Kelan ammattitaitoisille ja ystävällisille virkailijoille. Mutta ei vähäisintäkään kunniaa sekavan etuusjärjestelmän suunnittelijoille.

Kun sotkuisen sosiaaliturvan rinnalla kohoaa yhtä kimurantti verotussysteemi, tuloksena on niin kaamea ryteikkö, että sen raivaaminen olisi parasta mitä kansantautimme korkean verenpaineen lievittämiseksi voisi tehdä.

Olisiko mahdoton ajatus, että yksinkertaisesti sovittaisiin vaikka tietty viikkomäärä, jonka isä saa olla hoitovapaalla ja tältä ajalta kaikki isät saisivat saman korvauksen? Ja lopulta pitäisi tosissaan miettiä ilman ennakkoluuloja sellaista perustulomallia, joka selkiyttäisi sosiaaliturvaa laajemminkin.

Kun Yle äskettäin tiedusteli puoluejohtajien kantaa perustuloon, useimmat vastustivat sitä pelätessään, että se ei aktivoi ihmisiä. Nykyjärjestelmä kieltämättä aktivoi. Meidänkin perhe on viime aikoina aktivoitunut jahtaamaan eri työantajilta tietoja Kelan lomakkeeseen Y12.

Toisaalta nykysysteemi passivoi. Tuttavani oli joutua liemeen julkaistuaan kirjan epäilyttävän pian työttömyysjakson jälkeen. Ettei vain ollut kirjoittanut työttömyysrahan turvin, sitähän piti olla tekemättä mitään? Siitä puheen ollen: kirjoitin tämän kolumnin eilen, ja sunnuntaina tiettävästi saa varovaisesti kirjoitella, vaikka olisikin vanhempainrahakauden jälkeisen isyysvapaan bonusrahalla.