Kyllä kansa tietää

Metro, 2.6.2008

Tai sitten ei. Onneksi en ole poliitikko. Tiettyjä asioita ei poliitikko voi sanoa ääneen, mutta rivipulliaiset voivat. Kuten sen, että kansanäänestysten vaatiminen on toisinaan pelkkää noloa ja laskelmoivaa populismia.

Monet halusivat taannoin Euroopan perustuslain hyväksymisestä suoran kansanäänestyksen. Sen verran pitkältä ja kimurantilta lakiluonnos haiskahti, että minä ainakin olisin tuntenut itseni kädettömäksi äänestyskopin kyllä/ei-valikon edessä.

Se ei olisi ollut demokratian vaan diletantismin juhlaa.

Kevään mittaan tuli välillä katsottua suomalaisten yleistietoutta kartoittanutta Kuudes aisti -ohjelmaa, joka täräytti ruutuun tyrmääviä prosentteja. Enemmistö meistä ei tiedä, mitä ministeripostia hoitaa Jyrki Katainen, millä vuosikymmenellä Vanha ylioppilastalo vallattiin tai kuka kokosi Kalevalan.

Muutenkin tuntuu olevan yleistieto iloisesti hukassa. Hei Vennamon Veikko, kuuluuko ylös, väärässä olit: ei me tiedetä mitään! Koskaan ei ohjelman päättävä Broadcastersin tunnarinauru ole leikannut ilmaa yhtä ivallisesti kuin näiden gallupien jälkeen.

Toisaalta mitä väliä? Ei kai mitään, ellei vallalla olisi vastuunvälttelyn kulttuuri, joka saa poliitikot lymyilemään vaikeissa päätöksissä gallupien takana.

Samalla kun kyselyt kertoivat, että suuri osa meistä ei tiedä milloin Suomi itsenäistyi, vappupuhujat keräilivät irtopisteitä toivomalla tärkeistä turvallisuuspoliittisista linjauksista kansanäänestyksiä. Ja kun yksi aloittaa, muiden on vähän pakko peesata.

Jos pelottavan moni meistä veikkaa maan itsenäistyneen vasta sotien jälkeen ja kiinnostus EU:ta kohtaan on sitä luokkaa, ettemme tiedä nimeltä yhtäkään suomalaista euroedustajaa, miten juuri ulkopolitiikan monimutkaisiin valintoihin saisi kansanäänestyksillä parhaat ratkaisut?

Kansanäänestykset ovat joskus paikallaan. EU:hun liittyminen oli kansallisen identiteetin kannalta niin iso kysymys, ettei sellaista voi jättää pelkän eduskunnan päätettäväksi. Pressanvaali sopii suoraksi ilman valitsijamiesten kähmintää. Kuntaliitoksissa suora kansanvalta ratkaiskoon, ja sitä rataa.

Mutta kansanäänestyksen vaatiminen vaikka nyt energia- tai turvallisuuspolitiikan linjauksista henkii arveluttavaa pölhöpopulismia. Jos kerran emme vaivaudu ottamaan perusasioista selvää, on turha kitistä siitä, että parasta turvallisuuspolitiikkaa on edustuksellinen demokratia.

 

Keskustelun kriisi

Metro, 11.2.2008

Saavatko asenteellisuus ja tunkkainen heimohenki korvata poliittisessa debatissa pätevät perusteet? Siltä ainakin vaikuttaa, kun seuraa julkisia keskusteluja. Tulipa Voima-lehden päätoimittaja aikoinaan lipsauttaneeksi turvallisuuspoliittisessa radioväittelyssä sen ääneenkin, että kyse ei ole argumenteista vaan asenteesta.

Ei se niin saa mennä. Argumentoiden pitää edetä, minne johdonmukainen päättely sitten viekin. Huonot perusteluketjut voi kumota vain paremmilla, ei halvoilla väistöliikkeillä.

Jos päättelyn sijaan mennään asenteella, syntyy huterasti perusteltuja, perinteestä ja lauma-ajattelusta kumpuavia ennalta arvattavia mielipideklimppejä. Kun joku esittää kantansa ydinvoimasta ja henkilömiinoista, voi vaivatta päätellä monet muutkin näkemykset sivareista ja yksityisautoilusta lähtien.

Asennekasaumien johdonmukaisuus on kuitenkin näennäistä. Vai mitä pitäisi sanoa ympäristöarvoja korostavien vihreiden kiveen hakatusta ydinvoimavastaisuudesta?

Kuppikunnista vapaan ajattelun hinta on, että se helposti johtaa mielipideyhdistelmiin, joiden tueksi ei löydy samanmielisten leiriä. Vahvoin perustein voi päätyä kannattamaan vaikkapa varallisuusveron palauttamista, yhteisö- ja pääomaveron kiristämistä, naisalojen palkankorotuksia, toimeentulotuen nostamista, jalkaväkimiinojen säilyttämistä, homoparien adoptio-oikeutta, energian säästämistä, tuuli- ja ydinvoiman rakentamista, yleisestä asevelvollisuudesta luopumista ja Suomen sotilaallista liittoutumista. Kaikkia kantoja tukevat vahvat argumentit eivätkä ne ole keskenään ristiriitaisia, mutta tuollaisen kombinaation kannattaja saisi lunta tupaan joka suunnasta. Mielipiteitä varjellaan oikeaoppisina sarjoina niin ajatuskurin rampauttamassa puoluepolitiikassa kuin sen ulkopuolellakin.

Turhan usein julkinen keskustelu tuo mieleen argumentoinnin alkeisoppaat kohdasta ”tyypillisiä virheitä”. Tahallinen väärinymmärtäminen, virheellinen siteeraaminen, väitteen sijasta sen esittäjän teilaaminen ja mustavalkoinen asetelmallisuus ovat debattien peruskauraa. Kun vaikkapa näkemys ”tasa-arvotyöhön tarvitaan myös miesnäkökulmaa” väännetään toistuvasti muotoon ”miesten ongelmat ovat naisten syytä” (mikä on aivan pöhkö ajatus), rakentava keskustelu kaatuu alkuunsa.

Pitäisikö lukiofilosofian pakollisen peruskurssin vaatimuksiin lisätä argumentoinnin ja väittelyn perusteet?

 

Tolkkua talouteen, kiitos

Metro, 27.9.2007

Mekkalahan siitä ymmärrettävästi nousi, että hoitoala jäi ilman luvattua kuoppakorotusta. Sääliksi käy paitsi petettyjä matalapalkkaisia myös poliitikkoja, jotka ovat tuskailleet, mistä repiä rahat korotuksiin. Vastaisen varalle, hyvät Katainen, Vanhanen ja muut budjetinpyörittäjät, tässä muutama vinkki.

Ensin pitää saada poikki perintöveron vastainen huonosti perusteltu kilpahuuto. Jos joku perii tikkua ristiin panematta 20 000 euroa, ei siitä tarvitse nykyäänkään maksaa veroa kuin alle kaksi tonnia. Vero on ihan kohtuullinen. En ymmärrä ahnaita esityksiä, että raha pitäisi vastaisuudessa saada puhtaana käteen samalla kun työn verotus säilyisi entisellään.

Jos lastentarhanopettaja tai lähihoitaja raapii vuoden työnteolla kasaan samaiset 20 000 euroa, vero on yli kaksinkertainen perintöveroon verrattuna. Suuremmilla summilla työtulosta perittävä vero voi kiristyä yli kolme kertaa ankarammaksi kuin nykyinen, rintaperillisille melko kevyt perintövero. Verojen viesti on selvä: pelaa, peri tai keinottele mutta älä herran tähden tee työtä, sitä verotetaan kovimman kautta. (Ja nyt en enää lähde oikomaan sitä älytöntä hokemaa, että perintövero olisi kaksinkertaista verotusta.)

Kaiken järjen mukaan ihmisellä pitäisi olla suurin oikeus omalla työllä ansaittuun rahaan. Kaiken järjen mukaan veroja tulisi kantaa etupäässä sieltä, missä on eniten veronmaksukykyä. Kaiken järjen mukaan kasvavia varallisuuseroja tulisi tasoittaa. Ja kaiken järjen mukaan työnteosta tulisi palkita.

Jos tuloveroa ei kannettaisi tasaisesti joka palkasta vaan se pitäisi pulittaa könttänä kerran vuodessa, perintöverokapinaa lietsovat yleisönosastokirjoittajat ja oikeistolaiseen veropopulismiin hairahtunut vasemmistokin ehkä havahtuisivat näkemään, että perintövero ei ole erityinen rasite, vaan korkea tulovero on paljon isompi ongelma.

Varallisuus kasvaa ja kasaantuu. Myös perintöjen arvo nousee vinhaa vauhtia. Jos perintöveron leikkaamisesta luovuttaisiin, varallisuusvero palautettaisiin ja pääomaveroon ja yhteisöveroon tehtäisiin parin prosenttiyksikön korotus, valtion kassaan kertyisi lisää lähes miljardi euroa. Tämä kaventaisi varallisuuseroja, mahdollistaisi huojennuksia tuloveroon ja kannustaisi työntekoon. Ja riittäisi potista rahaa siihen naispalkkaeräänkin.

Vapaasti käytettävissä, Katainen ja kumppanit.

Kaameaa Kelausta

Metro, 27.8.2007

Terveisiä isyyslomalta! Tai siis jatketulta isyysvapaalta. Tai vielä oikeammin – ja nyt pitää luntata lomakkeista – isyysrahakauden pidennykseltä. Siihen on Kelan mukaan oikeus isällä, joka on äidin sijaan käyttänyt vanhempainrahakauden viimeiset vähintään 12 arkipäivää.

Isyysrahan 1 – 12 päivän pidennys yhdessä äitiysrahan jälkeisen vanhempainrahan 12 viimeisen arkipäivän kanssa muodostavat isäkuukauden, jota voi siirtää, jos ”äidille tai isälle maksetun vanhempainrahan ja siirretyn isäkuukauden välisenä aikana jompikumpi vanhemmista on hoitanut lasta yhdenjaksoisesti ja saanut lasten kodinhoidon tukea.” Auts, sattuu!

Enpä olisi uskonut, että joskus tulee ikävä DVD-soittimen käyttöohjetta. Kelan tietopaketin äärellä tuli. Muutamien meilien, puhelinsoittojen ja näemmä puutteellisesti täyttämieni lomakkeiden jälkeen menin suosiolla pääkallopaikalle Kelan asiakaspalveluun. Kohtelu oli onneksi kärsivällistä, ja kun asiat väännettiin rautalangasta ja ratakiskosta, pääsin kärryille.

Kaikki kunnia Kelan ammattitaitoisille ja ystävällisille virkailijoille. Mutta ei vähäisintäkään kunniaa sekavan etuusjärjestelmän suunnittelijoille.

Kun sotkuisen sosiaaliturvan rinnalla kohoaa yhtä kimurantti verotussysteemi, tuloksena on niin kaamea ryteikkö, että sen raivaaminen olisi parasta mitä kansantautimme korkean verenpaineen lievittämiseksi voisi tehdä.

Olisiko mahdoton ajatus, että yksinkertaisesti sovittaisiin vaikka tietty viikkomäärä, jonka isä saa olla hoitovapaalla ja tältä ajalta kaikki isät saisivat saman korvauksen? Ja lopulta pitäisi tosissaan miettiä ilman ennakkoluuloja sellaista perustulomallia, joka selkiyttäisi sosiaaliturvaa laajemminkin.

Kun Yle äskettäin tiedusteli puoluejohtajien kantaa perustuloon, useimmat vastustivat sitä pelätessään, että se ei aktivoi ihmisiä. Nykyjärjestelmä kieltämättä aktivoi. Meidänkin perhe on viime aikoina aktivoitunut jahtaamaan eri työantajilta tietoja Kelan lomakkeeseen Y12.

Toisaalta nykysysteemi passivoi. Tuttavani oli joutua liemeen julkaistuaan kirjan epäilyttävän pian työttömyysjakson jälkeen. Ettei vain ollut kirjoittanut työttömyysrahan turvin, sitähän piti olla tekemättä mitään? Siitä puheen ollen: kirjoitin tämän kolumnin eilen, ja sunnuntaina tiettävästi saa varovaisesti kirjoitella, vaikka olisikin vanhempainrahakauden jälkeisen isyysvapaan bonusrahalla.

Piuhat irti

Metro, 13.2.2007

Olin aikoinaan kesätöissä KOP:ssä huoltomiehenä (tosin ammattitaito riitti lähinnä kadunlakaisuun). Muistan seniorikollegan kertoneen työpaikkalegendan, jonka mukaan huoltoporras oli tympääntynyt konttorikerroksen jatkuviin valituksiin milloin liian kuumasta, milloin liian kylmästä huoneilmasta.

Kun mikään ei auttanut, ongelma ratkaistiin ruuvaamalla toimiston seinään säädin, jota ei kytketty mihinkään. ”Vasemmalle kun käännätte, tulee viileämpää, oikealle, niin lämpimämpää.” Valitus oli loppunut siihen. Tarina tuli mieleeni, kun mietin miten kohta kärrätään taas äänestyskoppeja esiin. Miten lienee kytkentöjen kanssa?

Kokoomus vietti päättyvän vaalikauden heikon äänisaaliin vuoksi oppositiossa, mutta eipä kokoomusta hallituksessa tarvittukaan: varallisuuserojen kasvattaminen hoitui mainiosti Sdp:nkin tuella.

Hallitus muun muassa poisti vasemmistolaisen valtiovarainministerin johdolla varallisuusveron, joka koski niin äveriäitä, ettei verolla edes ollut heille todellista merkitystä. Näitäkin veroeuroja olisi kipeästi tarvittu opiskelijoille, eläkeläisille tai yksinhuoltajille. Verolinjasta päätellen pääomatuloilla porskuttava pörssiporsas on lähempänä vasemmiston sydäntä kuin pätkätöitä tekevä, korkeaa tuloveroa maksava sairaanhoitaja.

Ei mennyt piuhoja vasemmiston kannatuksesta päätöksentekoon asti.

Erikoista on sekin, että oikeistoleiri vastustaa ehdotettuja perustulomalleja, koska vastikkeettoman rahan katsotaan katkovan kytkennän työnteon ja toimeentulon väliltä. Samalla kuitenkin halutaan keijunkeveää verokohtelua juuri sellaisille tuloille, joilla ei ole aitoa kytkyä työntekoon, olipa kyse sitten myyntivoitoista tai perinnöistä.

Muun muassa Rkp:n puheenjohtaja Stefan Wallin on toistuvasti vaatinut perintöveron poistamista kokonaan, koska ”vero koskee tavallisia suomalaisia”. Vad menar han, för helvete? Pitäisikö tuloverokin poistaa samasta syystä, sehän myös koskee normaalisuomalaista? Wallinin päättely nokittaa jopa kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujusen logiikan, jonka mukaan perintöverosta pitää luopua, koska verot on jo maksettu. Missä välissä varallisuuden saaja ne on maksanut?

Luokkayhteiskuntaa ja eriarvoisuutta vastustavat leimataan usein vain kateellisiksi, ja kohtuuttomia varallisuuseroja tasaavia veroja pilkataan ”kateusveroiksi”. Viimeistään tuontasoinen argumentointi osoittaa, kuinka kestämättömällä pohjalla nykyinen varallisuuseroja entuudestaan kasvattava verolinja on.

Paikka jota ei ole

Metro, 26.9.2006

Televisiosta tuli hiljattain Ray Bradburyn kirjan pohjalta tehty elokuva Fahrenheit 451, joka on tulevaisuuteen sijoittuva totalitaristisen yhteiskunnan ahdistava kuvaus. Itse kirjan luin joskus lukiovuosina, jolloin jostain syystä kiinnostuin paitsi kolkoista dystopioista ennen muuta erilaisista ihanneyhteiskuntamalleista. Muistan jopa Pentti Linkolan ekofasistisen utopian tehneen vaikutuksen – olkoonkin, että itse tuskin pysyisin edes hengissä tässä Suomen takaisin köyhäksi maatalousmaaksi palauttaneessa ekolandiassa.

Suomalaiset ovat historian varrella kunnostautuneet unelmoijina ja utopianrakentajina melkeinpä höyrypäisyyteen asti. Yhteiskuntaromantikot ovat sankoin joukoin lähteneet kaukomaille paratiiseja perustamaan, valitettavan huonolla menestyksellä tosin. Sointula-yhteisön viime vuosisadan alussa Kanadaan pystyttänyt Matti Kurikkakin lopulta häädettiin riitaisasta ihannevaltiostaan, jonka ylevä tavoite oli yhdistellä tolstoilaista pasifismia, Jeesus Nasaretilaisen humanismia ja Karl Marxin yhteiskuntateoriaa.

Kokeilut ovat yleensä päättyneet surkeasti, mutta haaveelliset hahmotelmat ihanneyhteiskunnista ovat kiehtovia. Niissä on jotain ylvästä ja häpeämättömän itsetietoista aikana, jolloin politiikka on latistunut illuusiottomaksi reaalipolitiikaksi ja reagoinniksi päiväkohtaisiin kysymyksiin. Politiikasta tuntuu puuttuvan rohkeutta kokonaisten yhteiskuntamallien hahmotteluun, suuret linjat ja periaatteet ovat kadoksissa, näköalat ovat kapeat.

Mistä saavat yksityiskohdatkaan perustelunsa, jos hukassa on kuva kokonaisuudesta ja päämääristä?

Utopiat poikkeavat vallitsevasta yhteiskunnasta usein siinä, että ne tavoittelevat pysyvää, stabiilia tilaa, perustuvat yhteisomistukseen ja pyrkivät pitämään – ehkä Linkolan luontokeskeistä mallia lukuun ottamatta – kansalaisensa tyytyväisenä. Nykysysteemillehän täysin tyytyväiset kansalaiset olisivat suorastaan uhka, he kun lakkaisivat haluamasta lisää ja vaarantaisivat taloudelle välttämättömän kulutuskysynnän; systeemin käyttövoimana ovat uupumaton työnteko ja ansiokkaasti lietsottu elintasonarkomania.

Ainakin utopistin näkökulmasta kansalaisen tyytymättömyys on irvokas tavoite, ja pitemmän päälle suorastaan mahdoton – utopistinen! – on ajatus ikuisesta talouskasvusta, jonka varaan nykymeno rakentuu.

Toisaalta kiinnostava kontrasti syntyy niinkin, että lueskelee utopiakirjallisuuden rinnalla sellaista sosiaalihistoriaa, jossa hallitsijoiden edesottamusten sijaan tarkastellaan tavallisen kansan elinoloja ja arkea. Ei tarvitse mennä 1860-luvun nälkävuosiin tai Kainuun korpiin, jo tutustuminen vaikkapa työväestön oloihin 1920-luvun Kalliossa auttaa kummasti näkemään, että historiallisessa katsannossa me nykysuomalaiset elämme sosiaaliturvinemme ja perusoikeuksinemme jokseenkin ainutlaatuisessa ihanneyhteisössä. Vielä vahvemmin asia valkenee kun miettii, millaisessa kurjuudessa suuri osa maapallon väestöstä nykyäänkin elää.

Ehkäpä utopioita tarvitaan, mutta juuri utopioina sanan varsinaisessa merkityksessä, ”paikkoina joita ei ole”, majakoina horisontissa. Suurinta vahinkoa syntyy silloin, kun toivevaltioita yritetään kerralla runnoa yhteiskuntateoreetikkojen suunnittelupöydiltä käytäntöön.

Vallankumousten ja verilöylyjen valossa poliitikkojen näkemyksetön puuhastelu lillukanvarsissa taitaa sittenkin olla parasta, mihin tämä eläinlaji on yltänyt.