Kohtaaminen

Uusi Suomi, 22.12.2018

Eilen vierailin TV1:n Sannikka & Ukkola-ohjelmassa. Hassua kyllä, varsinaista keskustelua paremmin mieleen jäi kohtaaminen takahuoneessa.

Samaan ohjelmaan nimittäin osallistui keskustapuolueen Mikko Kärnä. Emme olleet koskaan aiemmin tavanneet, mutta tiesin kyllä miehen – lähinnä siitä, että hän yleensä kannattaa kaikkea mitä vastustan, ja päinvastoin.

Jos minusta tehtäisiin vastakohta, se olisi Mikko Kärnä.

Kärnä on erähenkinen lappilainen ex-rajavartija, joka harrastaa metsästystä ja esiintyy mieluusti pyssyjen kanssa machoilevissa Instagram-kuvissa. Eläinten lahtaaminen on kuulemma ehdottomasti oikein ja se tuottaa mielihyvää. Kärnä on myöntänyt julkaisevansa kiusallaan ja tarkoituksella provosoivia kuvia tappamistaan eläimistä. Hän vastustaa sitä, että Jehovan todistajat vapautetaan asepalveluksesta, koska kaikkien miesten pitää käydä armeija. Kärnän elämänpiiriä ovat Lappi ja sen erämaat, itse laidunnan Kallion pahamaineisella punaviheriöllä.

Sitä paitsi keskustapuolue on viimeisin puolue heti kristillisten jälkeen, jota voisin äänestää.

Millainen kokemus sitten oli tutustua Kärnään? Sanalla sanoen miellyttävä. Heitin avaukseksi, että jos lähetykseen halutaan lisää ytyä, meidät pitäisi päästää väittelemään asevelvollisuudesta. Kärnä naurahti ja piti ajatusta hyvänä. Koska tätä mahdollisuutta ei meille suotu, kävimme armeijakeskustelun takahuoneessa – ja olimme paljosta samaa mieltä. Esimerkiksi siitä, että maanpuolustuksen pitää olla kunnossa, määrärahat on turvattava ja puolustus pitää järjestää tasa-arvoisesti. Yksimielisiä olimme siitäkin, että nykytilanne on kaikkea muuta kuin hyvä: rahat eivät riitä, tasa-arvo ei toteudu ja niin edespäin.

Yhteinen näkemys meillä oli myös puolustusministerin linjauksista, mutta ei niistä nyt enempää.

Kärnä vaikutti huumorintajuiselta, älykkäältä ja sanavalmiilta hepulta, sellaiselta jonka kanssa olisi hauska istua oluella.

Mitä opin, taas kerran? Tarvitaan enemmän nokikkain kohtaamista. Juttelin hiljattain Aseman Lapset ry:ssä työskentelevän kanssa, ja hän kertoi että heillä on ratkottavanaan hyvinkin karuja kiusaamis- ja uhkailutapauksia, joissa on osallisina myös nuorten vanhempia. Mutta liennytyksen saa alkuun usein yllättävän helposti: nettiräyhäämisen sijaan pitää vain istua samaan pöytään, jolloin raivo kummasti laantuu.

Saman havainnon olen tehnyt koulumaailmassa. Jos opettaja kohtaa kasvotusten niin sanotun hankalan vanhemman – tai vanhempi hankalan opettajan – yhteinen sävel tuppaa löytymään.

Olemme liikaa yksin ja rakentelemme mielen kellareissa kitkeriä viholliskuvia. Nettikeskustelukaan ei oikein auta, päinvastoin, koska evoluutio on muovannut homo sapiensista sellaisen otuksen, että ymmärrys ja empatia vaativat muutakin kuin sanoja. Savannilla ei ollut nettiä, piti katsoa lajikumppanien ilmeitä ja eleitä, ja niin pitää vieläkin.

Aloittaa voi läheltä. Opettajana haluan, ettei lähiopetusta korvata itsenäisellä läppäriopiskelulla. Nuorille tekee hyvää tulla säännöllisesti vertaistensa joukkoon, kohtaamaan ja keskustelemaan. Ja lopetetaan se puhelimien tuijottelu välitunneilla ja kysytään mieluummin livenä kaverilta, miten menee.

Eduskuntavaalien alla sopii toivoa, ettei kampanjoita käydä liian nettipainotteisesti vaan ehdokkaita nähdään vaalikojuilla keskustelemassa kansalaisten kanssa. Ja toivottavasti me äänestäjät jaksamme vaivautua paikalle. Käsitys monesta poliitikosta voi muuttua lyhyenkin kohtaamisen myötä ja sietämättömäksi idiootiksi tietämämme päättäjä paljastua yllättävän siedettäväksi tapaukseksi, eikä sen jälkeen sormista tursua näppäimistölle yhtä helposti aamuöistä nettisappea.

Ja mitä Uuteen Suomeen tulee, uskon että ärsyttävimpienkin blogien takaa saattaa löytyä yllättävän hyvä tyyppi. Kumman usein ihmiset ovat miellyttävämpiä kuin kirjoituksensa.

Tämän ajatuksen hengessä haluan toivottaa kaikille Uuden Suomen lukijoille ja blogisteille rauhallista joulua.