Uusi Suomi, 7.6.2019

Parahin opetusministeri Li Andersson,

en tunne Sinua, Li, mutta jotenkin tuli tarve kirjoittaa Sinulle tämä kirje. Aluksi luonnollisesti haluan onnitella nimityksestä. Olet paljon vartijana, opetusministerin työ on tärkeämpää kuin usein ymmärretäänkään. Joskus kaukaisella 1970-luvulla, niin kuulin, puolueet kilpailivat juuri opetusministerin pestistä, valtiovarainministerin salkkua pidettiin kevyempänä.

Nykyään ajatellaan toisinpäin, vaikkei ehkä pitäisi. Rahaministeri säätää eurovirtoja, mutta opetusministeri on sentään päättämässä, millaisia ihmisiä haluamme kouluissamme kasvavan.

Kirjoitan tätä ensisijaisesti opettajana. Parikymmentä vuotta olen opettanut – käytän häpeilemättä tuota museaalista sanaa – lukiossa, viitisentoista vuotta myös aikuislukiossa ja muutaman vuoden vähän yläkoulussakin. Puolisoni toimii yläkoulun opettajana ja onpa perheessä vielä pari alakoulua käyvää lasta.

Lisäksi olen ollut mukana lukiouudistusta pähkäilevässä työryhmässä ja erilaisissa koulua käsittelevissä keskustelutilaisuuksissa ja jos minkämoisissa kehittäjäisissä. Opetushallituksen toimeksiannosta on tullut hiukan justeerattua opetussuunnitelmia. Joitakin vuosia olen toiminut opetusalan eettisen neuvottelukunnan vetäjänä. Muutenkin yritän tiiviisti seurata koulukeskustelua ja lukion kehittämistä ihan erityisesti.

En minä näitä muuten listaisi, itsetehostushan tässä vaanii, mutta yritän sanoa, että opetusala ja sitä koskeva debatti ovat ainakin joiltain osin tuttuja. Ja mitä tutummaksi ne tulevat, sitä hämmentyneempi on olo.

Mistä edes purkaukseni aloittaisin? Varmasti on parasta käydä käsiksi päävitsaukseen: tärkeintä ei enää näytä olevan perustyö, vaan muutos.

Muutoksesta on tullut itseisarvo. Olen muun muassa joutunut laatimaan uutta opetussuunnitelmaa kurssiin, jota en ollut ehtinyt opettaa edellisillä sisällöillä kertaakaan. Joskus sentään odotettiin, että muste kuivuu viimeisen uudistuksen jäljiltä, nyt ei kärsivällisyys riitä siihenkään. Omituinen lähtökohta on, että tärkeintä on aina tehdä eri tavalla kuin ennen – riippumatta siitä, mitä ennen on tehty. 

Hyvä opetusministeri, me olemme kaiken aikaa korjaamassa sellaistakin, mikä ei ole rikki. Tai oikeammin: me olemme liian usein rikkomassa sellaista, mikä toimii.

Väsyksiin asti toistellaan, että koko ”opettajuus” on valtavassa murroksessa. Ei se ole. Toki käyttöön otetaan koko ajan esimerkiksi uutta tekniikkaa, mutta ei opettajan työn perusluonne ole muuttumassa yhtään miksikään.

Ilmeisesti koulua vaivaa kehno itsetunto hallintoportaan apinoidessa retoriikan ja toimintamallit bisnesmaailmasta, jota kai sitten ihailevat. Niinpä koulubyrokraattien sanastoon on päässyt juurtumaan vaivaannuttavaa visioslangia, kun lukionkin pitäisi olla ketterä ja dynaaminen ja herkeämättömässä muutosprosessissa. 

Vaan kun ei pitäisi. Kouluun päinvastoin tarvitaan vakautta ja ennustettavuutta. Lapset ja nuoret kaipaavat ympärilleen turvallisia rakenteita. Nyt pakkomielteinen muutos uhkaa jo opiskelijoiden oikeusturvaa, kun he eivät esimerkiksi ole tienneet lukiota aloittaessaan, mitä aineita kannattaa opiskella jatko-opintoihin päästääkseen.

Ylipäätään se on väärä suunta, että yhä nuorempana pitäisi tietää, mihin ammattiin isona aikoo. Ahdistus lisääntyy, kun varhainen erikoistuminen työntää nuoret heti lukion alkajaisiksi maailmankuvaa kapeuttavaan suoritusputkeen.

Uusi innovaatio on hätäisesti käyttöön otettu ”pisteytystyökalu”, joka rankkaa oppiaineet armottomaan hierarkiaan yliopistoon haettaessa: toiset aineet antavat kirjoitettuina hyvät pisteet, toiset huonot. Enää ei siis kannata valita syventäviäkään kursseja sen mukaan, mikä kiinnostaa, vaan pitää osata valita ne aineet, joista saa omalle alalle parhaat pisteet.

Ja sitten pitäisi vielä tietää se oma ala.

Jos pistetaulukoista ei eroon päästäkään, niitä pitäisi vähintään säätää tasapuolisemmiksi. Nythän pitkästä matematiikasta ja luonnontieteistä on tehty kuningaslajeja, jotka tallaavat alleen varsinkin humanistisia aineita. Siinä on oikeustieteelliseen haluavalla lukiolaisella ihmettelemistä, kun ei pidäkään syventyä yhteiskuntaoppiin vaan matematiikkaan. Filosofiaakaan ei kannata kirjoittaa: oikeustieteelliseen saa enemmän pisteitä kemiasta(!) kuin filosofiasta. Juristin on siis tärkeämpää tutustua karbonyylikloridin valmistukseen kuin pohtia lain ja moraalin eroa.

Kun ilmapiiri on tämä, en voi sanoa yllättyneeni, että todistusvalinnassa on kehitelty omat painotustaulukot luonnontieteille ja matematiikalle ja toisaalta kielille, muttei yhteiskunnallis-humanistisille aineille.

Samalla tarpeeton kilpailu iskee silmille. Stressikertoimia kasvattava vertailuvimma on johtanut siihen, että lukioiden ylioppilaskirjoitustuloksia pällistellään kuin mitäkin pörssifirmojen osavuosikatsauksia, eikä median hersyttely ja kauhistelu Suomen ”parhailla” ja ”heikoimmilla” lukioilla juuri eroa Nokian tai Koneen tulosjulkistusten uutisoinnista.

Jään odottamaan, milloin lukiot alkavat antaa tulosvaroituksia.

Ei tällainen vertailu ja paineistus sovi kouluihin. Ei ajattelutapoja pidä eikä voi kopioida liike-elämästä. Silti siihen pyritään, ympyrää neliöidään vaikka väkisin, ja onpa viime vuosina nähty sekin, että opettajien palkkausta halutaan viedä tulospalkkauksen suuntaan. Mutta eihän opettajan työn tuloksia voi mitata samaan tapaan kuin firmojen taseita tai myyntilukuja. Toistaiseksi uusien palkkamallien näkyvin tulos on huonontunut työilmapiiri.

Alemmuudentunto lipsahti parodian puolelle viimeistään siinä vaiheessa, kun hallintoporras kehotti kouluja ottamaan mallia startup-yrityksistä – olivat ehkä juuri lukaisseet artikkelin Slushista – ja seuraavaksi lukiolaisille jo jaettiinkin kirja ”Kutsuvat sitä pöhinäksi”. Nolottaa.

Pöhinän ja myllerryksen sijaan opettajat enimmäkseen toivovat, että voisivat keskittyä ydintehtäväänsä – opettamiseen ja nuorten kohtaamiseen – sen sijaan että annetaan palaveroinnin ja ”osaamishaasteet muuttuvassa toimintaympäristössä” -kokoustamisen imeä energiat. Tällä menolla uupumus lisääntyy, eikä opettajien väsyminen paranna nuortenkaan hyvinvointia.

Mutta palataan siihen itsetuntoon, tai turhamaisuuteen oikeastaan. Julkisen kuvasi perusteella uskallan toivoa, että Sinulla on omanarvontunto kohdillaan etkä tunne pakottavaa tarvetta läpätä jollain hätäisellä hömppäuudistuksella omaa kädenjälkeäsi koululaitoksen historiaan. Jos me opettajat, oppilaat ja opiskelijat nyt jotain kaipaamme, niin työrauhaa.

Älä ymmärrä väärin. Aina on parannettavaa eikä kelloa voi pysäyttää, eteenpäin pitää mennä. Monet uudistukset ovat hyviä, ja esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten digitalisointi oli järkevä veto. Ylipäätään väitän, että nykyään melkein kaikki on paremmin kuin ennen, mitään vanhoja hyviä aikoja ei ole ollut. (Eikä tuo ollut edes mielipide, vaan monin mittarein todennettavissa oleva fakta.) Mutta viisas kehittäminen on jotain muuta kuin kritiikitön hurahtaminen tutkimuksiin perustumattomiin pedagogisiin muoteihin.

Käsissämme on nimittäin melkoinen ristiriita. Koulun pitäisi tukea nuorten kasvua kriittisiksi ja omilla aivoillaan ajatteleviksi ihmisiksi, mutta samaan aikaan meidän opettajien pitäisi lammasmaisena laumana syöksyä mukaan jokaiseen virastojargonilla markkinoituun villitykseen. Tutkimustiedon sijaan koulujen kehittämisretoriikalle antavat leimaa väsyneet iskulauseet, digiloikan kaltaiset mantrat ja eltaantuneet konsulttikliseet: pysyvää on vain muutos, on päästävä pois omalta mukavuusalueelta.

Esimerkkejä väärään suuntaan vievistä uudistuksista riittäisi läjäpäin, mutta mainittakoon tässä nyt numeroarvioinnin korvaaminen sekavilla ”rubriikeilla”, erityisluokkien alasajo muodikkaan inkluusion hengessä, digin palvonta, lasten näkeminen ”itseohjautuvina” oppijoina, arvioinnin ylikorostus, luokkahuoneiden korvaaminen meluisilla avotiloilla, höttöisten ”ilmiöiden” painottaminen perustaitojen opettelun ja oppiaineiden sijaan, lukion paineistaminen yo-kirjoitusten merkitystä kasvattamalla sekä opettajan päätyön – oppituntien pitämisen – aliarvostus suhteessa tyhjänpäiväiseen palaverointiin ja epämääräiseen kehittämiseen.

Faktaakin olisi olemassa päätösten tueksi. On esimerkiksi tiedossa, että lasten ja ja nuorten keskittymiskyky heikkenee ja oppimistulokset rapistuvat ihan jo luku- ja laskutaidosta alkaen. Samaan aikaan kuitenkin nuorten stressi ja uupumus ovat pahentuneet, ja opettajienkin. Opettajan ammatin vetovoima on laskussa. Oppimistulosten erot kasvavat ja eriarvoisuus lisääntyy.

OECD:n laajan, vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan esimerkiksi digilaitteiden runsas käyttö ei paranna oppimista, pikemmin päinvastoin, mutta eiväthän kouluarjesta vieraantuneiden visionäärien powerpointeilta oppinsa ammentaneet neofiilit vähästä hätkähdä; niin kentän kokemukset kuin tieteelliset selvitykset ohitetaan surutta, eikä niille jää levottomassa innovaatiopöhinässä kuin muutosvastarintaisen ilonpilaajan ja jarrumiehen ankea rooli.

Jostakin luin, Li, että olet opiskellut yliopistossa valtiotieteitä. Toivottavasti Sinulla on myös sen sortin kriittinen maailmankatsomus, että haluat uudistuksille mieluummin tieteelliset kuin ideologiset perusteet.

Mikä ideologia nyt sitten on ollut vallalla? Tiiviisti sanottuna oppimisen ja opettamisen välineellistäminen lyhytnäköisen taloudellisen hyödyn tavoitteluksi ja tähän liittyvä lattean laskelmoiva uusliberalistinen ihmiskäsitys. Sivistystä väheksyvä tehokkuusajattelu on lukiokeskustelun murheellinen yleisvire.

Matkan varrella olen kuullut opetusalan trendsettereiltä niin kummallisia kommentteja, ettei niitä haluaisi todeksi uskoa. Eräskin huomattava kouluvaikuttaja pamautti minulle suoraan, että ”filosofia on turha oppiaine”. Toistuvasti olen kuullut senkin toiveen, että lukion voisi suorittaa ilman että lukee rivikään historiaa tai yhteiskuntaoppia. Ajatus on saanut vahvaa kannatusta varsinkin kokoomuksessa, ja onpa tämä laajemminkin ajan henki, pinnallisuuden, välineellistämisen ja ohuen maailmasuhteen korkea veisu.

Ei tässä voi kuin ihmetellä. Onko esimerkiksi filosofia todellakin turhaa? Onko tarpeetonta pohtia, miten erottaa toisistaan todet ja väärät väitteet ja millaista on johdonmukainen ajattelu ja pätevä argumentaatio, näinä totuudenjälkeisen puppupopulismin ja trollauksen aikoina? Onko se ajanhukkaa, kun nuoret miettivät, mistä syntyy hyvä elämä? Onko eettinen näkökulma ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden maailmassa tarpeeton? Entäpä historia ja yhteiskuntaoppi: eikö nyt jos koskaan ole tärkeää pystyä sijoittamaan yhteiskunnallisia ilmiöitä historiallisiin kehyksiin ja ymmärtää syitä ja seurauksia ja historian pitkiä kaaria?

Parasta vastalääkettä poliittiselle ja uskonnolliselle ääriliikehdinnälle ja muulle mustavalkokiivailulle on vaikkapa juuri historian tarjoama yleissivistys, joka antaa maailmankatsomuksellista vastustuskykyä huuhaan muitakin kukintoja vastaan. Mutta ei, ei tällaisilla argumenteilla ole arvoa isoissa pöydissä. Niissä lasketaan, kuinka paljon meillä pitkän matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelijoita elinkeinoelämän tarpeisiin. Tärkeitä aineita, tietenkin, mutta tuskin ainoita tarpeellisia kuitenkaan.

Viime viikolla (29.5.)2019) luin Helsingin Sanomista yleisönosastokirjoituksen, jossa Elinkeinoelämän keskusliiton ja Teknologiateollisuuden johtajat aprikoivat koulutuspolitiikkaa. Sanoja sivistys, ymmärrys, viisaus tai hyvinvointi ei mainittu kertaakaan, ”osaaminen” sen sijaan tuli eri muodossa kymmenen kertaa.

Omaksuttu retoriikka ei jätä asiaa epäselväksi: koulun kehittämisen lähtökohta on talous, ei ihminen. Muutaman ajatuksen soisi kuitenkin uhrattavan sillekin, millaisia nuoria haluamme koulustamme kävelevän ulos. Väheksytyt humanistiset aineet, musiikki ja kuvataide avartavat ajattelua ja maailmankuvaa, ne sivistävät, rikastavat mielikuvitusta ja auttavat tekemään elämästä mielekästä ja merkityksellistä. Ne kuljettavat kohti sitä, mitä voisi kutsua – kehtaako tällaista enää sanoakaan – täydeksi ihmisyydeksi.

Yleissivistävä koulu on menettämässä, hyvä opetusministeri, sielunsa. Se hukkaa tehtävänsä, tarkoituksensa ja identiteettinsä, jos se nostaa kädet pystyyn EK:n lobbareiden markkinafundamentalismin edessä. Koulun ei pidä olla ihmisyyttä nujertavan tehokapitalismin jatke, vaan sen rohkea vastavoima.

Mentiinkö jo liian pitkälle? Hyvä on sitten. Voimmehan me sopia, että koulua ei käydä ensisijaisesti elämää vaan elinkeinoelämää varten. Mutta ei yritystenkään intresseissä luulisi olevan, että koulusta tupsahtaa työelämään kyklooppikatseisia ohuen sivistyksen ja kapean osaamisen ihmisiä. Jos hautaammekin laaja-alaisen ihmisyyden vanhentuneena ja jälki-inhimilliseen tehokkuuseetokseen sopimattomana ihanteena, pitäisi sentään ymmärtää, että myös elinkeinoelämää palveleva luovuus syntyy rajapinnoilla ja niitä ylitettäessä. Varsinkin tulevaisuuden työelämä vaatii geneerisiä valmiuksia, luovaa yhdistelyä, näkemyksellisyyttä.

Oli paljastavaa kuulla erään radio-ohjelman jälkeen – mikrofoni oli valitettavasti jo kiinni – kuinka muuankin eturivin koulupäättäjä kantoi huolta siitä, että nuoret eivät ole lukiossa riittävän motivoituneita, ja ehdotti ratkaisuksi, että lukion voisi suorittaa opiskelemalla vain neljää ainetta, jotka saisi vapaasti valita. Siis neljää ainetta oppilaitoksessa, jonka tehtävä on on antaa yleissivistystä. Niin, miksipä ei? Ne aineethan voisivat olla vaikkapa matematiikka, äidinkieli, biologia ja liikunta. Työelämä kiittää?

Koska yleissivistys on peräti lain tasolla määrätty lukion tehtäväksi, opintojen kaventamisesta haaveilevat visionäärit ovat yrittäneet kiertää ongelman keksimällä sanoille omavaltaisesti uusia merkityksiä. Yleissivistys ei olisikaan laaja-alaista tietoa ja ymmärrystä – tämä on vanhentunut, teollisen ajan käsitys. Uusi yleissivistys, tämä sivistys 2.0, onkin syventymistä johonkin tiettyyn tiedonalaan ja kykyä nopeaan tiedonhakuun netistä.

Mutta siinä vaiheessa kuin sovimme yleissivistyksen olevan erikoistumista, voimme perään sopia sodan olevan rauhaa. Jospa virastopedagogien suurin saavutus ei olekaan uusi opetussuunnitelma, vaan viruksen lailla kaikkialle tunkeva sanamagia ja orwellmainen uuskieli?

Sitäkään näkyä en saa mielestäni, kun eräissäkin koulukehittäjäisissä merkittävä vaikuttaja koputtaa ohimoaan ja kysyy retorisesti, miksi täällä, päässä siis, pitäisi olla jotain, kun kaikki löytyy – nyt hän poimii povaristaan älypuhelimen ja osoittaa sitä – täältä? Katson epäuskoisena ympärilleni, mutta näenkin myötäilevää nyökkäilyä.

Minä en nyökkää, haluaisin yökätä, niin vastenmielinen koko paradigma on. Koulun ydintavoitteenhan pitäisi olla se, että nuorille kehittyy tasapainoinen ja punnittu maailmankatsomus ja jonkinmoinen ymmärrys siitä todellisuudesta, joka ympärillämme avautuu. Ja ymmärrys ja maailmankuva voivat rakentua vain omaksutun, ei nettiavaruuksien potentiaalisen tiedon varaan. Ilman pohjatietoja sieltä täältä noukitut irtofaktat eivät kauan päässä pysy, jos ei ole syntynyt jäsentyneitä tietorakenteita, joihin uusi tieto kiinnittyy. Tuskin siinä luovuuskaan hirveästi kukkii, jos pää kumisee tyhjyyttään.

Kun tähän vielä lisää kuulemani näkemyksen, että enää ei tarvitse opetella edes oman äidinkielen kielioppia, koska ”kone osaa korjata virheet”, herää mielenkiintoinen kysymys: minkä ihmeen takia meidän pitäisi ihan suunnitelmallisesti tyhmentää itseämme?

Olet minua selvästi nuorempi, Li, mutta ehkä silti tiedät, että muinaisella 1980-luvulla puhuttiin varoitellen sirpaletiedosta ja fakki-idiooteista. Mihin tuo keskustelu on nyt jäänyt, kun se olisi relevantimpaa kuin koskaan?

Ei, tiedon sirpaloitumisesta ei Sinulle puhuta, sen sijaan saat todennäköisesti kuulla touhukkailta digilobbareilta, miten tärkeää on korvata ”perinteiset opetusmenetelmät” kuten ”opettajajohtoinen paasaaminen” digitaalisella opiskelulla. Digihurmion ennätyksen taisi tehdä Helsingin opetuslautakunta, joka yritti määrätä kouluihin kiintiöt: 70 prosenttia opetuksesta pitää olla digivetoista. Yhdeksi perusteeksi olen kuullut, että kun nuoret vapaa-aikanaankin ovat niin paljon kännyköillään, koulu ei saa pudota kelkasta joten on hyvä, että sielläkin nuoret tapittavat mahdollisimman paljon ruutua.

Tuonkin voi nähdä juuri toisinpäin. Mitä enemmän nuoret viettävät vapaa-aikanansa puhelimillaan, sitä tärkeämpää on kohdata koulussa ihmisiä, jotka ovat lihaa ja verta. Nyt olisi aika palauttaa elävä vuorovaikutus arvoonsa, digitalisaation rinnalle ja tilalle tarvitaan dialogisaatiota. Jos nuoret kerran tulevat fyysisesti kouluun, ei käy järkeen, että heidän siellä sitten pitäisi eristäytyä läppäreilleen tekemään tehtäviä yksilöllisillä oppimispoluillaan. Kyllä yhteisöllisyydellä, kohtaamisella ja keskusteluilla on arvonsa, tuossa ikävaiheessa ihan vasitenkin.

Sekin Sinulle tullaan varmasti kertomaan, että ”perinteiset luokkahuoneet” edustavat mennyttä maailmaa ja nykyään yhä suurempi osa opinnoista olisi hyvä suorittaa muissa ”oppimisympäristöissä”, vaikkapa koneella ja miksei etänä kotoa käsin.

Tuo on hevonkukkua. Ei siinä ole mitään vanhentunutta, että ihmiset kokoontuvat samaan paikkaan ja keskustelevat keskenään. Se kuuluisa työelämäkin edellyttää sosiaalisia taitoja, niitä jos mitä.

Digiä tarvitaan, tietenkin, mutta apuvälineenä ja tilanteen mukaan, ei se mikään itseisarvo saa olla. Nyt välineestä uhkaa tulla päämäärä samalla kun siitä mikä on itseisarvoista – sivistys – on tulossa pelkkä väline.

On minulla muitakin varoituksia. Koulurahojen leikkaukset on yritetty lavastaa retorisilla silmänkääntötempuilla pedagogisiksi ratkaisuiksi. Kun ammattikoulut säästettiin henkihieveriin eikä lähiopetusta enää pystytä kunnolla järjestämään, tilannetta pehmenneltiin selittelemällä, että nuoret voivat yksilöllisesti ja ihanan itseohjautuvasti opiskella kotona.

Heitteillejätöstä siinä oli kyse.

Alkaneella hallituskaudella näemme todennäköisesti jotain samantyyppistä, jonka kanssa toivon että Sinä, hyvä opetusministeri, olet erityisen tarkkana. Nyt ei tosin ole kyse säästöistä, vaan päinvastoin rahan lisäämisestä: toisesta asteesta tehdään maksuton.

Tarkoitus on tietenkin hieno. Kenenkään koulutien ei pidä tyssätä rahapulaan. Mutta nyt on ilmassa merkit, että tässä voi käydä huonosti. Järkevämpää kuin ampua tykillä hyttystä ja kylvää rahaa tasaisesti kaikille olisi ollut kohdentaa tuki niille, jotka sitä tarvitsevat.

Tätä vaihtoehtoa kritisoitiin muun muassa siksi, että se on kuulemma leimaava. Argumentti on hutera, koska noin ajatellen pitäisi sitten poistaa asumistukikin.

Ilmaisten materiaalien ensimmäinen riski on se, että hanke tulee kalliiksi. Se raha on poissa muualta. Ilmaisten oppimateriaalien hinta on resurssipulan rampauttama arki. Ryhmät ovat ylisuuria eikä monia kursseja ole varaa järjestää lainkaan, mikä lisää syrjäytymisriskiä. Esimerkiksi Helsingissä järjestetään huomattavasti vähemmän lukiokursseja kuin viisi vuotta sitten, eikä nyt ole tiedossa rahoja, joilla opetus saataisiin palautetuksi entiselle tasolle.

Tilapulakin on kova. Odotan jännityksellä, milloin pääsen pitämään filosofian kursseja liikuntavälinevarastoon, kas kun musaluokkaa, kuvisluokkaa, köksänluokkaa ja esimerkiksi juhlasalin näyttämöä on tullut jo kokeiltua. Rahaa tarkoituksenmukaisten opetustilojen rakentamiseen ei ole.

Jos ensimmäinen riski oli se, että maksuttomuus tulee kalliiksi, niin toinen riski on, hassua kyllä, että se tulee halvaksi.

Tätä pitää vähän selittää. Yksi suomalaisten koulujen vahvuus on ollut opettajien autonomia. He ovat varsin vapaasti saaneet päättää, millaisia opetusmenetelmiä ja materiaaleja käyttävät. Kun toisen asteen oppimateriaalit määrätään maksuttomiksi, käy äkkiä niin, että kunnat kilpailuttavat ne ja valitsevat halvimmat, olivatpa ne sitten opettajien sopiviksi katsomia tai ei.

On sitten vielä synkempi skenaario. Siinä kunnanisät säästävät kustannuksissa kehittelemällä jälleen pseudopedagogisia savuverhoja: Mitäpä jos ei hankittaisi oppikirjoja lainkaan? Nehän ovat jo painosta tullessaan vanhentuneita. Moderniin oppimiskäsitykseen kuuluu itsenäinen tiedonhaku, ja oppijat ja opettajat voivat omatoimisesti kehitellä digitaalisille alustoille aineistoja. Vau kuinka yksilöllistä ja konstruktivistista, suorastaan sosiokonstruktivistista!

Reikäpäisin ehdotus on esitetty Helsingin opetusvirastossa, tai siis kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla, siellä kun on heitetty ilmaan ajatus, että lukiossa abivuoden opiskelijat voisivat tehdä kurssimateriaalit ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoille. Siinäpä kylmäävä muistutus siitä, kuinka kauksi hallintopalatsien seminaarihuoneiden slide show’t ovat etääntyneet koulutodellisuudesta ja miten huonosti ”ennakkoluuloton ajattelu” – tämä laatikon ulkopuolelta ideointi – ja puhdas idiotismi enää erotetaan toisistaan.

On turhauttavaa todeta mitään näin triviaalia, mutta ilmeisesti on pakko: mikään ei korvaa asiantuntijoiden huolella laatimia ja pedagogisesti mielekkäitä oppimateriaaleja, joissa on selkeä ja johdonmukainen rakenne ja opiskelijoiden ikä on otettu huomioon. Sekavat nettirihmastot ja Wikipediasta louhitut tekstinretaleet eivät niitä korvaa vaikka opettajat, siis nämä osaamispoluttajat, mahdollistajat ja koutsit, kuinka auttaisivat. Siinä jäävät ”oppimisen omistajuus” ja ”arvioinnin omistajuus” – kyllä, joku todellakin käyttää näitä itseparodiaa hipovia termejä ihan vakavissaan – pelkiksi haaveiksi, vaikka miten panostettaisiin uusiin painopistealueisiin ja jumpattaisiin ja jalkautettaisiin uusia käytänteitä ja toimintaprosesseja.

Huomaan kiihtyväni, alan käydä jo pilkalliseksi, ei pitäisi. Varmaankin taustalla on se, että arvostan Suomen koululaitosta ja pidän työstäni. Välillä siis tuppaa pujahtamaan tunteisiin, kun näen mihin suuntaan koulua ollaan viemässä. Heikkoina hetkinä jopa tuntuu, että kymmenessä vuodessa ehditään tuhota se, mitä on kymmenet vuodet rakennettu.

Ehkä siis pitää lopettaa ennen kuin tulee kirjoitetuksi jotain sopimatonta – vai tulikohan jo – ja onhan tämä kirjeeni nyt muutenkin venähtämässä turhan pitkäksi. Näin vuolaat tekstit ovat auttamattoman epämuodikkaita, siispä piste tähän.

Toivotan Sinulle voimaa tärkeässä työssäsi, Li, voimaa ja ennen muuta tervettä järkeä. Kateeksi ei käy.

–

Ministeri Andersson vastasi kirjeeseen 10.6.2019 ja kertoi olevansa pitkälti samoilla linjoilla.