Uusi oppilasarviointi jättää hämmennyksen valtaan

Tieto&trendit, 3/2017

Pakko myöntää: tunsin pienen kateuden vihlaisun. Vietimme kesää perheen kanssa kiertämällä Suomea, ja tulihan siinä sukulaisvisiiteillä puhuttua vähän kouluasioitakin.

Kuulin, että monin paikoin alakouluissa annetaan vielä numeroita – nehän on nyttemmin demonisoitu. Lapset olivat numeroarviointiin tyytyväisiä ja vanhemmat hyvin kartalla siitä, miten lapsilla koulussa menee.

Samaa ei voi sanoa niistä vanhemmista, joiden lapset käyvät pääkaupungin edistyksellisiä alakouluja. Näissä kärkikouluissa on kokonaan luovuttu numeroista, ja tilalle tarjotaan ”monipuolista sanallista arviointia”.

Se kuulostaa hyvältä, mutta todellisuus on kovin epämääräinen. Kun vanhemmilta kysyy, miten lapsen koulu menee, vastaus voi olla ”enpä oikein tiedä”.

Tuli hämmentynyt olo, kun selasin eräänkin neljäsluokkalaisen saamaa tuhtia arviointinivaskaa. Päällimmäisenä oli perinteinen todistus, mutta sen infoarvo jäi lähelle nollaa: kaikkien oppiaineiden kohdalla luki ykskantaan ”hyväksytty”. (Oppiaineistakin muuten halutaan pian eroon.)

Uteliaana selasin eteenpäin. Taulukoissa lueteltiin korkealentoisesti toinen toistaan hienompia asioita, ja opettajan ja oppilaan rasteja näkyi siellä täällä, mutten saanut selvää, missä kaikkialla rukseja olisi tarkoitus olla. Joissain taulukoissa oli pelkkiä oppilaan itsarviointirukseja, jossain vain opettajan rasteja, joissain molempia.

Osa taulukoista oli kumulatiivisia, osa ei, ja osa oudosti jotain siltä väliltä. Ei-kumulatiivisessa, erillisiä taitoja listaavassa ruudukossa oli rasti kohdassa ”osaan kuvailla havaintojani ja keskustella niistä” mutta ei kohdassa ”osaan tehdä havaintoja ympäristöstä ja sen kuvista sekä taiteesta”. Miten voi kuvailla havaintoja, jos ei osaa tehdä niitä?

Entä onko ihan tästä maailmasta, että kymmenvuotiasta pyydetään vastaamaan kyllä tai ei väitteeseen ”osaan tulkita kuvallisen vaikuttamisen keinoja tekijän ja katsojan näkökulmasta”? Siinä ei ollut rastia. Olikohan tavoitteena, että olisi? En tiedä, prujuista ei selvinnyt.

Peruskoulun opetussuunnitelmastakaan ei juuri ole apua, koska se on ristiintaulukoituine ”tavoitteineen”, ”sisältöalueineen” ja ”laaja-alaisen osaamisen yleistavoitteineen” sellainen sekamelska, ettei erkkikään ota selvää, millä vuosiluokalla olisi tarkoitus oppia mitäkin.

Oma lukunsa on sitten vielä arviointipumaskan virastojargon: ”Tilannetietoisuus – tilanteeseen sopiva toiminta ja esiintyminen koulussa, verkostoissa ja koulun ulkopuolella valmistavat lapsia itsenäisten ratkaisujen ja valintojen tekemiseen.” Olikohan byrokraattien tilannetietoisuus nyt aivan kohdallaan?

Ei voi mitään: koko nivaskassa on vahva seminaarisämpylän maku.

Arviointitaulukoiden – virallisesti ”rubriikkien” – äärellä tuli tyhmä olo pelkältä maisteripohjalta ja alle parinkymmenen vuoden opettajakokemuksella. Onneksi tuttavapiiristä löytyy nuorehko oppimisen tutkimuksen professori, ei muuta kuin soitto hänelle.

Tutkimme yhdessä pumaskaa. Vika ei sittenkään ollut minussa, arviointi ei nimittäin avaudu alan professorillekaan. Hän ei saanut selvää, mitkä olivat tavoitteet ja kuinka hyvin ne oli saavutettu.

Kiinnitämme huomiota siihen, että taulukoissa näkyy pyrkimys kumulatiivisuuteen, mutta siihen ei ole päästy, ja ne on vieläpä täytetty kummallisesti. Ei esimerkiksi käy järkeen, että välillä kumulatiivisista asteikoista löytyy useita rasteja ja välissä on tyhjää.

Myös tärkeysjärjestys mietitytti professoria. Musiikin opiskelussa korkein taito on se, että ”otan huomioon musisointi- ja ääniympäristön turvallisuuden”. Toisaalta ympäristöopissa nelosluokkalaiselta edellytetään jo ennen korkeinta osaamistasoa, että ”osaan suunnitella tutkimusasetelmia”.

Siihen ei taida pystyä moni yliopisto-opiskelijakaan.

Jos tilanne on kohtuuton ja turhauttava oppilaille ja heidän vanhemmilleen, ei tämä kivaa ole opettajallekaan, ja myötätuntoni on hänen puolellaan. Voin kuvitella, että epäloogisten ja abstraktien taulukoiden täyttäminen on tuonut harmaita hiuksia, eikä niiden antaman informaation määrä ole missään suhteessa nähtyyn vaivaan. Niin, nivaskan luettuaan ei pysty vastaamaan kysymykseen, meneekö lapsella koulu hyvin vai huonosti. Eikä se anna tietoa, mitä voisi tehdä oppimisen tehostamiseksi.

Yksi ongelma kouluteoreetikkojen oivalluksissa on sekin, että pitäisi arvioida lähinnä ”oppimisprosesseja”. Enää ei ole kuulemma niin väliä, mikä on ”lopputuotos”. Esimerkiksi sellaiset kokeet, jotka mittaavat, onko asiat opittu, ovat vanhanaikaisia.

Tuo on vähän kummaa ajattelua. Kyllä opetuksella pitää olla selvät konkreettiset tavoitteet, ja on oppilaidenkin kannalta mielekästä ja motivoivaa, että niiden saavuttamista mitataan ymmärrettävästi. Työelämässäkin on tavoitteita: kun naputtelen tätä tekstiä, kolumnin tilannut toimittaja on ajatteluprosessia enemmän kiinnostunut siitä, että kelvollinen lopputulos lävähtää sähköpostiin määräaikaan mennessä.

Lopuksi pitää potkaista pari olkiukkoargumenttia nurin. Ei, en kuulu niihin joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin. Ei ollut. Suomi on nyt jokseenkin joka suhteessa paljon parempi paikka kuin koskaan ennen. Koulu myös, ja ehkä varsinkin se.

Mutta se ei tarkoita, että joka ikinen uudistus olisi hyvä vain siksi, että se on jotain erilaista kuin entinen. Kaikki uudistukset ja innovaattorien aivoitukset pitää panna viileästi puntariin ja miettiä niiden hyvät ja huonot puolet, vaikka miten olisi vallalla itsetarkoituksellisen muutoksen ideologia. Nyt näyttää siltä, että numeroista luopumisen huonot puolet painavat enemmän kuin hyödyt.

Sitä paitsi miksi ylisummaan pitää ajatella mustavalkoisesti, joko-tai-henkeen? Ehdotukseni on, että käytetään numeroarviointia vaikka neljänneltä luokalta lähtien ja arvosanan kylkeen kirjoitetaan selkosuomella sanallista palautetta varsinkin siitä, miten voisi vielä petrata osaamista. Sanallista arviointiahan sitä paitsi annetaan matkan varrella koko ajan.

Vaikka onhan siinä tietty riskinsä, jos radikaali uudistus jätetään tekemättä. Joku ei ehkä pääsekään suomalaisen koululaitoksen historiaan reformin isänä, ja saattaa siinä jokunen opetusneuvoksen tittelikin jäädä jakamatta. Ja mistä riittää kokopäiväistä puuhaa kaikille kehityskonsulteille?

Jälkikirjoitus 18.2.2020: Syyskuussa 2019 Opetushallitus linjasi, että numeroarviointia pitää käyttää nelosluokalta alkaen, määräys astuu voimaan syksyllä 2020.

Kirjasta tuli ooppera

Uusi Suomi, 3.5.2017

Luvut ovat kamalia. Tilastot kertovat, että kaunokirjallisuuden myynti romahti viime vuonna melkein seitsemän prosenttia. Myynti on valunut jo vuosia, ja jokainen voi miettiä, mikä on tilanne kymmenen tai viidentoista vuoden päästä, jos kehitys jatkuu.

Ja jatkuuhan se, jos ei ihmeitä tapahdu.

Toisaalta luvut eivät yllätä. Äidinkieltä ja kirjallisuutta opettava kollega kertoi kyselleensä lukiolaisilta lukutottumuksia. Se oli äkkiä kyselty, koska suuri osa ei lue kirjoja lainkaan.

Metrolla kulkiessani olen huomannut, että juuri kenenkään kädessä ei enää ole kirjaa. Lukemisesta on tulossa vähän hassu ja elitistinen harrastuskummajainen.

Kirja on uusi ooppera.

Se on valtava vahinko. Varsinkin nuorena kannattaisi lukea, sillä silloin kirjat tömähtävät tajuntaan vielä väkevämmin kuin myöhemmin. Jos ei koskaan lue, kokonaiset maailmat jäävät avautumatta. Se on kuin ei koskaan kuuntelisi musiikkia tai katsoisi elokuvia.

Jostain syystä lukuharrastusta pidetään feminiinisenä: kovat jätkät eivät kirjaan koske, eivät varsinkaan duunarit. Nykyvinkkelistä tuntuu erikoiselta, että joskus on ollut aika, jolloin työväestö vaati maksuttomia kirjastoja joka pitäjään ja köyhässäkin kodissa oli kirjahylly. Nyt ei taida olla monessa rikkaassakaan.

Kuten Ville Eloranta ja Jaakko Leino tuoreessa kirjassaan Sanaiset kansiot huomauttavat, lukemisen luulisi kiinnostavan miehiä edes siksi, että se kehittää kielentajua, ja kielen hallinta on valtaa. (Vallan tavoittelu kai sentään on miehistä puuhaa.) Kielellä rakennetaan todellisuuksia ja mielipiteitä ohjaillaan yhä enemmän retoriikalla: se pääsee vaikuttamaan, joka löytää sattuvimmat sanat ja kirjoittaa sen verran sujuvasti, että joku jaksaa tekstejä lukeakin.

Jos työväestö vieraantuukin kirjoista, niin eipä näytä tilanne valoisalta äveriäämmissäkään yhteiskuntaluokissa. Aikoinaan oli sellainenkin jengi kuin sivistysporvaristo, joka puhui taiteen puolesta. Nyt meillä on sivistysvihamielinen kauppisporvaristo, jonka kourassa romaani on luonteva kuin Rolex pitkäaikaistyöttömän ranteessa.

Kirjalliseen tunnelmaan ei pääse edes rihkamamyymälöiksi muutetuissa kirjakaupoissa. Filosofia- ja psykologiahyllyistä on turha etsiä filosofiaa tai psykologiaa, heppoisia itseapuoppaita ja ”tunnista tähtimerkkisi” -opuksia on sitten senkin edestä. Pelin ymmärtää menetetyksi viimeistään silloin, kun ämyreistä tulee kailotus ”tänään ollaan auki myöhempään elikkä vielä on tunti aikaa shoppailla”.

Äsken kuulin, että tuntemani kadehdittavan lahjakas kirjailija sai pakit kustantamolta, joka oli kyllä pitänyt käsikirjoituksesta muttei halunnut julkaista sitä, ”koska kirjat eivät nykyään millään tahdo käydä kaupaksi”. Voi vain kuvitella, mikä määrä hyviä käsikirjoituksia jää lyhytpinnaisen anti-intellektualismin aikoina pelkiksi biteiksi kotikoneen kovalevylle.

Hölmöyden huippu on, että kouluvisionäärit tekevät kaikkensa vieroittaakseen nuoret kirjoista. Pitkäjänteisyyttä vaativat kirjat ovat vanhanaikaisia, digitaaliset oppimisympäristöt ja nettiklikkailu ovat tätä päivää.

Mutta kai tässä pitäisi kiittää ajan henkeä. Divareista saa ennätyshalvalla laatukirjallisuutta, kirjastoissa ei ole ruuhkaa ainakaan kaunokirjahyllyillä ja jos joku haluaa näyttää kulttuuri-ihmiseltä, enää ei tarvitse vaivautua oopperaan, pelkkä kirjan avaaminen riittää.

Vaikka kovin pieneltä lohdulta tuo tuntuu sen rinnalla, että kirjallinen kulttuuri kuihtuu ja luku- ja kirjoitustaito rapistuu murhaavaa vauhtia.

 

Tutkittu juttu

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Prosentit vetivät mietteliääksi. Ne tulivat vastaan psykologian professori Sonia Lyobomirskyn onnellisuustutkimuksessa, jonka mukaan onnellisuuteemme vaikuttavat eniten geenit. Niiden osuus on viisikymmentä prosenttia. Oma toimintamme ja ajattelumme vaikuttavat neljänkymmenen prosentin painolla, ja vain kymmenen prosenttia selittyy olosuhteilla.

Perimän merkitys on valjennut, kun on tutkittu eri ympäristöissä eläneiden identtisten kaksosten kokemusta onnellisuudestaan. Tuntemukset asettuvat hämmästyttävän lähelle toisiaan. Kaiken kaikkiaan aivojemme synnynnäiset biokemialliset tehdasasetukset näyttäisivät siis varsin pitkälle määräävän sen, kuinka onnelliseksi itsemme koemme. Onnellisuudessa on toisin sanoen kyse – onnesta!

Arkihavainnot tukevat tutkimuksia. Kyllähän me tiedämme ihmisiä, näitä Krista Siegfriedsejä, M.A. Nummisia ja Mark Levengoodeja, jotka pulppuavat positiivisuutta ja elämäniloa, tapahtuipa heille melkein mitä vain. Kaikki varmasti tunnemme myös ihmisiä, jotka marmattavat aina, olivatpa asiat kuinka hyvin tahansa.

Pitääkö tässä nyt sitten ajatella, että geenilotossa on käynyt vähän huono viuhka ja oman synnynnäisen nurinataipumuksen ja pessimismivietin tuntien on vain alistuttava onnettomaan kohtaloonsa?

Ei tosiaankaan. Jos oletamme Lyobomirskyn prosentit oikeansuuntaisiksi, ei tässä suurta hätää ole. Mikäli onnellisuudesta puolet selittyy geeneillä, sitä enemmän sitten pitää tehdä hommia sillä tontilla, joka on omassa vallassamme. Jos peritty biokemia antaakin ihmisten kokeman onnellisuuden määrälle erilaiset vaihteluvälit onnentunteelle, voimme työstää ajatus- ja toimintatottumuksiamme niin, että päästään sentään lähelle omaa maksimia.

Aineellisten olosuhteiden kohentamiseksi sen sijaan ei kannata niin hirveästi pinnistellä. Homo sapiens kun on mukautuja, hyvässä ja pahassa: isompi talo, uudempi auto tai paremmin palkattu työpaikka ilahduttaa hetken mutta äkkiäkös niihin tottuu ja onnellisuus kalibroituu entiselleen.

Ajattelutaitoja treenaamalla saa pysyvämpiä tuloksia. Olennaista olisi sisäistää stoalaisen Marcus Aureliuksen yksinkertainen viisaus: elämämme on sitä, miksi ajatuksemme sen tekevät.

Aika usein olen ollut saman päivän aikana oikeinkin tyytyväinen elämääni ja toisaalta tuntenut kummaa kiukkua ja katkeruutta suunnilleen kaikesta. Ovatko olosuhteet jotenkin muuttuneet sen aamuisen onnellisuuden ja iltapäiväisen mustan eksistentialismin välissä?

Eivät tietenkään. Työpaikka ja pomo ovat samoja, vaimo ja lapset myös. Asunto on entisensä, samoin terveydentila ja rahatilanne.

Vain ajatukset ovat vaihtuneet.

Varsinkin kiitollisuuden taitoa kannattaa harjoitella. Ikävä myöntää, mutta jos jätän mieleni automaattiohjaukselle, useammin mieli täyttyy katkeruudesta kuin kiitollisuudesta, vaikka olen saanut elämässäni osakseni valtavasti hyvää – ja paljolti muiden ansiosta.

Naurakaa pois, mutta olen joutunut harjoittelemaan kiitollisuutta pitämällä kiitollisuuspäiväkirjaa. Olen aika ajoin kirjoittanut ylös pieniä ja isoja asioita, joista voin olla kiitollinen läheisille ja vähän kaukaisemmillekin. Pieni vaiva, mutta iso palkinto: kiitollisuus lisää kummasti onnellisuutta. Eikä ole yhtään pahitteeksi välittää niitä kiitoksia ympäristöönkin.

Ystävälläni oli muuten hauska ajatus. Kaikki tietävät paranoian, harhaisen ajatuksen siitä, että muut juonivat jotain pääsi menoksi. Mutta miksi emme voisi kokeilla sen vastakohtaa, pronoiaa. Entä jos ihmiset salaa haluavatkin sinulle hyvää?

Mutta en usko pelkkään ajatteluun. Uskon toimintaan. En niinkään toiminnan päämäärien vaan sen sivutuotteiden vuoksi. Kun tekee jotain itselle mieluista ilman sen kummempaa onnellisuuden tavoittelua, tuo toivottu vieras tuppaa tulemaan yllätysvisiitille.

Onnellisuus on kuin uni. Vaikea tavoittaa suoraan mutta se tulee kun on tullakseen – juuri kun sitä ei edes tullut ajatelleeksi.

Kolkko seuralainen

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Yksinäisyys on ihmeellinen juttu. Siinä on paljon samaa kuin joutumisessa kiusatuksi: se voi osua kenen tahansa kohdalle, siihen on usein vaikea löytää selvää yksittäistä syytä, se jättää syvät arvet ja siitä on vaikea päästä eroon. Ja koska aihe on häpeällinen, siitä tulee herkästi kipeä salaisuus. Se ei näy päälle emmekä tiedä, ketkä yksinäisyydestä kärsivät.

Mutta sen tiedämme, että yltiöyksilöllisessä kulttuurissa se on kaikkialle ulottuva äänetön vihollinen – ja tappajakin: yksinäisyys kun ennustaa varhaista kuolemaa paremmin kuin ylipaino.

Yksinäisyys heittää pitkän varjon. Se on armoton ilonviejä, vaikka elämässä aineellisesti kaikki olisikin hyvin.

Yksinäinen miettii jatkuvasti, missä on vika. Tai siis: mikä hänessä on vikana. Hän ei tunne epäonnistuneensa vain jollakin elämänalueella, hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Hän on ulkopuolinen, sivullinen, hylkiö.

Yksinäinen näkee kahviloissa rakastuneita pareja, perheitä, ystävyksiä halailemassa ja nauramassa. Yksinäinen juo kahvia tai olutta ja tuntee kuinka kelpaamattomuus kalvaa rintakehää.

Yksinäinen lukee kolumnin, joka kiittelee miten kaikkialla mukana kulkevat älypuhelimet tekevät suomalaisistakin sosiaalisia; viestit sinkoilevat teletorneihin aikaan ja paikkaan katsomatta.

Mutta yksinäinen kantaa älypuhelimessa yksinäisyyttä mukanaan. Ilman puhelinta sentään voisi yrittää uskotella itselleen, että joku on koettanut tavoitella häntäkin. Mykkä puhelin taskussa on armoton todistaja, hiljaisuus on lahjomaton. Sinulla ei ole ketään.

Yksinäinen herää ilman että kukaan olisi vieressä. Kun hän tulee töistä tai opiskeluista, kotona ei ole ketään jolle kertoa, että pomo oli hankala tai tentti meni hienosti.

Joskus yksinäisenkin puhelin piippaa, joskus se jopa soi. Yksinäinen ilahtuu: joku ajattelee häntä, joku kaipaa hänen seuraansa! Mutta sisuskaluja viiltää, kun viesti onkin Hobby Hallin mainos. Eikä niissä puheluissakaan kysytä, mitä kuuluu.

Niissä kysytään, kiinnostaisiko DNA:n puhelinliittymä erikoistarjouksella.

Yksinäinen yrittää suojella itseään pettymyksiltä. Kun puhelin piippaa perjantaina, hän on oppinut, että se ei ole viesti kotoa muuttaneelta lapselta vaan operaattorin saldomuistutus.

Yksinäisen itsesääli ja suru vääntyvät nopeasti vihaksi ja katkeruudeksi. Kierre on valmis: yksinäisyys katkeroittaa, katkeruus yksinäistää. Sosiaalisesti syrjäytynyttä puhuttelee Juicen riimipari: ”Yksinäisyys ympärillä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy/siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on se syy.” Mieleen pujahtaa hämmentävä ajatus: oliko Juice, valtavasta suosiosta ja fanilaumoista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, yksinäinen hänkin?

Yksinäinen muistaa lukeneensa eksoottisesta kulttuurista, jossa sääntöjen rikkojaa ei rangaista raipaniskuilla tai vankilalla. Kohtalo on karumpi: muut alkavat suhtautua häneen kuin häntä ei olisikaan. Hänestä tehdään ilmaa.

Yksinäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia, mutta niissäkin on vaarallisia lauseita. ”Ystävä soitti”, lukee romaanissa ja taas sydämessä muljahtaa. Yksinäinen ei uskalla edes ajatella, milloin joku olisi soittanut hänelle.

Yksinäinen ei uskalla kertoa yksinäisyydestään. Stigma otsassa vahvistuisi entisestään, ehkä hänen seuraansa välteltäisiin vielä enemmän; hän olisi kuin se alakoulun kiusattu tyttö jota kiusattiin siksi että häntä kiusattiin. Tai mitä jos joku hänelle soittaisikin sen jälkeen, kun hän on kertonut yksinäisyydestään? Ei hän halua sääliä. Ystävän hän haluaa. Tai rakkaan. Rakkaan ystävän.

Yksinäisen toiveet ovat pieniä. Yksi yksinkertainen tekstiviesti – mitä kuuluu? – maksaa lähettäjälleen pari senttiä ja vie muutaman sekunnin, mutta yksinäisen päivän se pelastaisi, useammankin.

Varoitus: abessiivikoulut tulevat

Ilta-Sanomat, 26.4.2017

Asbestipelko on useimmille tuttua. On huhuttu, että koulurakennuksistakin löytyisi keuhkoille vaarallista asbestia. Mutta asbestiakin suurempi uhka koululle on abessiivi. Siis tämä sijamuoto, joka kertoo, että ollaan ilman ja jotain vailla: kengittärahatta ja niin edespäin.

Abessiivi-ajattelu on villinnyt koulukehittelijät pahemman kerran.

Hallintoporras on saanut päähänsä, että hyvä koulu syntyy nykyään aina ilman jotakin. Ensin joku keksi, että pulpetiton koulu on kova juttu. Niinpä olemme saaneet katsella kuvia koulusta, jossa oppilaat lojuvat säkkituoleilla ja selaavat älypuhelinta. Älypuhelinta siksi, että hyvässä koulussa pärjätään tietysti myös kirjoitta.

Sitten hoksattiin, että arvosanatkin ovat pahasta, ja ainakin alakoulussa pitää selvitä ilman numeroita. Mutta se ei oikein oppilaita motivoi, että tekipä töitä paljon tai vähän, palkkio on sama: läpi meni. Siinä alkaa Jenni kummasti miettiä, tarvitseeko opiskella tosissaan, kun viereinen Paavo ei tee oikein mitään ja samanlainen kevättodistus tulee käteen.

Muistaakseni jotain tuon tapaista kokeiltiin Neuvostoliitossa palkkojen kanssa, ja tulokset ovat tiedossa.

Ensimmäiset arvosanat saa ehkä vasta kahdeksannella luokalla, ja ne vaikuttavat peruskoulun päättötodistukseen. Vastuuton ihmiskoe on siis menossa. Alakoulun muikeiden arviointikeskustelujen harhauttamina moni kokee aikanaan yläkoulussa järkytyksen, kun osaaminen onkin kuutosen tasoa. Lukion voi unohtaa, jos nyt sinne sattui haluamaan.

Hävitysvimmaisten koulustrategien silmissä turhia ovat myös kokeet, ja kotitehtävätkin enimmäkseen. Niin myös sivistys, ainakin ”digitaalisen oppimisen strategiaa” Microsoftilla luotsaavan johtajan mielestä. Hänen mukaansa on turha opetella, että Pariisi on Ranskan pääkaupunki. Senhän voi katsoa puhelimesta.

Kirjaton, pulpetiton, kokeeton ja numeroton peruskoulu on vasta alkua. Olen nähnyt jo sloganin ”kouluton koulu” ja lukenut ylistävän kirjoituksen opettajasta ”joka ei opeta”. Jäämme odottamaan jatko-osia: kokki joka ei kokkaa ja kirjailija joka ei kirjoita.

Pahinta on, että koulut alkavat jäädä ilman työnteon meininkiä. Enää ei ole tarvis muistaa, osata, opetella – tärkeintä on, että viihdytään. Hyvää mieltä kuitenkin saisi juuri siitä, että on selviä tavoitteita, joiden saavuttamiseksi pitää ponnistella ja joita jotenkin mitataan.

Eikä ole oppimista ilman vaivannäköä.

Merkillistä on sekin, että laukalle päässeet visionäärit ovat panneet pystyyn holtittoman kaikki vanha roskikseen -kokeilun ilman kunnollista tutkimustietoa. Mutta kun kerran pärjätään ilman kokeita, numeroita ja sivistystä, niin kai sitten ilman tutkimuksiakin.

Nyt näyttää siltä, että tuloksena on valtava määrä alisuoriutujia. Sen ei luulisi olevan kenenkään etu, kaikkein vähiten lasten.

Kymmenen syytä

Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Lukemisen voisi oikeastaan kuitata lyhyesti: lukea pitää. Mutta vähän täytyy perustella. Tässä kymmenen äkkiseltään mieleen tullutta syytä, miksi lukeminen kannattaa.

  1. Lukemalla sivistyy. Tietokirjoja lukemalla totta kai, mutta usein kaunokirjatkin satavat tietolaariin. Otetaan vaikka historialliset romaanit: niistä menneen ajan henki, ilot, kurjuus ja elämäntapa välittyvät elävästi. Jos et usko, kokeile kotimaisista vaikka Katja Ketun Kätilöä, Heidi Köngäksen Herttaa tai Aki Ollikaisen julmanrealistista Nälkävuotta.
  1. Lukeminen avaa silmiä. Kun olin viisitoista, sain kummitädiltä Matti Kuusen kirjan Tämä ihmisen maailma. Se havahdutti väestökriisiin ja ihmiskunnan mahdollisiin tulevaisuuksiin – ja siihen, miten tähän on tultu. (Vastaava kirja voisi nyttemmin olla Yuvul Hararin Sapiens – ihmisen lyhyt historia.) Lukiovuosina Erich Remarqin Länsirintamalta ei mitään uutta herätteli minussa pasifistia, Erich Frommin tuotanto humanistia, Pentti Linkola ekoanarkistia.
  1. Kirjojen lukemista ei voi korvata levottomalla nettipoukkoilulla. Nobel-palkittu tutkija Daniel Kahneman kirjoittaa teoksessaan Ajattelu, nopeasti ja hitaasti, miten aivomme operoivat kahdella systeemillä. Systeemi yksi on nopea ja vaivaton: se laskee, paljonko on kaksi plus kolme. Systeemi kaksi on hidas ja harkitseva ja vaatii ponnistelua. Se laskee, paljonko on 12 x 14 ja sulattelee monetaristista talousteoriaa. Nettiselailussa mennään ykkösellä, kirjaan uppoutuminen aktivoi systeemin kaksi. Niinpä lukeminen kehittää ajattelua ja keskittymiskykyä aivan toiseen tapaan kuin lyhytpinnainen klikkijournalismi. Uskallanpa myös väittää, että nimenomaan printtikirjoihin syventyy parhaiten.
  1. Mitä enemmän lukee, sitä paremmin kirjoittaa. Silmä tottuu taitavaan tekstiin ja sen jälkeen erillään repsottavat yhdyssanat ja tahmeat virkkeet näkee nopeasti, ja omakin lause alkaa kulkea. Mestareilta oppii, tässäkin.
  1. Lukeminen vahvistaa empatiakykyä, lisää suvaitsevuutta ja rikastaa mielikuvitusta. Lukiessa eläydymme erilaisiin maailmankatsomuksiin ja pujahdamme toisten nahkoihin. Samalla kirjat antavat lohtua: niin moni on ajatellut ja kokenut saman kuin me, selvinnyt silti. Ja muuten, nimenomaan nuorena kannattaa lukea! Jostain syystä kirjat tömähtävät silloin tajuntaan vielä vaikuttavammin kuin myöhemmin.
  1. Kirjoista voi peilata omaa muutosta ja sielunelämää. Lukiovuosina hurahdin Hermann Hesseen. Varsinkin Siddhartha pohti viiltävästi elämän turhuutta ja tarkoitusta. Luin kirjan uudestaan kolmekymppisenä, jolloin se tuntui teiniangstilta. Luinpa Siddharthan vielä kolmannenkin kerran, nelikymppisenä. Silloin se oli muuttunut hyväksi taas. Johtopäätökset jätän lukijalle.
  1. Kirjat ovat kodin sielu. Kirjahylly henkii lämpöä ja sivistystä. On aina kiva käydä kodeissa, joissa luetaan.
  1. Kun totut lukemaan, ei koskaan ole tylsää. Olitpa junassa, lentokoneessa tai terveyskeskuksen jonossa, aina on mielekästä tekemistä eikä odottavan aika tule pitkäksi.
  1. Tämä on erityisesti pojille, joita tytöt kiinnostavat: tytöt lukevat enemmän kuin pojat, ja monen tytön kanssa lähtee juttu luistamaan, jos on sattunut lukemaan samoja kirjoja. Miespuolinen ystäväni oli kanssani kirjamessuilla ja kun hän katsoi yleisöä, häntä kadutti että oli tuhlannut aikansa automessuilla.
  1. Tärkein tulee kuitenkin tässä: lukeminen on hauskaa. Sillä on itseisarvo ilman mitään laskettavissa olevaa hyötyä. Ja jos ahdistaa, millä ajalla ehtii lukea kaikki dostojevskit, tolstoit ja finlandiavoittajat, ajattele toisinpäin. Älä etsi aikaa dostojevskeille, vaan kun on aikaa, etsi dostojevski. Tai joku muu. Etsi, kokeile, pety, innostu, löydä.

Jotain pitää vielä sanoa. Hyvän kirjan parissa minut valtaa aina kiitollisuus kirjailijoita kohtaan. Kiitos että olette isolla työllä (ja kotimaiset kirjailijat usein pienellä korvauksella) loihtineet minulle uusia unohtumattomia maailmoita. Kiitos Anja Snellman ja Pirkko Saisio. Kiitos Mika Terho ja Tero Tähtinen. Kiitos Juha Itkonen ja Märta Tikkanen, Eeva Kilpi, Kari Hotakainen ja monet, monet muut. Olette pelastaneet lukuisat päivät ja yöt.

Koulu on konservatiivinen

Ilta-Sanomat, 13.4.2017

Muutosta on tapahtunut, mutta koulu on yhä yllättävän keskiluokkainen, konservatiivinen, valkoinen, heteroinen. Koti, uskonto ja isänmaa -eetos elää.

Aloitetaan kodista. Käsiini sattui yläkoulun erityisopetukseen tarkoitettu oppikirja, joka valisti, että vuokra-asuminen on yleensä nuorten väliaikainen asumismuoto. Sitten ruvetaan säästämään omaa asuntoa.

No tuota. Ryhmässä, jossa kirjaa käytetään, perheet luullakseni asuvat vuokralla. Peruskoululainen voi kirjan parissa sitten miettiä, mikä on vanhemmilla mennyt pieleen, kun eivät ole ostaneet asuntoa.

Omilta kouluajoiltani muistan, miten matikantunnilla piti arvioida mittasuhteita. Kysyttiin, mahtaako auton tankkiin mennä bensaa litroja vai kymmeniä litroja. Veikkasin litroja, jolloin opettaja kehotti katsomaan tarkemmin seuraavan kerran, kun isä tankkaa autoa.

Ei vanhemmillani ollut varaa autoon. Tai omaan asuntoon tai oikein mihinkään muuhunkaan. Ei se huono perhe ollut, mutta yhtä kaikki: opettaja ei tullut ajatelleeksi, että on niitä köyhiäkin koteja.

Ja mitä perheeseen tulee, koulukirjojen kuvien perusteella se on iskä–äiskä-vetoinen ydinperhe. Muutakin kuvastoa tarvitaan – ja onneksi uusissa oppimateriaaleissa sitä alkaa ollakin.

Entä se uskonto? Sitä on paljon, peruskoulussa enemmän kuin historiaa. Uskonnon opetus on sitä paitsi käytännössä tunnustuksellista, ainakin alaluokilla: kun sama opettaja kertoo, että Agricola loi kirjakielen ja Jeesus paransi spitaalisen, samanlaisena tietona lapset sen ottavat. Ensimmäisiltä luokka-asteilta uskonnon voisikin jättää pois.

Sitten vielä isänmaa. Ei isänmaallisuudessa tietenkään mitään pahaa ole, mutta siihen liittyy outoja piirteitä. Yhteiskuntaopin kirjat esimerkiksi kertovat iloisen kritiikittömästi, että poikien kuuluu mennä armeijaan tai sivariin.

Noinhan laissa tosiaan sanotaan, mutta kyllä koulussa pitää oppia kriittistä ajattelua. Koulun kuuluu opettaa, että tytöt ja pojat ovat tasa-arvoisia, ja jos laki tällaista perusarvoa rikkoo, silloin laki on pielessä. Jos Suomessa olisi käytössä rotulait, koulussa varmankin opetettaisiin, että mustat eivät saa mennä valkoisille tarkoitetuille paikoille ja sillä sipuli.

Petrattavaa siis on. Koulun pitää valmentaa nuoret kyseenalaistamaan perinteeseen perustuva syrjintä, ei säilyttämään sitä. Ja kouluun tarvitaan enemmän moniarvoisuutta – ja erilaisia opettajia.

Olisi hyvä, jos opettajiksi tulisi enemmän maahanmuuttajia, romaneja, julkihomoja, transihmisiä, anarkisteja, totaalikieltäytyjiä, entisiä koulupudokkaita, köyhien olojen kasvatteja. Siitä voimme aloittaa, että ei nyt ainakaan katsottaisi pahalla niitä, jotka eivät mahdu perinteiseen opettajamuottiin.

 

Vastenmielisiä puhelinsoittoja

Uusi Suomi, 14.3.2017

Olen alkanut saada soittoja pankkiiriliikkeistä. Ehdottavat tapaamista ja kertovat, että voisimme vaikka keksiä keinoja, miten perintöveron pystyy junailemaan pienemmäksi.

Lehdestä bongasin varainhoitofirman mainoksen, joka lupaili, että 55 000 euron perintöveron voi sopivalla suunnittelulla kutistaa noin 8 000 euroon, siis seitsemäsosaan.

Mietitäänpä hetki. Jos vero on 55 000 euroa, perinnön arvon pitää olla reippaat 400 000 euroa. Verovenkoilijoiden mielestä ei siis riitä, että saisi tikkua ristiin panematta sellaiset 350 000 euroa – summan joka vastaa bussikuskin parinkymmenen vuoden nettopalkkaa. Passeli veroaste näiden ”suunnittelijoiden” mielestä olisi 2 %, jos sitäkään.

Perintövero on kevyt verrattuna oman työn verotukseen, enkä näe sen välttelyyn mitään kunniallista tarvetta. Perintöveroa on hyvä verrata omalla työllä ansaitun tulon verotukseen: lähihoitaja tai keittiöapulainen maksaa työtulostaan isomman siivun veroina kuin se, mikä maksetaan miljoonaperinnöistä.

Tasapuolisuuden vuoksi tarjoankin vinkkejä verojen minimointiin ja yhteiskunnalle menevien maksujen välttelyyn niille, jotka ovat menneet syntymään köyhään perheeseen eivätkä voi ketkuilla perintöveron kanssa, vaan kaikki elinkaaritulot perustuvat omaan työhön.

Ja nyt siis puhutaan moraalista, ei laista. Jos omistavalla luokalla on oikeus väistellä taloudellisia velvoitteita, miksei omistamattomalla olisi?

Ensinnäkin hyvä liikennesuunnittelu on paikallaan. Helsingissä voi matkustaa metrossa ja ratikoissa ilman lippua, kunhan seisoo lähellä ovensuuta ja tarkkailee sisääntulevia. Kun tarkastajat pelmahtavat vaunuun, ehtii vielä ulos. Näinkin pienellä suunnittelulla pienentää yhteiskunnalle menevän rahan määrää mukavasti.

Jos osaat soittaa kelvollisesti jotain instrumenttia, kannattaa antaa soittotunteja ja jättää verot maksamatta. Et jää kiinni, ja sopiva soittosuunnittelu säästää satoja euroja vuodessa. Samaa koskee tietty tennistunteja, yksityistä taideopetusta, matematiikan yksityistunteja…

Lastenvahdeille maksettavista korvauksista on turha maksaa veroja, jolloin summat pysyvät kaikille kohtuullisina. Ja jos kaveri on putkimies ja tekee sinulle kylppäriremonttia, voit vallan hyvin maksaa hänelle pimeästi: eikös ne verot ole palkasta jo kertaalleen maksettu.

Verorasitusta voi keventää myös lätkimällä veroilmoitukseen työhön muka liittyviä menoeriä, niiden todenperäisyyttä ei erkkikään ehdi tarkistaa.

Kuulostaako hyvältä?

Ei minustakaan. Ehdotankin toista vaihtoehtoa. Mitäpä jos maksettaisiin perinnöistä suosiolla se pieni vero, joka verolakeihin on kirjattu, ja hoidetaan samaan henkeen muutkin maksut ja verot, joita hyvinvointivaltion ylläpito vaatii.

On tämä sen verran hieno yhteiskunta, että sen pyörittämisestä mielellään maksaakin.

 

 

Mitä huttua

Uusi Suomi 23.10.2016

Aloitetaan positiivisella. Helsingin opetuslautakunta jätti pöydälle määräykset siitä, kuinka monta prosenttia kouluajasta pitää käyttää digilaitteita.

Kiitos. Taitaa järki voittaa.

Mutta teinpä sen virheen, että menin lueskelemaan viranomaistekstejä laajemminkin. Helsingin opetusviraston papereissa tuli vastaan termihirviö ”oppimisprosessipohjaisuus”. Sitä valaistiin muun muassa seuraavasti:

”Oppimisprosessi on ohjattu oppimistehtävin, jotka ohjaavat oppijan oppimista menetelmällisesti ja edistävät oppijan oppimisprosessia.”

Just.

Mongerrus jatkuu. Saan esimerkiksi tietää, että ”ongelmien asettelu on jatkuva prosessi ja ohjaa oppijoiden yhteisöllistä tietämyksen muodostamisen prosessia koko oppimisprosessin ajan.” Ja edelleen: ”Opiskelijan osaamisen kehittymisen prosessi suunnitellaan opiskelijan osaamisen pohjalta.”

Tarvinneeko enää lisätä, että ”osaamisperusteisessa koulutuksessa oppiminen nähdään autenttisena kompetenssipohjaisena osaamisen kehittämisen prosessina”.

Liian hapokasta on. Aikoinaan hirvitti, kun opetusministeriö pohti ”lukioiden innovaatiokeskusroolia”, mutta se oli vielä pientä, kyllä virasto pistää paremmaksi. Sen prujuissa puhutaan ”oppijoiden rakentavasta osallisuudesta” ja miten ”kouluverkkoprosessi palvelumuotoillaan käyttäjälähtöiseksi.”

Kouluverkkoprosessi?

Omaa toimintaansa virasto visio näin: ”Opetusviraston kokonaisarkkitehtuurityön avulla ohjataan infrastruktuurin, sähköisten palveluiden ja järjestelmien yhteen toimivuutta ja ydintoimintaa tukevaa kehittämistä.”

Arkkitehtuurityö ohjaa ydintoimintaa tukevaa kehittämistä?

Välillä eteen tietysti tulee erilaisia ongelmia – siis haasteita – joten opetusvirasto luokittelee erikseen ”vaikeat haasteet” ja ”ongelmalliset haasteet”.

Haasteellisia haasteita odotellessa.

Hallintopalatsien virkamiehistö vyöryttää kapulakielistä diibadaabaa siihen tahtiin että ihmetellä pitää. Vaikka muuten on resurssit vähissä, jossain on ihmisillä ilmeisesti aikaa palaveerata powerpointtien kajossa ja suoltaa kömpelöä ”muuttuva opettajuus haasteellisessa toimintaympäristössä” -mukellusta.

Ei tämä ole vain opetusalan riesa. Tauti on levinnyt, eikä ole edes opetustoimesta lähtöisin. Monella alalla kenttätyötä vaivaa henkilöstövaje samalla kun pomo- ja palaveriporras on päästetty pöhöttymään. Eiköhän tämä ole tuttua niin poliisissa, puolustusvoimissa, terveydenhuollossa kuin vaikkapa toimittajien keskuudessa.

Että on liikaa päälliköitä ja liian vähän inkkareita.

Tulipa siinä konsulttijargonin äärellä muuan videopätkäkin mieleen. Netissä laajalti levinneessä klipissä yläkoulun opettaja polttaa sulakkeet oikein kunnolla. Episodi on kaikkien kannalta murheellinen, mutta on siinä jotain hyvääkin.

Ehkä edes konsultille ei tule videon jälkeen ensimmäisenä mieleen, että koulussa olisi nyt kaikkein tärkeintä jalkauttaa sosiokonstruktivistisia toimintaprosesseja.

 

Nyt järki käteen, opetuslautakunta!

Uusi Suomi, 20.9.2016

Haluan ajatella, että Helsingin opetuslautakunta toimii koulujen parhaaksi. Miksei toimisi? Tunnen sitä paitsi lautakunnan puheenjohtajan, hän on ystäväni ja harvinaisen hauska ja älykäs ihminen.

Siksi on vähän vaikea uskoa silmiään, kun katsoo mihin opetuslautakunta nyt pyrkii.

Digi digi digi, pää on pipi

Viime viikolla lautakunta käsitteli muun muassa lukio-opetusta. Se haluaa määrätä, että digilaitteet ovat mukana 70 prosentissa lukio-opiskelusta. Niin sanottua ilmiöpohjaista opetusta pitää olla 40 prosenttia.

No tuota. Digitekniikka on oiva apu opetuksessa ja opiskelussa, mutta siinä ei ole järjen häivää, että sen käytölle määrätään pakolliset kiintiöt.

Otetaan esimerkki läheltä. Filosofian kursseilla meillä on tapana keskustella ja väitellä. Järjestetyn väittelyn päätteeksi voi olla kiinnostavaa pitää vaikka sähköinen äänestys väittelyn voittajasta. Mutta se ei riittäisi: äänestykseen menee liian vähän aikaa väittelyyn verrattuna, digiprosentit paukkuisivat pahasti punaisella. Elävälle dialogille ei jää tilaa, kun pitäisi kaivaa digivehkeet esiin.

Entä jos aamutunnit ovat olleet liikuntaa ja on pelattu lentopalloa? Silloin olisi mentävä koko loppupäivä digipohjalta, että saadaan prosentit täyteen.

Vaikkapa juuri filosofiassa on tärkeää syventyä ja keskittyä välillä vaikeisiinkin aiheisiin, ja usein se onnistuu parhaiten, uskaltaako tätä sanoakaan, kirjaa lukemalla. Mutta jos opiskelija lukee kotona tunnin verran, vahinkoa on vaikea korjata. Peräänhän tarvittaisiin melkein kolme tuntia työskentelyä digilaitteiden kanssa.

Suomalaisen koulun vahvuus on ammattitaitoiset ja korkeasti koulutetut opettajat, joilla on työssään laaja autonomia. He ovat voineet itsenäisesti päättää, mikä työtapa milloinkin on paras ja tarkoituksenmukaisin. Tätä on jopa pidetty yhtenä syynä Suomen huimaan menestykseen Pisa-vertailuissa.

Nyt digin pakkosyöttö uhkaa hyväksi havaittua autonomiaa. Samalla ristiriita on valmis. Ensin sanotaan, ettei opettajan pidä itsevaltaisesti tyrkyttää faktoja, vaan opiskelijat hakevat tietoa itse ja etsivät oman tapansa opiskella. Tästä epäautoritaarisesta hengestä ei ole tietoakaan, kun opetuslautakunta haluaa nyt ylhäältä päin määrätä opettajien työtavoista.

Välineestä pääsi siis tulemaan päämäärä. Sitä ei edes yritetä peitellä, vaan se myönnetään avoimesti: uusi ajattelu tiivistyy sloganissa ”ei enää mitä, vaan miten”. Mutta kai sillä on yhä väliä, mitä opiskellaan? Menetelmien pitää palvella sisältöjä ja tavoitteita, ei toisinpäin.

Pakkodigitalisaation eduista ei ole tutkimusnäyttöä. Päinvastoin, oppimistulokset näyttävät huonontuvan. Dogmaattinen digi-intoilu muistuttaa homeopatian logiikkaa: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt ritirinnan digitalisaation kanssa, ja ratkaisuksi tarjotaan lisää digitalisaatiota.

Mieleen pujahtaa myös kiusallinen kysymys. Missä vaiheessa digikonsulteista ja älylaitteiden, appsien ja oppimisympärisöjen markkinamiehistä tuli pedagogiikan asiantuntijoita?

Tietysti opetuslautakunnan kaavailemaan 70 prosentin digikiintiöön voisi suhtautua samalla asenteella kuin moni kollega: mitä väliä, eihän sitä kuitenkaan seurata mitenkään.

Mutta ei se noin saa mennä. Jos meillä on määräyksiä, joille voi viitata kintaalla, se vetää maton alta muultakin ohjeistukselta. Mitä väliä sitten on opetussuunnitelmallakaan?

Voihan myös olla, että prosenttien toteutumista todella seurataan, ja opettajat alkavat parhaaseen neuvostotyyliin laatia digikiintiöiden saavuttamisesta raportteja. Silloin ei voi välttyä ajatukselta, että hallintoporras työllistää kehitelmillään itsensä mutta samalla ylityöllistää opettajat, joiden pitäisi kuitenkin keskittyä ydintehtävään, opettamiseen.

Nykykoulusta tuli olkiukko

Jotta uusi digikoulu näyttäisi mahdollisimman uljaalta, muu kuin digiavusteinen opiskelu pitää leimata kelvottomaksi. Jos käytössä ei ole tabletteja ja älypuhelimia, kehityskonsulttien retoriikassa opetus on ”opettajakeskeistä saarnaamista” tai ”paasaamista” opettajan yrittäessä ”kaataa” tietoa oppilaiden päähän. Olen kuullut puhuttavan ”luostarikouluista” ja ”aukeamaopetuksesta”.

Koulukeskustelusta tuli olkiukkoilun juhlaa.

Luulisi että ihmisten kohtaamisella olisi enemmän arvoa, jopa opettajan persoonalla ja vaikkapa hänen kertomillaan inspiroivilla tarinoilla – innostavalla esimerkillä? Eikö ihmisvetoinen opetus ja keskustelu ole sitä tärkeämpää, mitä isomman osan vapaa-ajastaan nuoret ovat nenä kiinni älypuhelimessa? Itse muistan vieläkin omien kouluaikojeni persoonalliset ja motivoivat opettajat, mutta on vaikea kuvitella, että joskus tulevaisuudessa ihmiset muistelisivat opetusta lämmöllä, koska käytettiin paljon Socrativea ja Kahootia.

Sekin on väärä luulo, että olisi olemassa jokin ”diginatiivien” sukupolvi, joka haluaisi kaiken aikaa – tai vaikka sen 70 prosenttia – opiskella älylaitteilla, mutta keski-ikäisten setien ja tätien dinosaurusarmeija haraa vastaan. Kokemukseni mukaan nuoret kaipaavat kovasti elävää kohtaamista ja dialogia – kenties juuri vastapainoksi vapaa-ajan ruutuelämälle. Olen kuullut juuri nuorten puhuvan digiähkystä ja toivovan, että kursseilla olisi enemmän keskustelua ja vähemmän tabletteja.

Nuoret pitävät myös printtikirjoista, eikä ihme. Kun on tarkoitus syventyä, keskittyä ja hahmottaa kokonaisuuksia, kirja on aivan verraton väline. Somen tarjoaman pikaruuan vastapainoksi tarvitaan lisää rauhassa pureksittavaa sivistyksen slow foodia. Ja koulun tehtävä on johdattaa sen pariin.

Olikin irvokasta istua koulutuksessa ja kuulla konsultin kertovan iloisesti koulusta, jossa ”kirjoista on päästy jo melkein kokonaan eroon”. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Överiksi menevä digitalisaatio ei ole harmitonta. Jos tottuu liian yksipuolisesti pyörimään sekavissa nettirihmastoissa, pitkäjänteinen ja paneutuva lukeminen alkaa tuntua työläältä. Tekstiin ei enää osaa uppoutua, kun aivot kaipaavat kärsimättömästi uutta ärsykettä.

Nobel-palkittu Daniel Kahneman puhuu ihmismielen kahdesta järjestelmästä. Systeemi yksi on nopea, intuitiivinen ja pinnallinen: se laskee, että 3+2=5. Systeemi kaksi on analyyttinen, hidas ja vaatii ponnistelua. Se laskee, mitä on 32 x 13 ja pohtii, sopiiko marxilainen yhteiskunta-analyysi nyky-Suomeen.

Pinnallinen nettipoukkoilu tapahtuu systeemissä yksi. Kun lukee syventyneesti kirjaa, käynnistyy systeemi kaksi. Juuri siihen koulun pitäisi valmentaa – analyyttiseen, syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Silti en juuri näe opetushallinnossa huolta lukemisen vähenemisestä. Enemmän huolta kannetaan siitä, osaavatko opettajat riittävästi pelillistää opetusta.

Monen viisikymppisen mielessä on kenties se omien kouluaikojen tylsin maikka, joka mumisi luokan edessä. Tunnit kuluivat kirjoittamalla vihkoon asioita, jotka olisi voinut samassa ajassa lukea kirjasta. Ja muistaapa Ylekin koulusta uutisoidessaan kaivaa rekvisiitaksi liitutaulua, karttakeppiä ja aapiskukkoa. Parissakin koulussa työskentelevänä voin kertoa, että tuo ei ole ollut tyypillistä koulutodellisuutta aikoihin.

On loukkaavaa ja kohtuutonta, että ensin suomalaiset opettajat ovat nostaneet koulumme maailman kärkeen, mutta nyt tehty työ onkin ollut vain paasaamista ja pöpöttämistä. Mitenköhän muuten kirurgit reagoisivat, jos heille kerrottaisiin kaikkien onnistuneiden leikkausten jälkeen, että heidän työnsä on ollutkin silkkaa veitsellä sohimista?

Ne opettajat, jotka peräänkuuluttavat tolkkua ja tervettä järkeä digihurmoksen sijaan, on helppo psykologisoida alentuvasti ”muutosvastarintaisiksi”. Digitotalitarismin vaientamina useimmat pitävätkin suunsa kiinni. Mutta onhan se kumma, jos terveelle kriittisyydelle ei ole sijaa. Samalla kun toivomme, että opiskelijoista kasvaa kriittisesti ajattelevia aktiivisia kansalaisia, opettajilta näemmä odotetaan lammasmaista kritiikittömyyttä.

Erityisen vahingollista on, että digi vie liiaksi taloudellisia ja henkisiä resursseja kaikelta muulta. Ryhmäkoot saavat kasvaa eikä sijaisiin ole varaa, mutta älylaitteisiin löytyy rahat aina. Ja opettajainhuoneessahan voisi keskustella vaikkapa siitä, millaisia arvoja koulun pitää oppilaille ja opiskelijoille välittää, mistä kumpuaa ääriajattelu, miten voimme vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta, empatiataitoja ja demokraattisia valmiuksia. Tai mistä kirjoista nuoret saattaisivat innostua.

Nyt keskustelua käydään lähinnä siitä, tukevatko padit flash playeriä, miksi Prezi tökkii ja milloin Macin beta-ajurit ja verkkoprotokollat saadaan kuntoon. Jos tältä jää aikaa, voi yrittää puhua siitä, miten voimme edistää nuorten kasvua tasapainoisiksi ja terveiksi aikuisiksi.

Ihmeellinen ilmiö

Entäpä se ilmiöpohjaisuus, jota opetuslautakunnan mukaan pitäisi olla lukio-opiskelusta 40 prosenttia? Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa tiivistetysti sitä, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota sitten tarkastellaan eri näkökulmista.

Ajatus on kieltämättä hyvä. Koulun ulkopuolisessa todellisuudessa ei ole oppiainerajoja, joten niitä ei pitäisi niin vahvasti olla koulussakaan.

Oikeastaan ajatus on niin hyvä, että erillistä ilmiöopetusta ei juuri tarvita. Ilmiöpohjaisuuden pitää nimittäin olla kaiken aikaa opettajien ja opiskelijoiden korvien välissä, ei sitä ole syytä erikseen survoa lukujärjestykseen.

Jos keskustelemme elämänkatsomustiedon kurssilla ihmiskuvista ja pohdimme, onko ihminen hyvä vai paha, hyödynnämme kaikkia relevantteja oppiaineita ja näkökulmia. Millainen kyky ihmisellä on historian valossa hyvään ja pahaan? Mitä osaa kertoa psykologia? Millaisia ajatuksia ihmisolemuksesta filosofeilla on ollut? Entä biologia: millaiseksi evoluutio on meidät muokannut? Ja millainen on vaikkapa kristinuskon ihmiskuva?

Jos ilmiöopetus runnotaan kouluihin niin, että Helsingin lukioissa sitä olisi lähes puolet kaikesta opetuksesta, tuloksena on läjäpäin jo ihan käytännön pulmia. Ei tarvitse edes miettiä lukujärjestysteknisiä ongelmia tai opettajien työnjakoa.

Tuollaisella ilmiökiintiöllä nimittäin eri aineiden opetussuunnitelmat eivät toteutuisi, ja kurssien tavoitteet jäisivät saavuttamatta. Opiskelijoiden kannalta tämä on erityisen ikävää, jo ylioppilaskirjoitustenkin vuoksi. Itse olen toki ollut pitkään sitä mieltä, että mokomat stressitestit voisi poistaa kokonaan, mutta se tuskin lähiaikoina onnistuu, joten niiden kanssa eletään. Helsinkiläisten ilmiölukioiden abiturientit eivät olisi samalla viivalla muiden kanssa, koska ylioppilaskokeet mittaavat nimenomaan opetussuunnitelmien sisältöjen hallintaa.

Joitakin ilmiökursseja voi olla ihan hyvä järjestää. Mutta 40 prosentin osuus on selvästi liikaa ja kertoo lähinnä siitä, että reaalimaailmasta vieraantuneilla kehityskonsulteilla on livennyt se kuuluisa mopedi käsistä.

En minä uudistuksia sinänsä vastusta. Koulua pitää jatkuvasti kehittää, muuttuvassa maailmassa se ei tietenkään saa jämähtää sijoilleen. Omakin opetukseni on koko lailla erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta jokainen muutos pitää aina arvioida sen mukaan, mitkä mahtavat olla sen hyödyt ja haitat, ei se itseisarvo saa olla.

Parahin opetuslautakunta. Olette koulun ja nuorten etua ajattelevia ihmisiä. Olisiko aivan mahdoton ajatus vetää lokakuun kokouksessa digi- ja ilmiöprosentit takaisin, koska asiaa ei ehkä ole loppuun asti harkittu?

Itse puolestani uskon puhuvani monen opettajan suulla, kun lupaan hyödyntää digilaitteita koulussa sen mukaan kuin tarpeen on ja käsitellä opiskeltavia asioita mahdollisimman laajasti ja eri näkökulmista.

Aina tilanteen mukaan.