On tässä hyvääkin!

Uusi Suomi, 15.5.2020

Eihän tämä kivalta näytä. Korona kulkee keskuudessamme vielä pitkään, kuka tietää. Heikot ja hauraat ovat entistäkin heikommilla, talous kyykkää ja koronakärvistely käy hermoille. Talousviisaat varoittelevat jo menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta aina on koetettava nähdä valoa. Jos toivo menee, sitten menee kyllä muukin.

Piti siis ihan kirjata koronan isoja ja pieniä plussapuolia.

Ensinnäkin turha vastakkainasettelu vähenee, koska koronaa on paha panna varsinaisesti kenenkään syyksi. Tai onhan sitä yritetty – Trump on ehtinyt syyttää kiinalaisia, Brasilian Bolsonaro mediaa ja Helsingin Sanomien toimittaja miehiä – mutta aika laimeaa viholliskuvien virittely on kun muistaa, että noin yleisesti ottaen se sentään on maailman suosituin harrastus.

Nähtiinhän tässä jopa A-studio, jossa vihreiden Ohisalo ja perussuomalaisten Halla-aho komppailivat toisiaan. Ei siinä katsojalle ihan tippaa linssiin tullut mutta paljon ei puuttunut.

Koronatodellisuudessa kirkastuu se, että niin kiva kuin onkin lämmitellä oman someheimon konformistisella leirinuotiolla ja haastaa riitaa naapuriklaanin kanssa, samaa kuilua tässä loppujen lopuksi kaikki tuijotamme, yhteiset ovat pelot ja toiveet: elämää toivotaan ja kuolemaa pelätään. Kummasti korona tislaa siivilään sen, mikä lopulta on tärkeää ja mikä ei.

On tämä ikimuistoinen pienuuden oppitunti. Internetin ja ydinpommit kehitellyt laji on kai kuvitellut olevansa itseoiketettu maailmanvaltias, mutta sitten tuleekin mikroskooppinen eliö josta emme olleet kuulletkaan ja iskee yhteiskunnat kanveesiin. Korona muistuttaa, että eläimiä tässä sittenkin ollaan ja osa luontoa, ja sellaisina luonnon armoilla – ja juuri nyt olemme jossain mielessä pienempiä kuin se virus.

Ja sama antiikiksi: korona on nemesis, kosmisen koston henki, joka häpeilemättä heristelee sormea itsestään liikaa luulevan apinalajin hybrikselle.

Samalla tässä on kaikessa traagisuudessaankin jotain koskettavaa, koskaan aiemminhan ei ihmiskunta ole kokenut mitään näin vahvasti yhdessä. Paremmaksi panisi vain meteoriitti.

Mutta palataan maanpinnalle. Korona on saanut aikaan sellaista, mitä vielä alkuvuodesta olisi pidetty mahdottomana.

Politiikkaahan on kahlinnut merkillinen vaihtoehdottomuuden imperatiivi. Valittu tie on ainoa mahdollinen, muu on haihattelua, suut suppuun nyt ja mitään mahdollisuuksia ei ole antaa lisäropoja kellekään. Ja nyt sitten valtion rahaa viskotaan ilmaan kuin riisiä hääkirkon portailla.

Ei, tuhlailu ei ole hyvä tavoite. Mutta kenpäties korona ravistelee irti luutuneista ajatusmalleista, kyseenalaistaa perinteisiä ”välttämättömyyksiä”, opettaa toisinnäkemisen taitoa. Jos pikainen täyskäännös kaikkein pyhimmän eli valtion velan parissa käy päinsä, miksei samantien voisi puhkoa reikiä muihinkin fundamentteihin; jospa korona räjäyttäisi mahdollisuushorisontit laveammiksi?

Otetaan nyt vaikka verotus. Iät ajat on jumiteltu ajatuksessa, että muuta vaihtoehtoa ei kerta kaikkiaan ole kuin systeemi, jossa ökyrikkaat saavat nostella omaisuustulojaan pienemmällä prosentilla kuin sairaanhoitajat palkkojaan.

Mitä jos kyseenalaistetaan tämäkin itsestäänselvyys ja luodaan uusi veromalli, jossa kaikki tulot pannaan samalle viivalle ja verotetaan samalla prosentilla, oli se sitten palkkaa, perintöä, osinkoa tai myyntivoittoa? Mahdotonta? Ei, kaikkea kummallista on nähty sen verran, että enää mikään ei ole mahdotonta, ehkei edes reilumpi verotus.

Pitkään on toivottu sitäkin, ettei työttömän tarvitsisi kituuttaa kannustinloukossa, kun kaikki 300 euroa ylittävä tilapäistienesti leikkaa tuet samassa suhteessa pois. Nyt koronan melskeissä suojaosa nostettiin suitsait 500 euroon, eikä kitinää kuulunut. Lehdissä asia sai huomiota keskimäärin sivulauseen verran.

Koronakriisin jäljiltä ilma on sakeanaan sirpaleita, mutta niistä voi kasata jotain aiempaa parempaa.

Ja entäpä kravatit? Onhan se ollut upeaa, että studioon istutettujen kravattiherrojen sijaan olemme saaneet nähdä haastatteluita kotioloista, rennot vetimet päällä. Joten eiköhän jatketa samalla linjalla koronan jälkeen! Annetaan miestenkin pukeutua kokouksiin ja telkkariin persoonallisesti. Kuka haluaa illasta toiseen tapittaa tylsiä puku-ukkoja? Harva kai itsekään haluaa, näin toivon, sulloutua ankeaan virkamieshaarniskaan.

Jos hyvin käy, ehkä minunkaan ei tarvitse koskaan opetella kravattisolmua.

Kaltaiselleni piilojuntille korona tuo muutakin helpotusta. Viime vuosina olen ollut helisemässä erilaisissa kissanristiäisissä, kun älyttömät poskisuudelmat ilmaantuivat meikäläiseenkin kekkerietikettiin. Ilman olisi pärjätty. Koskaan ei tiedä, onko tervehdittäessä tarkoitus kätellä, halata vai pitääkö ihan ruveta ilmaa pussailemaan. Nyt on vähintään tilapäisesti selvitty tuostakin vitsauksesta, toivottavasti lopullisesti.

Kun lisään vielä, että aamutelevisiota on nykyään kivempi katsoa, kun keskustelut eivät vähän väliä katkea pitkiin ja puiseviin urheilukatsauksiin, tässähän alkaa jo uskoa enemmän tulevaan kuin menneeseen.