Anna, 43/2007

Missä ovat sellaiset mainiot mediakriittiset ohjelmat kuin Erkki Saksan, Risto Erosen ja kumppanien taannoinen Maailma sanojen vankina? Niitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, sen verran on viestimien tahti kiihkeää ja kuvakulmat yksipuolisia.

Media rakastaa mustaa ja valkoista, mutta maailma se vain tuppaa asettumaan harmaan sävyihin. Jos haastateltavalta ei muuten saada nyhdettyä kunnon tölväisyjä, sopivilla rajauksilla ja kummallisilla otsikoilla niitä tuunataan vaikka väkisin. Taitolaji sekin.

Viime aikoina olen saanut kiintoisia mediakokemuksia oltuani mukana toimittamassa kirjaa, jossa yritetään tuoda tasa-arvokeskusteluun myös miesnäkökulmaa mukaan. Jo median henkilöimisvimma hämmästyttää: opus miellettiin oitis minun kirjakseni, vaikka se koostuu 27 kirjoittajan artikkeleista, ja kaikilla kirjoittajilla on tietty omat näkemyksensä.

Haastatteluissa ei paljon paina, että pitää muun muassa naisalojen palkkausta, pätkätyökierrettä ja naisten pieniksi jääviä eläkkeitä pikaista parannusta vaativina ongelmina. ”Toisaalta” ja ”myös” eivät kuulu kärjistyksistä elävien juttujen sanavarastoon.

Jos puhuu ja kirjoittaa myös miehisistä kipupisteistä, kuten jo kouluvuosina alkavasta syrjäytymisuhasta, haastattelujen ja kommenttikirjoitusten otsikot elävät omaa omituista elämäänsä: Maailma sortaa miestä! Naiset ovat perseestä!

Vastakkainasetteluihin viehtynyt mediailmapiiri suosii pölhöjä kliseitä ja yleistyksiä, mutta pystytään niihin ilman toimittajiakin. Viimeksi luin sellaisia Göte Nymanin ja Martti Puohiniemen tuoreesta kirjasta Mies. Puohiniemeä en tunne, mutta Göten tiedän fiksuksi mieheksi.

Sitä enemmän ihmettelenkin kirjaa, joka orjallisesti luettelee muodikkaan mantran: miehet ovat vallanhimoisia, omaa etua tavoittelevia, hierarkkisesti ajattelevia, minäkeskeisiä ja empatiakyvyttömiä pyrkyreitä verrattuna suvaitsevaisiin, toiset huomioonottaviin, avoimiin, idearikkaisiin ja luoviin naisiin. Samanhenkinen liturgia toistuu Kari Narsin tietokirjassa Raha ja onni, joka tuomitsee miehet itsekkäiksi, rahanahneiksi ja lähinnä pinnallisista asioista puhuviksi, kun taas naiset – niin, tarvitseeko sanoakaan.

Osaa se bisnesguru ja saarnamies Esko Reinonpoika Alankokin. Bisnes, menestys & maalaisjärki -kirjasessaan hän pohtii, mistä hyvä johtaja on tehty: ”Naisilla on kaikkia tarvittavia ominaisuuksia ja vieläpä käyttökelpoisemmassa muodossa kuin miehillä, joilta kauneuden, muotoilun ja inhimillisyyden tunnistamiseen tarvittava herkkyys usein puuttuu. – – Tulevaisuudessa yhä useammilla johtopaikoilla nähdään naisia, sillä heillä on rohkeutta ja sellaista herkkyyttä, jota meiltä putkiaivoisilta miehiltä löytyy vain harvoilta.” Ja niin poispäin. Ihmiskunta jakautuu näppärästi kahtia, hyvään ja huonoon puolikkaaseen.

Perusviesti – mies on onneton otus – toistuu vähän vaihtelevin sanamuodoin johtamistaidon kirjoista parisuhdeoppaisiin ja populaareihin aivotutkimuksiin, kolumneista yleisönosastokirjoituksiin. Ennätys kuulunee kuitenkin dosentti Terho Pursiaiselle, joka on esittänyt tylyimmän luokkateorian, jonka kuunaan olen kuullut: yhteiskunnassamme miehet ovat naisten loisia.

Mistä tämä miehinen itseruoskinta? Onko kyseessä aatteeksi ylevöitetty itseinho? Vai naisten ikiaikaisen sortamisen aiheuttama syyllisyyssyndrooma, ritarillinen ele, yhteiskunta-analyysiksi verhoiltu postuumi sovitus? Milloin opitaan, että kun lause alkaa ”naiset ovat” tai ”miehet ovat”, pieleen menee, mikäli tavoitellaan jotain yleispätevää luonnehdintaa? Perinteisesti naiset ovat joutuneet kuulemaan kaikenkarvaisia stereotypioita, mutta jos tilannetta korjataan viljelemällä höhliä yleistyksiä miehistä, on menty ojasta allikkoon.

Voisiko vastakkainasettelun aika olla jo ohi? Pidän siitä, mitä Bergmanin Syyssonaatin Svenska Teaterniin ohjannut Raija-Sinikka Rantala on sanonut: ”Mies voi kirjoittaa naisesta. Enemmän me kamppailemme kuitenkin ihmiskunnan sarjassa kuin miehenä ja  naisena.”