Rakkaus voittaa aina

Julkaistu kirjassa Mitä tapahtuu rakkaudelle, toim. Kirsi piha ja Marco Mäkinen, Ellun Kanat 2016

Se hetki jäi mieleen. Oli vuosi 1995, seisoskelin raitiovaunun takaosassa. Vieressäni oli iäkäs pariskunta. Tuolloin oli juhlavuosi: Helsingin kaupungin liikennelaitos täytti puoli vuosisataa. Sen kunniaksi HKL oli lanseerannut sloganin: HKL – yhtä matkaa 50 vuotta.

Vanha mies katsoo mainoslausetta, laskee sitten käden vaimonsa olkapäälle, osoittaa hänelle tekstiä, hymyilee ja sipaisee tämän harmaita hiuksia: ”Ei pärjää HKL meille.”

En muista, oliko tullut edellisenä iltana juhlittua vai mistä johtui, mutta minun piti kääntyä katsomaan tiukasti ikkunasta ulos, ettei kukaan näe.

Jos minulta kysytään, mitä on rakkaus, niin se on jotain sellaista mitä näin vieressäni tavallisena arki-iltapäivänä. Ei tarvittu kynttilöitä eikä viuluja. Kaksi rakkauden pitkänmatkalaista riitti, yksi katse, yksi kosketus, yksi hymy.

Ja se mainio slogan, sen ydin: yhtä matkaa. Kaksi yhdessä, kaksi pitää yhtä.

Mutta matka on tärkeä sana sekin. Rakkaus on matka ja tarina, sen varrella maisema vaihtuu, tunnelmat muuttuvat.

Olen mieltynyt psykologi Robert J. Sternbergin aatoksiin. Hän erottaa rakkauden kolme tekijää, jotka voi suomentaa intohimoksi, läheisyydeksi ja sitoutumiseksi. Nämä painottuvat matkan mittaan eri tavoin. Alun palava rakkaus antaa ajan oloon tilaa levollisemmalle lämmölle ja läheisyydelle. Ei se hullu rakkaus ole sen parempaa kuin kiikkustuolirakkaus, ei sen huonompaakaan, erilaista vain.

Ja niin, ehkä on myös hullua läheisyyttä ja sitoutumista.

On vahinko, että tunneteollisuus palvoo niin paljon ensilumousta, ihastumista. Jos aina etsii alkuaikojen roihua, jää vaille niitä muita rakkauksia. Ihmiselle, joka haluaa koko ajan uutta, todellista uutta voisikin olla pitkä kaunis rakkaustarina, se elämänmittainen matka.

Tärkein jää usein kokematta niiltä, jotka haluavat kokea mahdollisimman paljon.

Elämme rakastumiskulttuurissa, emme rakastamiskulttuurissa. Suomen kielikin siihen viekoittelee: meillähän on sana ihastua, ei sanaa ihastaa.

Rakkaus on matka, mutta mihin itse rakkaus on matkalla? Miltä näyttää rakkauden tulevaisuus?

Eletään kummallisia aikoja. Tuntuu että maailma ympärillä on rajummassa myllerryksessä kuin koskaan. Voimme lukea arvioita siitä, mitkä ammatit katoavat parinkymmenen vuoden kuluessa. Mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole pyhää.

Eikö rakkauskaan?

Joskus vastaukset ovat helppoja. Rakkaus ei katoa mihinkään, ei edes muutu. Tulkoon digi, menkööt työt, tapahtukoon vallankumous.

Rakkaus on, rakkaus pysyy.

Olen sillä tavoin etuoikeutettu, että minulla on tirkistysaukko tulevaisuuteen. Toimin lukiossa opettajana ja tapaan valtavasti nuoria. Oppiaineeni ovat sitä paitsi mielenkiintoisimmat mitä kuvitella saattaa: filosofiaa, psykologiaa, elämänkatsomustietoa.

Me keskustelemme paljon. Kuulen ja näen, mitä nuorille kuuluu.

Eikä mikään ole muuttunut. Löytyy tyttöystävä, löytyy poikaystävä. On ihastusta, on rakkautta, on intohimoa, on maailma joka asettuu paikoilleen. Mutta on myös ero, se ensimmäinen. Sillä on toinenkin nimi: maailmanloppu.

Ei, mikään ei ole muuttunut sitten nuoren Wertherin. Rakkauden tulevaisuus on juuri niin uskomattoman hieno ja hirveä kuin sen menneisyyskin. Haave pitkästä kauniista rakkaudesta on ikuinen. Ja ehkä sitäkin vahvempi, mitä haperommaksi kaikki muu maailmassa paljastuu.

Mutta sitten on vielä yksi juttu, yhtä tärkeä.

Rakkaus on myös uskallusta. Se on niin hulluja ja rohkeita ratkaisuja, että niitä ei tekisi kuin vain ja juuri rakkaudesta.

Rakkaus vaatii vilpittömyyttä, se vaatii riipaisevaa rehellisyyttä silloinkin, kun se särkee esineitä ja sydämiä. On osattava lähteä, on osattava etsiä, on osattava löytää.

On osattava sanoa ”tahdon” silloin kun sielunjuuria myöten tahtoo, on otettava toista kädestä kun kaikki muuten tuntuu murenevan ympäriltä.

On tunnistettava se hetki, kun kahdesta tulee yksi, yhdestä kaksi. On muistettava maailman tärkein murtoluku.

Se on yhden suhde toiseen.