Nyt järki käteen, opetuslautakunta!

Uusi Suomi, 20.9.2016

Haluan ajatella, että Helsingin opetuslautakunta toimii koulujen parhaaksi. Miksei toimisi? Tunnen sitä paitsi lautakunnan puheenjohtajan, hän on ystäväni ja harvinaisen hauska ja älykäs ihminen.

Siksi on vähän vaikea uskoa silmiään, kun katsoo mihin opetuslautakunta nyt pyrkii.

Digi digi digi, pää on pipi

Viime viikolla lautakunta käsitteli muun muassa lukio-opetusta. Se haluaa määrätä, että digilaitteet ovat mukana 70 prosentissa lukio-opiskelusta. Niin sanottua ilmiöpohjaista opetusta pitää olla 40 prosenttia.

No tuota. Digitekniikka on oiva apu opetuksessa ja opiskelussa, mutta siinä ei ole järjen häivää, että sen käytölle määrätään pakolliset kiintiöt.

Otetaan esimerkki läheltä. Filosofian kursseilla meillä on tapana keskustella ja väitellä. Järjestetyn väittelyn päätteeksi voi olla kiinnostavaa pitää vaikka sähköinen äänestys väittelyn voittajasta. Mutta se ei riittäisi: äänestykseen menee liian vähän aikaa väittelyyn verrattuna, digiprosentit paukkuisivat pahasti punaisella. Elävälle dialogille ei jää tilaa, kun pitäisi kaivaa digivehkeet esiin.

Entä jos aamutunnit ovat olleet liikuntaa ja on pelattu lentopalloa? Silloin olisi mentävä koko loppupäivä digipohjalta, että saadaan prosentit täyteen.

Vaikkapa juuri filosofiassa on tärkeää syventyä ja keskittyä välillä vaikeisiinkin aiheisiin, ja usein se onnistuu parhaiten, uskaltaako tätä sanoakaan, kirjaa lukemalla. Mutta jos opiskelija lukee kotona tunnin verran, vahinkoa on vaikea korjata. Peräänhän tarvittaisiin melkein kolme tuntia työskentelyä digilaitteiden kanssa.

Suomalaisen koulun vahvuus on ammattitaitoiset ja korkeasti koulutetut opettajat, joilla on työssään laaja autonomia. He ovat voineet itsenäisesti päättää, mikä työtapa milloinkin on paras ja tarkoituksenmukaisin. Tätä on jopa pidetty yhtenä syynä Suomen huimaan menestykseen Pisa-vertailuissa.

Nyt digin pakkosyöttö uhkaa hyväksi havaittua autonomiaa. Samalla ristiriita on valmis. Ensin sanotaan, ettei opettajan pidä itsevaltaisesti tyrkyttää faktoja, vaan opiskelijat hakevat tietoa itse ja etsivät oman tapansa opiskella. Tästä epäautoritaarisesta hengestä ei ole tietoakaan, kun opetuslautakunta haluaa nyt ylhäältä päin määrätä opettajien työtavoista.

Välineestä pääsi siis tulemaan päämäärä. Sitä ei edes yritetä peitellä, vaan se myönnetään avoimesti: uusi ajattelu tiivistyy sloganissa ”ei enää mitä, vaan miten”. Mutta kai sillä on yhä väliä, mitä opiskellaan? Menetelmien pitää palvella sisältöjä ja tavoitteita, ei toisinpäin.

Pakkodigitalisaation eduista ei ole tutkimusnäyttöä. Päinvastoin, oppimistulokset näyttävät huonontuvan. Dogmaattinen digi-intoilu muistuttaa homeopatian logiikkaa: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt ritirinnan digitalisaation kanssa, ja ratkaisuksi tarjotaan lisää digitalisaatiota.

Mieleen pujahtaa myös kiusallinen kysymys. Missä vaiheessa digikonsulteista ja älylaitteiden, appsien ja oppimisympärisöjen markkinamiehistä tuli pedagogiikan asiantuntijoita?

Tietysti opetuslautakunnan kaavailemaan 70 prosentin digikiintiöön voisi suhtautua samalla asenteella kuin moni kollega: mitä väliä, eihän sitä kuitenkaan seurata mitenkään.

Mutta ei se noin saa mennä. Jos meillä on määräyksiä, joille voi viitata kintaalla, se vetää maton alta muultakin ohjeistukselta. Mitä väliä sitten on opetussuunnitelmallakaan?

Voihan myös olla, että prosenttien toteutumista todella seurataan, ja opettajat alkavat parhaaseen neuvostotyyliin laatia digikiintiöiden saavuttamisesta raportteja. Silloin ei voi välttyä ajatukselta, että hallintoporras työllistää kehitelmillään itsensä mutta samalla ylityöllistää opettajat, joiden pitäisi kuitenkin keskittyä ydintehtävään, opettamiseen.

Nykykoulusta tuli olkiukko

Jotta uusi digikoulu näyttäisi mahdollisimman uljaalta, muu kuin digiavusteinen opiskelu pitää leimata kelvottomaksi. Jos käytössä ei ole tabletteja ja älypuhelimia, kehityskonsulttien retoriikassa opetus on ”opettajakeskeistä saarnaamista” tai ”paasaamista” opettajan yrittäessä ”kaataa” tietoa oppilaiden päähän. Olen kuullut puhuttavan ”luostarikouluista” ja ”aukeamaopetuksesta”.

Koulukeskustelusta tuli olkiukkoilun juhlaa.

Luulisi että ihmisten kohtaamisella olisi enemmän arvoa, jopa opettajan persoonalla ja vaikkapa hänen kertomillaan inspiroivilla tarinoilla – innostavalla esimerkillä? Eikö ihmisvetoinen opetus ja keskustelu ole sitä tärkeämpää, mitä isomman osan vapaa-ajastaan nuoret ovat nenä kiinni älypuhelimessa? Itse muistan vieläkin omien kouluaikojeni persoonalliset ja motivoivat opettajat, mutta on vaikea kuvitella, että joskus tulevaisuudessa ihmiset muistelisivat opetusta lämmöllä, koska käytettiin paljon Socrativea ja Kahootia.

Sekin on väärä luulo, että olisi olemassa jokin ”diginatiivien” sukupolvi, joka haluaisi kaiken aikaa – tai vaikka sen 70 prosenttia – opiskella älylaitteilla, mutta keski-ikäisten setien ja tätien dinosaurusarmeija haraa vastaan. Kokemukseni mukaan nuoret kaipaavat kovasti elävää kohtaamista ja dialogia – kenties juuri vastapainoksi vapaa-ajan ruutuelämälle. Olen kuullut juuri nuorten puhuvan digiähkystä ja toivovan, että kursseilla olisi enemmän keskustelua ja vähemmän tabletteja.

Nuoret pitävät myös printtikirjoista, eikä ihme. Kun on tarkoitus syventyä, keskittyä ja hahmottaa kokonaisuuksia, kirja on aivan verraton väline. Somen tarjoaman pikaruuan vastapainoksi tarvitaan lisää rauhassa pureksittavaa sivistyksen slow foodia. Ja koulun tehtävä on johdattaa sen pariin.

Olikin irvokasta istua koulutuksessa ja kuulla konsultin kertovan iloisesti koulusta, jossa ”kirjoista on päästy jo melkein kokonaan eroon”. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Överiksi menevä digitalisaatio ei ole harmitonta. Jos tottuu liian yksipuolisesti pyörimään sekavissa nettirihmastoissa, pitkäjänteinen ja paneutuva lukeminen alkaa tuntua työläältä. Tekstiin ei enää osaa uppoutua, kun aivot kaipaavat kärsimättömästi uutta ärsykettä.

Nobel-palkittu Daniel Kahneman puhuu ihmismielen kahdesta järjestelmästä. Systeemi yksi on nopea, intuitiivinen ja pinnallinen: se laskee, että 3+2=5. Systeemi kaksi on analyyttinen, hidas ja vaatii ponnistelua. Se laskee, mitä on 32 x 13 ja pohtii, sopiiko marxilainen yhteiskunta-analyysi nyky-Suomeen.

Pinnallinen nettipoukkoilu tapahtuu systeemissä yksi. Kun lukee syventyneesti kirjaa, käynnistyy systeemi kaksi. Juuri siihen koulun pitäisi valmentaa – analyyttiseen, syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Silti en juuri näe opetushallinnossa huolta lukemisen vähenemisestä. Enemmän huolta kannetaan siitä, osaavatko opettajat riittävästi pelillistää opetusta.

Monen viisikymppisen mielessä on kenties se omien kouluaikojen tylsin maikka, joka mumisi luokan edessä. Tunnit kuluivat kirjoittamalla vihkoon asioita, jotka olisi voinut samassa ajassa lukea kirjasta. Ja muistaapa Ylekin koulusta uutisoidessaan kaivaa rekvisiitaksi liitutaulua, karttakeppiä ja aapiskukkoa. Parissakin koulussa työskentelevänä voin kertoa, että tuo ei ole ollut tyypillistä koulutodellisuutta aikoihin.

On loukkaavaa ja kohtuutonta, että ensin suomalaiset opettajat ovat nostaneet koulumme maailman kärkeen, mutta nyt tehty työ onkin ollut vain paasaamista ja pöpöttämistä. Mitenköhän muuten kirurgit reagoisivat, jos heille kerrottaisiin kaikkien onnistuneiden leikkausten jälkeen, että heidän työnsä on ollutkin silkkaa veitsellä sohimista?

Ne opettajat, jotka peräänkuuluttavat tolkkua ja tervettä järkeä digihurmoksen sijaan, on helppo psykologisoida alentuvasti ”muutosvastarintaisiksi”. Digitotalitarismin vaientamina useimmat pitävätkin suunsa kiinni. Mutta onhan se kumma, jos terveelle kriittisyydelle ei ole sijaa. Samalla kun toivomme, että opiskelijoista kasvaa kriittisesti ajattelevia aktiivisia kansalaisia, opettajilta näemmä odotetaan lammasmaista kritiikittömyyttä.

Erityisen vahingollista on, että digi vie liiaksi taloudellisia ja henkisiä resursseja kaikelta muulta. Ryhmäkoot saavat kasvaa eikä sijaisiin ole varaa, mutta älylaitteisiin löytyy rahat aina. Ja opettajainhuoneessahan voisi keskustella vaikkapa siitä, millaisia arvoja koulun pitää oppilaille ja opiskelijoille välittää, mistä kumpuaa ääriajattelu, miten voimme vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta, empatiataitoja ja demokraattisia valmiuksia. Tai mistä kirjoista nuoret saattaisivat innostua.

Nyt keskustelua käydään lähinnä siitä, tukevatko padit flash playeriä, miksi Prezi tökkii ja milloin Macin beta-ajurit ja verkkoprotokollat saadaan kuntoon. Jos tältä jää aikaa, voi yrittää puhua siitä, miten voimme edistää nuorten kasvua tasapainoisiksi ja terveiksi aikuisiksi.

Ihmeellinen ilmiö

Entäpä se ilmiöpohjaisuus, jota opetuslautakunnan mukaan pitäisi olla lukio-opiskelusta 40 prosenttia? Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa tiivistetysti sitä, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota sitten tarkastellaan eri näkökulmista.

Ajatus on kieltämättä hyvä. Koulun ulkopuolisessa todellisuudessa ei ole oppiainerajoja, joten niitä ei pitäisi niin vahvasti olla koulussakaan.

Oikeastaan ajatus on niin hyvä, että erillistä ilmiöopetusta ei juuri tarvita. Ilmiöpohjaisuuden pitää nimittäin olla kaiken aikaa opettajien ja opiskelijoiden korvien välissä, ei sitä ole syytä erikseen survoa lukujärjestykseen.

Jos keskustelemme elämänkatsomustiedon kurssilla ihmiskuvista ja pohdimme, onko ihminen hyvä vai paha, hyödynnämme kaikkia relevantteja oppiaineita ja näkökulmia. Millainen kyky ihmisellä on historian valossa hyvään ja pahaan? Mitä osaa kertoa psykologia? Millaisia ajatuksia ihmisolemuksesta filosofeilla on ollut? Entä biologia: millaiseksi evoluutio on meidät muokannut? Ja millainen on vaikkapa kristinuskon ihmiskuva?

Jos ilmiöopetus runnotaan kouluihin niin, että Helsingin lukioissa sitä olisi lähes puolet kaikesta opetuksesta, tuloksena on läjäpäin jo ihan käytännön pulmia. Ei tarvitse edes miettiä lukujärjestysteknisiä ongelmia tai opettajien työnjakoa.

Tuollaisella ilmiökiintiöllä nimittäin eri aineiden opetussuunnitelmat eivät toteutuisi, ja kurssien tavoitteet jäisivät saavuttamatta. Opiskelijoiden kannalta tämä on erityisen ikävää, jo ylioppilaskirjoitustenkin vuoksi. Itse olen toki ollut pitkään sitä mieltä, että mokomat stressitestit voisi poistaa kokonaan, mutta se tuskin lähiaikoina onnistuu, joten niiden kanssa eletään. Helsinkiläisten ilmiölukioiden abiturientit eivät olisi samalla viivalla muiden kanssa, koska ylioppilaskokeet mittaavat nimenomaan opetussuunnitelmien sisältöjen hallintaa.

Joitakin ilmiökursseja voi olla ihan hyvä järjestää. Mutta 40 prosentin osuus on selvästi liikaa ja kertoo lähinnä siitä, että reaalimaailmasta vieraantuneilla kehityskonsulteilla on livennyt se kuuluisa mopedi käsistä.

En minä uudistuksia sinänsä vastusta. Koulua pitää jatkuvasti kehittää, muuttuvassa maailmassa se ei tietenkään saa jämähtää sijoilleen. Omakin opetukseni on koko lailla erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta jokainen muutos pitää aina arvioida sen mukaan, mitkä mahtavat olla sen hyödyt ja haitat, ei se itseisarvo saa olla.

Parahin opetuslautakunta. Olette koulun ja nuorten etua ajattelevia ihmisiä. Olisiko aivan mahdoton ajatus vetää lokakuun kokouksessa digi- ja ilmiöprosentit takaisin, koska asiaa ei ehkä ole loppuun asti harkittu?

Itse puolestani uskon puhuvani monen opettajan suulla, kun lupaan hyödyntää digilaitteita koulussa sen mukaan kuin tarpeen on ja käsitellä opiskeltavia asioita mahdollisimman laajasti ja eri näkökulmista.

Aina tilanteen mukaan.

Taikasanoja

Opettaja, 9/2015

Sanoilla voi noitua ajattelun. Hupaisa esimerkki on muotiadjektiivi ”sirpaleinen”. Vähän aikaa sitten alettiin joukolla hokea, että nykylukio on sirpaleinen – perusteena se, että lukiossa kaikki lukevat eri aineita.

Tähän asti se on ollut laaja-alaisuutta ja yleissivistyksen hankkimista.

Sitten termi livahti lukioverkkokeskusteluun. Helsingin opetusvirasto huolestui siitä, että kaupungissa on paljon koulutuksenjärjestäjiä, joten tilanne on lukioon hakevan kannalta kuulemma sirpaleinen. Tosiasiassa hakijat eivät edes tiedä koulujen omistuspohjaa, koska se ei käytännössä näy mitenkään.

Tällä logiikalla sirpaleisuutta on se, että Helsingissä on paljon taksitolppia.

Koulukeskustelu latistuu helposti termivetoisiksi hyvä–paha-asetelmiksi. Kasvatustiedettä opiskellessani huvitti, miten behaviorismi väännettiin olkiukoksi ja siitä tuli synonyymi kehnolle opetukselle. Konstruktivismi taas oli taivaan lahja pedagogiikalle.

Tenteistä selvisi haukkumalla edellistä ja kehumalla jälkimmäistä.

Vieläkin etujoukkoon pääsee arvostelemalla opetusta liian ”opettajakeskeiseksi” ja hehkuttamalla ”opiskelijalähtöisyyttä”. Tässä retoriikassa opettajakeskeisyys on sitä, että opettaja ”paasaa” ja oppilaat haukottelevat, muita vaihtoehtoja ei tietenkään ole.

Hienointa on, jos opiskelijat – tai siis ”oppijat” – rakentavat tietoa ”ilmiöpohjaisesti” vastapainona perinteiselle opetukselle, joka ”lokeroi” oppiaineet ja ”kaataa” tietoa oppilasparoille.

Ja kaikki ”digi”-alkuinen on aina hienoa. Digitekniikka on jo itseisarvo, ei väline. Nettipelaaminenkaan ei ole enää pelaamista vaan trendikästä ”pelillistämistä”.

Itse pidän tärkeänä, että ihminen kohtaa ihmisen; en ole kyennyt huuhtoutumaan mukaan digihurmokseen. Opetus on kontaktilaji. Mutta ”perinteinen lähiopetus” kuulostaa kieltämättä dinosauruksen korinalta.

Tarvitaan tenhoisampaa termistöä, taikasanoja. Miten olisi läheistäminen?

Katsomuskiemuroita

Opettaja, 16-17/2011

Näin pääsiäisenä on munanmaalaamisen ohella hyvä miettiä, miten koulujen katsomusopetus pitäisi järjestää. Ja aina kun aiheeseen päästään, ehdotus uskonnon ja elämänkatsomustiedon korvaamisesta yhteisellä aineella pomppaa esiin vieteriukon sisulla. Eikä ihme: nykymenoa vastustavat argumentit näyttävät nopealla vilkaisulla murskaavilta.

On ensinnäkin outo ajatus, että suvaitsevuus kehittyisi parhaiten leiriytymällä omien uskontojen kuppikunniksi. Opetusta on myös hankala järjestää. Mistä tilat, kelvollinen oppimateriaali ja pätevät opettajat bahai-uskonnolle ja Herran kansa ry:lle? Eriytetty opetus tietää myös rahanmenoa. Tasa-arvonkin kanssa on niin ja näin, koska eri puolilla maata on hyvin erilaiset mahdollisuudet järjestää pienryhmien opetusta. Edellisen valossa tuntuu oikeastaan erikoiselta, ettei yhteiseen aineeseen ole siirrytty jo ajat sitten.

Mutta ihan näin yksinkertaista se ei ole. Kannatan nykysysteemiä, kaikesta huolimatta. Vaihtoehdot kun ovat huonommat.

Teoriassa paras ratkaisu varmaankin olisi neutraali katsomusoppi, toiseksi paras nykyjärjestely ja kehnoin sellainen virallisesti puolueeton uskontotieto, joka käytännössä kuitenkin tarkoittaisi uskonnollista indoktrinaatiota.

Reaalimaailmassa uskon, että yrittämällä parasta päädyttäisiin huonoimpaan.

Aidosti neutraali yhteinen katsomusaine ei vallitsevassa ilmapiirissä ole mahdollinen, eikä sen luterilaisuuteen kallistuva jäljitelmä poistaisi katsomusten välistä kitkaa. Vääntö vain siirtyisi aineiden välisestä uuden aineen sisäiseksi. Näin on käynyt esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa, missä yhteinen uskontotieto on aiheuttanut ongelmia oikeusjutuiksi asti.

Käytännössä uusi oppiaine tarkoittaisi suunnilleen nykyistä uskonnonopetusta – erona lähinnä se, että kukaan ei saisi siitä vapautusta. Et:n ja uskonnon sulauttaminen muistuttaisi Itä- ja Länsi-Saksan yhdistymistä: toinen katoaa kartalta. Uudistus siis heikentäisi tuntuvasti uskonnottomien asemaa. Siksi onkin erikoista, että juuri uskontokriittiset punavihreät ajavat yhteistä katsomusainetta.

Vallitseva käytäntö on siinä mielessä reilu, että se pelaa avoimin kortein: tämä on nyt evankelisluterilaisen uskonnon opetusta, ja me kristityt katsomme maailmaa tästä vinkkelistä. Painajaiseni on paperilla objektiivinen oppiaine, joka tosiasiassa ujuttaa uskontoa. Suostuisivatko teologikoulutuksen saaneet uskonnonopettajat – heillehän uusi aine tulisi – käsittelemään pääsiäisen tapahtumat, Muhammadin ilmestykset ja Dawkinsin uskontokritiikit tasapuolisesti? Entä miten muslimioppilaat suhtautuisivat tähän? Heillehän islamin pienryhmä on koulussa oman identiteetin kannalta tärkeä ja ainutlaatuinen saareke, jossa heidän ei tarvitse olla vähemmistö.

Nykyjärjestely ei myöskään ole kallis. Oman uskonnon opetuksesta luopuminen toisi vain parin miljoonan euron säästöt vuosittain. Pari miljoonaa on pieni hinta, jos sillä pystytään edes jotenkin turvaamaan perustuslakiinkin kirjattu positiivinen uskonnonvapaus.

Valittu linja saa myös vahvan tuen kentältä. Sitä kannattavat niin uskonnon kuin et:nkin opettajat, kirkosta puhumattakaan. Vaatii melkoista arroganssia jyrätä näiden kaikkien yli. Ja kun rehtorit pystyvät raivaamaan lukujärjestyksiin erilaisia valinnaispolkuja kielistä alkaen, miksei se onnistuisi katsomusaineissa?

Parannettavaakin on. Opiskelijoiden pitäisi ainakin lukiossa saada vapaasti valita, osallistuvatko uskonnon vai et:n opetukseen. Ja jos katsomusten kirjo uhkaa levitä käsistä, opetuksen järjestämiseen vaadittavaa oppilasmäärää voisi nostaa.

Kenties parempaa vuoropuhelua katsomusten kesken saisi aikaan hybridimallilla. Entä jos peruskoulussa opetettaisiin yhteensä viisi vuosiviikkotuntia omaa uskontoa tai et:tä – joissa myös käsiteltäisiin eri uskontoja kuten nytkin – ja toinen mokoma filosofiaa, jonka piirissä voitaisiin yhdessä pohtia etiikkaa, maailmankatsomuksellisia kysymyksiä ja kehittää ajattelun, argumentoinnin ja kyseenalaistamisen taitoja.

Rauha maahan

Anna, 42/2008

Kauhajoesta on kulunut kohta kuukausi. Tragedian jälkipuintia leimaavat vääntö aselaista ja toiveet uudesta yhteisöllisyydestä.

Vaikka Jokelaa ja Kauhajokea ei voi lukea koulun syyksi, kouluissa kyllä voitaisiin tehdä enemmän, ettei vastaavaa tapahtuisi ja mantraksi asti kaivattu yhteisöllisyyskin toteutuisi paremmin. On hämmentävää, miten poliitikkojen puheet ja päätökset vetävät vastakkaisiin suuntiin. Jos jatkuvilla koulu-uudistuksilla ja uuvuttavilla kehityshankkeilla on ollut jokin yhteinen nimittäjä, niin juuri yhteisöllisyyden murentaminen.

Yksinäisyys ruokkii katkeruutta, katkeruus yksinäisyyttä. Sivullisuuden tunne isoissa kouluyksiköissä yksilöllisten opintopolkujen ryteikössä on monelle arkea, jota kukaan ei edes huomaa.

Ja kun ei tule huomatuksi hyvällä, liian moni haluaa tulla huomatuksi pahalla.

Ainakin lukioista on tehty hiostavia tehokanaloita, joissa lyhyen tähtäimen tulostavoitteet ja sekavat valinnanvapaudet ajavat välittämisen ja terveen me-hengen ohi.

Olen kummastellut muun muassa useissa kouluissa käyttöön otettuja ”siirtymävälitunteja”. Suomeksi sanottuna järjestely tarkoittaa, että välitunteja ei monin paikoin enää ole. Oppituntien väliin jää hätäinen viisiminuuttinen, jonka aikana siirrytään luokasta toiseen. Jos opiskelija haluaisi jäädä tunnin jälkeen puhumaan opettajan kanssa, siihen ei ole aikaa.

Liian usein lounaskin mätetään sellaista tahtia sisuksiin, että jos keskustella haluaa, niin sitten on puhuttava kanarisotto suussa. Lukujärjestyksistä puristetaan tiiviitä ja hengästyttäviä paketteja, jotta päästäisiin puoli tuntia aikaisemmin (usein tyhjään) kotiin.

Tosiasiassa on yksi ja sama, jääkö koulun ulkopuolista aikaa vuorokaudessa 18 vai 18,5 tuntia. Sen sijaan ei ole yhdentekevää, onko koulupäivä hermostuneen kiireinen ja epäviihtyisä vai sen verran rauhallinen, että myös näennäisen tehottomaan seurusteluun ja ystävystymiseen jää aikaa.

Ei ratkaisu pahoinvointiin ole psykologien tai kuraattorien lisääminen, vaan mielenterveyttä tukevan arkielon rakentaminen. Vähemmän kiirettä, enemmän yhdessäoloa – ei mahdoton tavoite maassa, jossa koulupäivät nyt ovat kansainvälisesti verraten lyhyet?

Sitten mieleen hiipii pelottava ajatus. Entä jos piilo-opetussuunnitelmaan kuuluukin puristeiseen tehokkuuteen totuttaminen, jotta pakkotahtiseen työelämään sopeutuisi kivuttomammin? Haluan ajatella, että niin ei sentään ole. Eihän?

Koulumaailmaa riepottelee pieni mutta sitäkin touhukkaampi tietokoneintoilijoiden porukka, joka virtuaalisista oppimisympäristöistä lumoutuneena haluaa vääntää opiskelun verkkovetoiseksi. Uskallan väittää, että koulun päinvastoin pitäisi kiskoa nuoria verkosta irti. Nettiä kalpeana tunnista toiseen toljottava teini on näky, joka saa minut sairaaksi. Liian monen nuoren elämän keskiössä ovat väkivaltaiset pelimaailmat ja netin nimetöntä vihaa ja matalamielistä katkeruutta kihisevät keskustelufoorumit.

Jos vapaa-aika kuluu netissä, sitä suuremmalla syyllä opiskeluaika pitää käyttää toisin. Keskustelu-, ihmissuhde- ja ryhmätyötaitoja ei verkossa opita.

”Poikaystävän kanssa menee huonosti ja sen takia opiskelu kärsii”, valitteli eräs lukiolainen. Tytön poikaystävä paljastui englantilaiseksi nettituttavuudeksi. Jos jännitystä halutaan, niin miten olisi ihan oikea elämä, oikeat ihmiset?

Myös iltalukioita valtaa tietokonevirus. Moni aikuisopiskelija kaipaa esimerkiksi työttömyyden vastapainoksi rutiineja ja muiden opiskelijoiden tapaamista. Silti opetushallinnon kehityskonsulttiarmeija ihastelee jokaista ihmiskontaktit korvaavaa verkkoviritystä kuin vauva varpaitaan.

Yhden pyynnön heitän suoraan poliitikoille. Koulut tarvitsevat lisää rahaa, piste. Ryhmäkoot kasvavat jo komiikan puolelle. Vai mitä sanoa filosofian kurssista, jolle osallistuu yli neljäkymmentä opiskelijaa? Ja nyt en halua vastaukseksi opetuksen siirtämistä verkkoon sen enempää kuin sitäkään, että siinähän se yhteisöllisyys lisääntyy, kun yhden pulpetin jakaa kaksi opiskelijaa.

Koulu koettelee

Anna, 38/2008

Tunnustan. Taas vähän hirvitti, kun koulut viime kuussa alkoivat. Olin vieläpä jäänyt keväällä kotiin lapsen kanssa, joten edellisistä oppitunneista oli kulunut melkein puoli vuotta. Tuntui oudolta mennä luokan eteen.

En ole tunteen kanssa yksin. Yksi kollega ei ennen koulujen alkua saa nukutuksi moneen yöhön. Toinen näkee aina saman painajaisen: oikeaa luokkaa ei löydy, ja kun hän lopulta pääsee oppilaiden eteen, he muuttuvat hirviöiksi.

Kouluun liittyy vahvoja tunteita. Kun kävimme puolisoni synnyinseudulla ja hän näytti vanhan opinahjonsa, jo pelkän rakennuksen näkeminen kesken kesäloman ravisteli sisuskalut hereille. Iso kello ja kyltti perusankean talon seinässä, asfalttipiha, vessanovet ja muu koulurekvisiitta olivat liikaa: vatsassa muljahti jotain.

En luojan kiitos ollut koskaan koulukiusattu, enkä ole nyt opettajanakaan. Aikoinaan luokkakaverit olivat enimmäkseen mainiota porukkaa kuten nykyiset kollegatkin, huippujengiä itse asiassa. Silti koen kuin systeemissä sitkeästi istuisi tietty nöyryytyskulttuuri, pelon ja uhan ilmapiiri.

Mikähän siinä on, että koulu usein näivettää lasten luontaisen uteliaisuuden? Kuusivuotiaana kyselin isältä, miksi laivat pysyvät pinnalla, lentokoneet ilmassa ja ovatko ihmiset maapallon sisä- vai ulkopuolella. Pari vuotta koulua ja kiinnostus oli poissa.

Kesäisin mökillä en tiennyt mitään niin hauskaa kuin uiminen. Muutama kuukausi myöhemmin en tiennyt mitään niin kamalaa kuin uiminen. Koulun uimaopetuksesta muistan altaan reunoilla komentoja karjuvat uimaopettajat, jotka pakottivat pelästyneet mukulat styrox-palan kanssa selälleen veteen, osasipa uida tai ei.

Myöhemmin yksi mieliharrastuksistani oli musiikki, mutta niinpä vain tuli musiikintunneistakin koettelemuksia. Musiikinmaikalla oli tapana laulattaa luokkaa niin, että kesken kappaleen hän kiljaisi oppilaan nimen, ja tämä sitten joutui ääni vapisten laulamaan yksin sikäli kuin kauhun salpaamin äänijäntein kykeni.

Ei koulussa pahin pelko ollut se, että joku löisi. Pahin pelko oli se, että kaikki nauravat. Se meillä osataan. Suomeen tulleet vaihto-oppilaat tapaavatkin ihmetellä meikäläistä nolauskulttuuria, jossa naurun aiheeksi riittää se, että vastaa tunnilla väärin.

Joskus taisin kantaa pienoista kaunaa niitä opettajia kohtaan, joiden koin toimineen epäoikeudenmukaisesti. Katseltuani koulua tiskin toiselta puolelta ymmärrän heitä paljon paremmin. Ennen kaikkea uskon, että tuskinpa heistä yksikään halusi olla ilkeä, ja parhaansa tässä varmaan kaikki yrittävät. Kun kävin kansakoulua 1970-luvun lopulla, opettajat olivat yli kuusikymppisiä ja siis saaneet opettajakoulutuksen 30-luvulla. Menetelmät ymmärrettävästi kumpusivat menneestä maailmasta, enkä sitä paitsi yhtään ihmettele, jos eläkeikää lähestyvä opettaja tuntee itsensä väsyneeksi ja turhautuneeksi.

Viisaampaa on muistella niitä opettajia, jotka ovat olleet prikulleen oikealla alalla ja jaksaneet innostaa oppilaitaan. Ihaillen ajattelen esimerkiksi ala-asteen Pertti Tuohisto-Kokkoa ja yläasteen ja lukion äikänmaikkoja Tuula Kinnusta ja Pirkko Kuhaa. Ensimmäinen teki oppimisesta reilulla ja huumorintajuisella otteellaan suorastaan hauskaa ja ehkä pelasti meistä monet hunningolta. Jälkimmäisiä voinen kiittää siitä, että myöhemmin kirjoittamisesta tuli puoliksi ammatti. Vastaavaan kannustukseen kun itse opettajana pystyisi.

Nyt kun oppilaitoksia hanakasti rankataan ylioppilaskirjoitusten ja muiden tulosten perusteella, helposti unohtuu jotain tärkeää. Kilpailun sijaan kouluihin pitäisi pyrkiä luomaan sellainen ilmapiiri, että oppimiseen liittyisi myöhemminkin mieluisia mielikuvia. Pahinta mitä koulussa voi oppia on se, että oppiminen on ikävää.

Ei auta, vaikka opiskelijoiden päähän saadaan tehokkaasti kaadettua platonit, derivaatat ja kaniinien risteytyskaavat, jos tunnelma on huono tai pelottava.

Derivaatat unohtuvat, mutta ikävän ilmapiirin ja pelot muistaa.

Jääkää hyvin

Metro, 6.6.2006

Siinä me taas parveilimme lauantaina koulun aulassa ylioppilasjuhlien jälkeen. Apulaisrehtori oli juhlapuhunut ja palauttanut mieliin talven pimeät aamut, joista oli voitollisesti selvitty. Uusi ylioppilas oli puheessaan puolestaan tunnustanut, että olo on yhtä aikaa vapaa ja turvaton.

Lopuksi me opettajat olimme katselleet, kun Sibeliuksen Alla marcian saattelemana te tuoreet ylioppilaat kävelitte juhlasalin paraatiovista vanhempien ja muun suvun onniteltaviksi.

Hetki on teille suuri ja ainutkertainen, mutta aina se koskettaa meitä paatuneempiakin.

Olen saanut lukiossamme kontolleni sellaisenkin oppiainekummajaisen kuin elämänkatsomustieto. Jo oppiaineen nimi vetää nöyräksi. Mitä olen mahtanut osata teille elämästä sanoa, mitä ylipäätään pitäisi? Että elämä on esterata tai nyrkkeilykehä, joka moukaroi jokaisen joskus mustelmille muttei useimmiten niin pahasti, ettei siitä selviäisi?

Vai pitäisikö kertoa, että elämänilo ja hyvä elämä ovat näkökulmakysymyksiä – onni on asenne? Olisiko kenties kliseisesti opastettava, että ongelmat ovat valepukuisia mahdollisuuksia?

Ei, antaa jokaisen kokeilla itse.

Vielä hetken viivymme aulassa ennen kuin katoatte teillenne, meitä on tungokseksi asti, ulkona sataa. Mieleen tulee hetkiä tunneilta, kun olen kysellyt teiltä Spinozan substanssimetafysiikasta, ettekä te oikein ole osanneet vastata. Muistan miten olette kysyneet, miksi edes pitäisi tietää Spinozan substanssimetafysiikasta, enkä minä vuorostani oikein ole osannut vastata. Muistan miten jollakulla on joskus ollut huono päivä, ja olen yrittänyt ymmärtää. Muistan miten minulla on joskus ollut huono päivä, ja te olette yrittäneet ymmärtää.

Kaikkein parhaiten muistan kuitenkin tahallisen ja tahattoman huumorin, ne kaikki koomiset sattumukset, monet naurut. Niitä en koskaan unohda.

Koulu on jännä läpikulkupaikka. Te tulette jostain, viivytte hetken, lähdette pois. Kolmeen vuoteen mahtuu paljon. Te aloitatte arastellen, olette melkein peruskoululaisia vielä. Filosofian johdantokurssilla osa teistä innostuu uudesta oppiaineesta ja päättää lähteä omille löytöretkille filosofian mysteereihin. Joku saa joululahjaksi Sofian maailman, jotkut kantavat lähikirjastosta Nietzscheä ja Sartrea kotilukemistoksi. Monesti ne taitavat jäädä lopulta lukematta, kun uudet asiat ovat taas vieneet.

Valjut tiistaiaamut, viikon viimeiset tuplatunnit, sen tärähtäneenä pitämänne taiteilijan vierailu, penkkarit, bändi-illat ja se yksi lumipallosta rikki mennyt ikkuna – muistoja on paljon. On etsitty ja löydetty, kadotettukin; moni teistä on ehtinyt ihastua, seurustella ja erota, moni sydän on mennyt rikki.

Joku on ollut vaihto-oppilaana Argentiinassa, joku toinen Japanissa, ja me muut olemme uteliaina ja hiukan kadehtienkin eläytyneet kaukomaakokemuksista kertoviin esitelmiinne.

Ja nyt te jo olette lähdössä, juuri kun tutustuimme.

Sade ei laannu, mutta teidän täytyy karata varsinaisiin juhliinne. Jotkut heittävät vielä hätäiset heiheit, sitten tulee tyhjyys.

Opettajainhuoneessa ei ole ketään, puhelin ei enää soi, käytävät kaikuvat hiljaisuutta. Ilmoitustaulukin on tyhjä, mutta huomaan että yhteen seinään on unohtunut lappu, siihen seinään, johon kerättiin opettajilta viestejä koulunsa päättävien kronikkaan painettaviksi. Luen yksinäisen lapun: ”Ahersitte, pulisitte, pohditte, keskityitte, riehuitte, väittelitte, nauroitte, kapinoitte – siis elitte.”

Noin on hyvä jatkaa. Teitä tulee ikävä.

Opet otsikoissa

Metro, 11.4.2006

Kovastipa ovat saaneet opettajat huomiota lehdissä viime viikkoina, eikä nyt ole kannettu huolta siitä, miten saisi murrosikäisen Joni-Petterin opiskelemaan innokkaammin ruotsia.

”Opettaja häipyi kesken tunnin, oppilas hakattiin.” ”Opettajien salattu suhde johti surmaan.” ”Opettaja yllytti joukkopahoinpitelyyn.” ”Opettaja heitti oppilasta veitsellä.” Ehkä kuvaavin otsikko on kuitenkin muutaman kuukauden takaa: ”Opettaja riehui samuraimiekoilla.”

Lukijalle syntyy välittömästi hyytävä mielikuva, jossa joukko kirkassilmäisiä koululaisia vapisee luokkahuoneen takanurkassa raivopäisen opettajakörilään huitoessa miekoilla pienokaisten silmien edessä. ”Jos ei meininki muutu, niin…!”

Jutusta paljastui sittemmin, että kahina sattui aamuyöllä eikä miekkamies muutenkaan enää toiminut opettajana. Vaikea kuvitella, että entisen postinkantajan kännisekoilut otsikoitaisiin koko postilaitosta leimaavasti. Kansankynttilyys koetaan niin vahvaksi ja kattavaksi rooliksi, että opettaja taitaa olla opettaja missä ikinä nyt onkaan.

Opettaja ei itse asiassa ole vain yksi ammatti vaan melkoisen monta ammattia. Tavallinen yläkoulun lehtori joutuu normaalin työpäivän aikana hyvinkin kaivamaan itsestään esiin sosiaalityöntekijää, perheneuvojaa, järjestysmiestä, kuraattoria, psykologia, pappia, äitiä, isää ja stand up -koomikkoa ja sitten tietysti sitä fyysikkoa ja kemistiä, joka selittää Newtonin lait ja havainnollistaa katalyytin vaikutusta reaktionopeuteen.

Ja kun homma toimii, eipä sitä tarvitse erikseen missään mainita.

Tein pientä päässälaskua: joka arkipäivä Suomessa pidetään pelkästään yläkoulun oppitunteja lähemmäs 30 000 ja näillä tunneilla istuu kutakuinkin koko ikäluokka tulevista ministereistä metroasemahuligaaneihin. ”Opettaja poltti päreensä” -päivittelyiden sijasta sopisi pikemminkin ihmetellä, miten harvoin opettajat sittenkin menettävät hermonsa ja kuinka hyvin he skandaaleja haistelevan kohumedian, kriittisten oppilaiden ja heidän vanhempiensa valvonnan alla työstään selviävät.

Opettajan ammatti on sikälikin erikoinen, että kaikki tuntuvat olevan sen asiantuntijoita. Yleisönosastoissa käydään jatkuvaa keskustelua oikeista opetusmenetelmistä ja oppilaiden vanhemmat neuvovat omien koulukokemustensa pohjalta, miten heidän lastaan ei ainakaan saisi opettaa. Kun poliitikko puhuu telkkarissa tarzan-englantia, yleisönosasto löytää nopeasti sylttytehtaan: mitähän niille siellä koulussa oikein opetetaan?

Opettajan kestorooli edellyttää, että hänen pitäisi olla aina tavoitettavissa ja valmis käymään iltamyöhään tunnin keskustelun ongelmaoppilaan vanhemman kanssa. Ja mitä opettajakollegojani tunnen, eipä kenelläkään ole siitä halua ja sydäntä kieltäytyä, ja hyvä niin.

Joskus vain soisi otsikoihin nousevan senkin, millä korvauksella opettajat työtään tekevät. Ainakin yksityiskouluissa nuoren lehtorin palkka jää reippaasti alle kahden tuhannen euron, vaikka kuinka olisivat akateemiset maisteritutkinnot ja kasvatustieteet auskultointeineen suoritettuina ja työjärjestyksessä täydet viikkotunnit. Reilun tonnin nettopalkka tuntuu esimerkiksi Helsingin vuokratasoa ajatellen melkoisen jälkijättöiseltä varsinkin jos tosiaan katsotaan, että ammattiin kuuluu ympärivuorokautinen roolinkanto.

Miksihän sitten tämänkin mäkätyksen valossa haluan itse jatkaa opettajana? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se on hienoin ammatti minkä tiedän.