Tehon ja vihan kulttuuri

Metro, 19.11.2007

Koulusurmien jälkeen opettajakollegani lähetti meilin, jossa hän lainasi kirjailija Alain de Bottonia. Status Anxiety -kirjassaan de Botton toteaa, että ihmisen itsetunto on kuin ilmapallo, jossa on reikä: siihen pitää puhaltaa välittämistä ja rakkautta joka päivä. ”Tuo pallo oli tyhjä”, kirjoitti kollega Jokelan koulusurmaajaan viitaten, ”ollut tyhjä jo ilmeisen pitkään.” Ampujan manifestit eivät anna viitettäkään rakkauden tai myötätunnon läsnäolosta hänen elämässään.

Olen viimeinen ihminen ymmärtämään tekoa. Mikään ei ole tuomittavampaa kuin elämän alussa olevien ihmisten järjetön surmaaminen. Mutta en ymmärrä poliitikkojen kaksoisrooliakaan. On masentavaa katsella heitä valittamassa tapahtunutta samalla kun toisella kädellä on säästetty mielenterveydenhoidosta ja tehostettu koululaitosta suurentamalla ryhmäkokoja. Tehokkuuspakko ei sovi kaikkialle, piste.

Surmien sivujuonteena monet ovat onneksi lopulta sanoneet ääneen senkin, että epämääräiseen luokattomaan lukioon siirtyminen oli emämunaus. Turvallisuudentunne ja yhteisöllisyys ovat tärkeämpiä arvoja kuin monimutkaisen nykykoulun sekavat valinnanvapaudet.

Omalla filosofian kurssillani on parhaillaan 44 opiskelijaa. Tästä joukostako opettajan tulisi tunnistaa vaarallisesti eristäytyvät ja henkisesti pahoinvoivat? Yksinäisestä luokkakaverista ei pidetä huolta siinä missä ennen, kun omia luokkiakaan ei enää ole. Ja yksinäisyys ja viha, toisiaan ruokkien, ovat hirmuinen yhdistelmä.

Nykymenossa vihaaminen tuntuu olevan coolia, kyynisyys älykästä, pilkkaaminen nokkelaa. Netin keskustelupalstat puhkuvat ajan kolkkoa henkeä; ne ovat kuin kansan pimeä alitajunta, kollektiivisen sielun sapekas pohjakerros, joka kihisee anonyymia vihaa. Samalla isoissa lehdissä räksyttää kenenkään ihmettelemättä kirjoittajia, joiden ainoa tehtävä on ihmisten pilkkaaminen ja kaunan kylväminen. Älykästä ja hauskaa? Myötätuntoon vaaditaan paljon enemmän.

Kymmenen vuotta sitten olin Finlandia-talossa kuuntelemassa Dalai-laman mietteitä, ja mieleen jäi hänen rauhanfilosofiansa. Vaikka Tiibet on joutunut Kiinan valloituspolitiikan uhriksi, tämä hengellinen johtaja ei suostu vihaan tai katkeruuteen, vaan pyrkii siihen, mistä käytti termiä ”inner disarmament”, sisäinen aseistariisunta. Siinä elämänvakava tavoite ja sarkaa kynnettäväksi meistä yhdelle jos toisellekin.

Eläimellistä

Anna, 39/2007

Kutsuin lukion etiikankurssille pari vierailijaa eläinsuojelujärjestöstä. Näin siitä huolimatta, että eläinaktivistien kouluvierailut ovat herättäneet kritiikkiä. Vastapainoksi kuulemma pitäisi turkistarhaajienkin kiertää kouluja elinkeinoaan esittelemässä.

En oikein ymmärrä. Kyllä eläinten oikeuksista voi puhua ilman että ketään yllytetään turkistarhaiskuihin tai muihin tihutöihin. Ja saa tunneilla käydä muidenkin järjestöjen edustajia, ja monenmoista on nähtykin. Kerran vierailija esitteli itsensä noidaksi.

Nyt vierailijat näyttivät kuvia eläinten teollistetusta todellisuudesta. Yhdessä kuvassa broilerit oli sullottu ahtaisiin häkkeihin, toisessa hanhille syötettiin rautaputken avulla yliannoksia, jotta niille kehittyisi herkkuna pidetty rasvamaksa.

Kolmas kuva esitti tietoisesti aiheutetun anemian kalvakoittamaa vasikkaa, valkoista lihaa kun pidetään normaalia parempana. ”Porsaat tykkäävät kuopia kärsällään maata ja ne haluavat seuraa tosistaan, mutta katsokaa nyt tätäkin kuvaa”, pyysi nuori esitelmöijä.

En katsonut, en pystynyt. Istuin reunarivissä ja tuijotin ikkunasta pihalla tönöttävää roskisrivistöä.

Mikähän siinä on, että eläimille aiheutettu kärsimys tuntuu niin pahalta, jopa pahemmalta kuin kuvat kärsivistä ihmisistä? Ehkä ristiriitaisesti samastumme ihmisiin niin hyvin, että heijastamme heihin myös arveluttavat puolemme, kun taas eläimet riittävän erilaisina näyttäytyvät meille kärsimyksiinsä aina täysin syyttöminä?

Nolon myöhäisellä iällä muistan itkun tulleen, kun näin kuolleen linnun, joka oli lentänyt kesämökin ikkunaan. Kun vielä huomasin, että linnun suussa oli ruokaa poikasille vietäväksi, ainekset pikkupojan mielen kokoiseen tragediaan olivat kasassa. Muistan järjestäneeni linnulle hautajaiset ja miettineeni seuraavan yön, missä ovat ilman ruokaa jääneet poikaset.

Viime sodissa minua koskettaa sotilaiden kärsimyksiäkin enemmän viattomien eläinten osa. Peltotöistä sodan julmuuteen kuskattujen hevosten kohtaloa en halua ajatellakaan – ja juuri siksi huomaan sitä ajattelevani: hevosparkoja vetämässä tykkiä ja joutumassa vihollistuleen. Viattomat luontokappaleet ihmisen pohjattoman typeryyden keskellä.

Lueskelin Saksan ja Neuvostoliiton sodasta kertovaa kirjaa Poltettu maa. Siinäkin erityisesti vaikutti kohta, jossa romanialaiset sotilaat joutuvat tappamaan hevosiaan venäläisten hyökkäyksen alta. Romanialaiset eivät kestäneet yhteisissä koettelemuksissa lähes tovereiksi tulleiden hevosten ampumista yksitellen, vaan keräsivät hevoset yhteen ja ampuivat ne kaukaa.

Kirsi Härkösen kirja Kunniallisen naisen taakka käsittelee turkkilaisten naisten heikkoa ihmisoikeustilannetta, mutta miksi tämänkin kirjan ensisivuilla pysäytti Istanbulin kadulla kohdattu näky, jossa jalkansa menettänyt kissa imettää pentujaan?

Elokuva Epämiellyttävä totuus maalaa kauhukuvaa siitä, miten ilmastonmuutos ja nouseva merivesi uhkaavat rantakaupunkeja ja koko ekosysteemiä, mutta päällimmäisenä jäi mieleeni animaatio, jossa uuvuttavia matkoja uinut jääkarhu löytää lopulta jäälautan joka sekin murenee käpälien alla.

Turhinta eläimille aiheutettu kärsimys on tietysti silloin, kun se on tarkoitettu silkaksi viihteeksi. Huvimetsästys kaislikoissa kituvine sorsineen ei saa minulta ymmärrystä sen enempää kuin sivarikammoinen entinen puolustusvoimien komentajakaan, joka liian pitkän rauhanajan turhauttamana purkaa tappajanvaistoaan puolustuskyvyttömiin eläimiin.

Heitteille jätetyt kesäkissat, koiratappelut, näännyksiin asti ennen ampumista uitettu karhu, ilman vettä kuumaan autoon jätetyt koirat; eläinrääkkäysuutiset ja tieto eläinten laillisesta mutta julmasta kohtelusta ahdistavat, mutta mitään ylevää mielipahassa ei ole, jos se ei johda tekoihin. Edelleen syön lihaa, edelleen ostan kenkiä ja vaatteita antamatta sen liiemmin vaikuttaa ostopäätökseen, millaista kärsimystä, ihmisten tai eläinten, niiden valmistamiseen liittyy. Tässäkin olisi itsekasvatuksen paikka – jo ihan oman mielenrauhan vuoksi.

Kaikki järjestyksessä

Anna, 35/2007

Yksi niistä kirjoista, joihin huomaan palaavani aina uudestaan, on Yrjö Kallisen puheista koottu Elämmekö unessa. Kallinen oli melkoinen hahmo: mystikko ja pasifisti, säkenöivä puhuja, teosofi ja osuustoimintamies, hippi ennen hippejä. Historian oikusta Kallinen toimi puolustusministerinä 1940-luvun lopulla.

Ääripasifistinen rauhanaatteen äänitorvi ei ole tavallisin näky puolustuslaitoksen huipulla.

Alun perin löysinkin kirjan varuskunnan kirjastosta. Menin armeijaan, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että Kotro ja armeija on mahdoton yhdistelmä – kuten pian tuli selväksi ja onnistuin kaikkien onneksi saamaan vapautuksen. Olen herkutellut ajatuksella, että joku kirjahankinnoista vastannut vääpeli oli valinnut Kallisen kokoelmiin kirjaan tutustumatta: täytyyhän hyllystä löytyä maanpuolustushenkeä kohottavia entisen puolustusministerin kirjoituksia.

Rauhanaatteen ohella Kallisen ajattelussa viehättää se, miten hän arvostelee kilpailuvimmaa, johon meidät kasvatetaan pienestä pitäen. ”Nuoreen sieluun painautuu elämäntaju, joka on täynnä kilpailuvelvoitusta. Näytä että pystyt! Ellet pysty, se on häpeä! Sinä olet epäonnistunut! Tämä on niin läheinen asia, että siihen ei edes ole objektiivista suhdetta, nuoret eivät ymmärrä, että tämä käsitys on heihin suggeroitu. Mutta elokuvat huutavat, sanomalehdet huutavat, televisio huutaa, kirjat huutavat tuota epätoivoista kilpailuhenkeä ja voittaja-arvostusta.”

Kilpailua, kamppailua, paremmuutta. Suorittamista ja mittaamista. Paremmuusjärjestykset ja kaikenmoinen listaaminen ovat niin jokapäiväisiä, ettei niiden kummallisuutta tosiaan huomaa. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei siitä vähintään yleisöäänestystä saisi. Voittaako Väinämöinen Muumipeikon, Viidestoista yö Satumaan? Mitkä ovat luetuimmat kirjat, katsotuimmat ohjelmat? (Listan häntäpään ohjelmat pitää savustaa ruudusta pois, olivatpa sitten hyviä tai huonoja.)

Koululaitoksessa mittatikkujen käyttö on viety huippuunsa ja numeroarviointia harjoitetaan laajemmin kuin olisi välttämätöntä. Elämänkatsomustiedon opettajana olen tuskaillut, miten keskusteluvetoisessa ja pohdiskelevassa oppiaineessa ylipäätään voi jakaa numeroita oikeudenmukaisesti. ”Sinä Jenni toit esiin kiinnostavia elämänfilosofisia pointteja, mutta Jonilla oli parempia, sinulle seiska.”

Sopivasti annosteltuna kilpailuhenkisyys motivoi ja tuuppii eteenpäin, ja kamppailu myös sen itsensä vuoksi voi olla hauskaa ja harmitonta, jos se rajataan peliksi kaukaloon ja noudatetaan reiluja sääntöjä. Vallitsevassa ilmapiirissä itsetarkoituksellinen kilpailu vain ei pysy kaukaloissa ja juoksuradoilla vaan se tunkeutuu kaikkialle. Kamppailuhenki uhkaa tehdä pyrkyyden ja kampittamisen tantereeksi myös sen sosiaalisen alueen, jolle kuuluisivat yhteisöllisyys ja vertailuista vapaa yhdessäolo.

Yhteiskunta ei ole kilparata.

Ihminen on luontaisesti itsekäs ja kilpailullinen? Enpä usko. Jos ihminen ylipäätään luontaisesti on jotain, hän on konformisti, ympäröiviin olosuhteisiin ja kulttuuriin mukautuva olento. Jos meihin pienestä pitäen istutetaan – Kallisen sanoin – kilpailuvelvoitusta täynnä oleva elämäntaju, ei tarvitse ihmetellä, jos meistä tulee yhteisöllisten olentojen sijaan omanvoitonpyyteisiä minäilijöitä ja kiipijöitä, kyynärpäätaktikkoja. Missä on listoja ja vertailua, siellä toisen tappiot kirjautuvat omiksi voitoiksi.

Kilpailukulttuuri tekee pahaa jälkeä ihmissuhteissa. Vimmainen työnteko eristää ja erakoi ihmisiä häkkeihinsä. Kuka jaksaa ravihevoshenkiseltä työltään enää arki-iltoina tavata ystäviään, miten raivata tilaa vapaa-aikaan ja iisisti ottamiseen, leppoisaan jouteiluun?

Kilpailukulttuuri tuottaa ihmisiä, joiden talous kukoistaa ja käyntikortti vakuuttaa, mutta ympärillä aukeaa sosiaalinen erämaa. Uuden rahan ja aseman mukanaan tuomat sikariklubit ja ”yhdet töiden jälkeen” -työkaverit eivät koskaan voi korvata raviradan varteen unohtuneita ystäviä.

Sisyfoksen työtä

Metro, 16.3.2004

Havaitsin ilmiön selvimmin opintojen loputtua. Opiskeluvuodet olin kitkutellut opintotuen perusosalla, asumistuella ja niillä vähäisillä tuloilla, joita tilapäistöistä kertyi. Summat eivät olleet päätähuimaavia, mutta eipä ollut vuokrakaan. Merihakalaisesta opiskelijasolusta piti pulittaa vaivaiset tuhat markkaa silloista rahaa kuukaudessa.

Valmistuttuani sain paikan lukion opettajana. Kun mukaan lasketaan erilaiset kirjoitus- ja esiintymispalkkiot, tulot ovat melkein samat kuin opiskeluaikoina, nyt vain saan summan euroina. Tulot ovat lähes kuusinkertaistuneet.

Miltä tuntuu? Eipä juuri miltään. Kun opiskelija saa vuokran maksetuksi ja huomaa kuun lopulla rahaa olevan vielä muutamaan tuoppiinkin, hän tuntee olonsa suorastaan etuoikeutetuksi: koskaan en muista oluen maistuneen yhtä hyvältä. Rajat intensifioivat halun. Aikuisten maailmassa puhutaan olutrahojen sijaan asuntosäästämisestä, kesämökeistä, autoista, perhelomista ulkomailla.

Ja huoli rahojen riittävyydestä on sama kuin ennenkin.

Emme käytä elintasomme arvioinnin pohjana jotakin absoluuttista nollapistettä, vaan varallisuutta verrataan ympäristön kulloisiinkin standardeihin. Jos naapurit ja ystävät vaurastuvat samaa tahtia kuin me itse, emme juuri koe rikastuneemme. Vaikka yhteiskunnan keskimääräinen varallisuus kasvaisi kuinka paljon, vertailuköyhyys säilyy. Itsensä köyhäksi tuntevia ihmisiä on kuta kuinkin saman verran, olipa yleinen elintaso kuinka korkea tai matala tahansa, kunhan tietty selviytymisminimi on ylitetty. Suomi on nyt tavattomasti vauraampi kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta enpä usko elintasoonsa tyytyväisten määrän kuluneina vuosikymmeninä juuri kasvaneen.

Tämä psykologinen perustotuus kyseenalaistaa koko talousjärjestelmän mielekkyyden. Nykysysteemi perustuu kasvuun, se on polkupyörätaloutta: jos pysähtyy hetkeksikään, kaatuu. Ongelma on siinä, että rajaton kasvu rajallisessa tilassa on pitemmän päälle mahdottomuus.

Sisyfos oli Kreikan tarustossa kuningas, joka joutui vierittämään kiven vuoren laelle yhä uudestaan, koska joka kerta se vieri takaisin alas. Nykymeininki tuo mieleen sisyfonisen turhautumisen, sillä kokemuksellinen köyhyys ei bruttokansantuotetta kasvattamalla katoa.

Kyllä, tiedetään: onhan se on nähty, mitä tapahtuu, jos talous ei kasva. Työttömyys räjähtää käsiin samoin kuin valtionvelka, sosiaaliturvasta ja muista menoista pitää tinkiä, köyhät köyhtyvät, leipäjonot pitenevät. Tämä on totta. Mutta ehkä se on totta vain siksi, että olemme rakentaneet omituisen järjestelmän, jossa talouden on pakko kasvaa, jotta olosuhteet säilyisivät ennallaan.

On varmasti utopistista ajatella, että esimerkiksi EU:ssa voisi nousta riittävästi kriittisiä ääniä vaatimaan täyskäännöstä. Mutta jossain vallitsevien totuuksien katveessa häämöttää mahdollisuus toisenlaiseen yhteiskuntaan, joka ei tähtää alati lisääntyvään vaurauteen vaan stabiilimpaan tilaan, joka ei perustu maapallon ekologista kantokykyä ajatellen surrealistisiin kasvuodotuksiin.

Ja ainahan yksittäinen ihminen voi ravistella itsensä psykologisesti irti kasvu-uskonnosta ja vertailuköyhyysloukosta. Riittää, kun on kerrankin kunnolla itsekäs ja unohtaa muut.

Laotse sen sanoi parhaiten: ”Joka tietää itsellään olevan tarpeeksi, on rikas.”