Kirjoittaja: arnokotro

Isä teidän

/ arnokotro

Kotilääkäri, 11/2010

Ensi sunnuntaina vietetään taas isänpäivää. Se herättää jänniä tuntemuksia, vaikka isyyteen alkaakin tottua: äskettäin vietimme tyttärien yksi- ja nelivuotissynttäreitä. Mutta 36-vuotiaaksi asti elin siinä ajatuksessa, että koskaan en saisi jälkikasvua. En halunnut lapsia enkä uskonut, että minusta edes olisi isäksi.

Olin väärässä, kaikessa.

Silti epävarmuus kasvattajana vaivaa. Ensimmäiset vuodet ovat tunnetusti tärkeitä. Horjutanko lapsen tasapainoista kehitystä esimerkiksi joutavilla toiveilla?

Hiljattain soittelin pianoa ja kysyin lattialla leikkivältä kolmevuotiaalta toiveikkaan johdattelevasti, haluaisiko hänkin opetella joskus vähän pianonsoittoa, isä voisi opettaa. ”En”, kajahti tomera vastaus. ”Entäpä jotain muuta soitinta sitten?” jatkoin. ”Joo, tätä näin!” hihkui lapsi ja ravisteli raivokkaasti marakassia.

Ihan oikein isälle. Ja lapselle.

Vaan eivätpä säästele lasta muutkaan. On hämmentävää, millä innolla varsinkin tyttöjen ulkonäköön kiinnitetään huomiota, vaikka ikää ei olisi kuin nuo yksi ja neljä. Sinänsä hyvää tarkoittavat kommentoijat kehuvat, että onpas se söpö, kylläpä sen nenä muistuttaa äitinsä nenää ja eikös silmissä ole jotain samaa kuin serkullansa? Ulkonäön kyttääminen, tyytymättömyys omaan kehoon ja vertaisarviointi alkavat ainakin tytöillä pelottavan varhain, eikä meidän aikuisten ainakaan pidä edistää ulkonäön vahtaamista.

Yksi hämmennyksen lähde kasvattajalle ovat kyllä asiantuntijaneuvotkin. Ei riitä, että itse olen vartin vaille psykologi ja opiskellut kaikenkarvaisten koulukuntien aatoksia. Viime aikoina olen lukenut ahkerasti myös populaareja kasvatusoppaita.

Ja ohjeitahan on yhtä paljon kuin ohjeistajiakin.

Arvostamani lastenpsykiatrit Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore esimerkiksi tuntuvat olevan eri linjoilla ihan perusjutuissa. Cacciatore korostaa, että lapsen kiukutellessa aikuisen pitää pysyä aikuisena ja säilyttää malttinsa, eikä lapsen tunnemyrskyihin pidä mennä mukaan.

Sinkkonen taas katsoo, että aikuisen ei tarvitse pysyä tyynenä ja kontrolloituna; teeskennelty rauhallisuus vain turhauttaa lasta, joka tottuu epäaitoon vuorovaikutukseen. Päreet saavat palaa.

Tämä isä on ratkaissut ristiriidan luovalla yhdistelyllä. Kun puoliso viimeksi kysyi, miten meni lasten kanssa, kerroin että ihan hyvin meni, kaikki opit olivat käytössä.

Cacciatorella aloiteltiin, Sinkkoseen päädyttiin.

 

 

Näkökulmia erilaisuuteen

/ arnokotro

Puhe Prinsessa-elokuvan (ohj. Arto Halonen) koulukampanjatilaisuudessa,
Bio Bristol 12.8.2010

”Arvoisa yleisö,

Ensiksi haluan kehua Prinsessa-elokuvaa. Muistan hyvin, kun kesäkuun kuumuudessa mentiin pienellä porukalla katsomaan se, ja mustan huumorin hengessä naureskelimme suomalaisuudelle: mitä tekee suomalainen, kun pitkän pimeän talven jälkeen lopultakin tulee loma ja helteinen kesä? Tietenkin hakeutuu pois auringonvalosta ja vetäytyy pimeään saliin eläytymään mielisairaalaan suljetun potilaan elämään.

Näky olisi epäilemättä ruokkinut eteläeurooppalaisten stereotypioita suomalaisesta synkkyydestä.

Vähän vakavammin: elokuva teki vaikutuksen. Koin sen poikkeuksellisen koskettavaksi tarinaksi, joka kantaa vahvaa viestiä. Elokuva ei ollut synkkä vaan ennemmin valoisa, humanistinen ja humoristinenkin puheenvuoro ihmisarvon puolesta, ennakkoluuloja vastaan.

Yksi hyvä tarina vaikuttaa asenteisiin enemmän kuin sata saarnaa. Leffa antaakin napakan alkupotkun koulukampanjalle.

Oli myös hienoa, että elokuvan jälkeen saattoi keskustella sellaisten vanhojen partojen kanssa, jotka olivat kuuluneet Prinsessan eli Anna Lappalaisen hoitohenkilökuntaan ja jotka olivat esikuvia elokuvan roolihahmoille. Oli mielenkiintoista kuulla, että leffan tapahtumat todellakin ovat pääpiirteissään totta.

Kun elokuvan jälkeen keskustelin sen tekijöiden kanssa, onnistuin vain vaivoin peittämään liikutukseni. Ja kun miettii elokuvan sanomaa, sopii kysyä, miksi liikutusta pitäisikään peittää.

Prinsessa kuvaa ihollekäyvästi, miten se, mikä lääketieteellisessä diagnostiikassa luokittuu vakavaksi sairaudeksi, voi käytännön elämässä pulputa kadehdittavana ja muihinkin tarttuvana elämänilona. Elokuva muistuttaa, että yhteiskunnassa pitää olla tilaa erilaisille olemisen ja elämisen tavoille, leikittelevälle elämänotteelle ja myös sellaisille kylähulluille, jotka toisinaan saavat meidät niin kutsutut normaalit näyttämään huvittavan tärkeileviltä.

Elokuvasta tuli mieleen Juicen biisin Viimeinen kylähullu, joka juicemaisen oivaltavasti kuvaa, miten instituutiot jyräävän yksilön:

Mutta kylään uus
saapui arvokkuus
viran sosiaalisen

Otti kohteekseen
hullun vanhenneen
siitä sekosi kaali sen

Kun maailma tasapäistyy
niin persoonat sivuun väistyy
Pois viedään kylähullu viimeinen.

Opiskeluajoiltani 1990-luvulta muistan varanotaari Kauko Niemisen, joka Helsingin yliopiston liepeillä markkinoi kotikutoista teoriaansa maailmankaikkeudesta. Nieminen julkaisi teoriansa legendaarisena omakustannekirjana Eetteripyörteitä, ja olen kuullut, että hänet oli pyydetty Teknilliseen korkeakouluun pitämään aiheesta luentokin, joka oli ollut menestys. Toivottavasti kukaan ryppyotsa ei suivaantunut moisesta.

Veikkaanpa muuten, että tuo saattoi olla monelle se mieleenpainuvin luento.

Ainakin omilta kouluvuosiltani parhaiten jäivät mieleen ne opettajat, jotka jos nyt eivät aivan kylähulluja olleetkaan, niin paljon ei puuttunut, ja he usein olivat myös parhaita pedagogeja tehdessään opetuksesta mielenkiintoista luovine ja lennokkaine menetelmineen. Toivon mukaan monesti konservatiivisena ja sovinnaisena pidetty koulumaailma antaa tilaa värikkäille persoonallisuuksille. Kouluopetuksesta ei välity moniarvoisuuden viesti, jos opettajisto tasapäistyy liian yhdenmukaiseksi.

Kun puhutaan toiseuden kohtaamisesta, varsinkin kaksi termiä askarruttavat. Toinen on suvaitsevuus, toinen erilaisuus, ja useinhan niitä käytetään yhdessä, tähän tapaan: Meidän tulee suvaita erilaisuutta.

Se on oikeastaan kamala lause.

Kamala siksi, että suvaitsevuudessa on vahva ylhäältä alaspäin katsomisen sävy. Kun sanomme vaikkapa maahanmuuttajista, että meidän pitää suvaita heidän tapojaan, sanomme epäsuorasti, että maahanmuuttajien tavoissa on jotain vikaa, mutta me olemme niin hyviä ihmisiä, että kestämme sen.

Sanalla suvaitsevuus ei nosteta kohteensa vaan sanojansa arvoa.

Entäpä tämä erilaisuus sitten? Ei ole alentuvaa tai normatiivista puhua erilaisista maailmankuvista, mutta kun termiä käytetään yksikössä ja puhutaan erilaisuudesta, tilanne muuttuu. Jotta jokin olisi erilaista, on jonkin oltava tavallista ja normaalia. Mutta mitähän se tavallisuus on?

Toimin koulussa psykologian ja filosofian opettajana ja olen usein tunneilla tehnyt tavallisuuteen liittyvän pienen kokeen. Meillähän on jonkinlainen abstrakti, sumeahko mutta yleensä varman kyseenalaistamaton käsitys siitä, millainen on tavallinen ihminen. Mutta kun meidän pitäisi mainita yksikin sellainen nimeltä, käsite karkaa käsistä. Kun olen antanut opiskelijoille tehtäväksi nimetä tuttavapiiristään tavallinen ihminen, yleensä ei ole löytynyt ainuttakaan.

Taidamme kaikki olla jollain tavalla kummallisia.

Erilaisuus ja poikkeavuus ovat filosofisestikin kiinnostavia kysymyksiä. Kenellä on todellisuuden monopoli, kuka, ketkä ja mitkä saavat sanella, millainen todellisuuskuva on oikea ja millainen taas täyttää psyykkisen sairauden kriteerit? Elokuvan Anna Lappalainen eli psykiatrisen käsitteistön mukaan psykoottisessa maailmassa, koska hän uskoi sellaiseen mikä ei ole totta, kuten omaan kuninkaallisuuteensa.

Toisaalta voi väittää, että meillä niin sanotuilla terveillä ihmisillä tuppaa olemaan kosolti uskomuksia, jotka eivät ankaran tieto-opillisesti ole tosia. Onkin kiinnostavaa miettiä, millaiset uskomukset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti sallittuja, millaiset eivät, ja millaisten uskomusten kanssa törmää torjuntaan ja ennakkoluuloihin. Rintamalinja ei nimittäin kulje toden ja epätoden välissä.

Jos kertoisin, että kuulinpa tuossa eilen illalla miten suljettu televisio alkoi puhua minulle niin johtopäätös olisi tyly: nyt se on tullut lopullisesti hulluksi. Sen sijaan kun joku sanoo kokevansa pyhän hengen kosketuksen, Jumalan puhuvan hänelle tai näkevänsä hämärässä huoneessa Jeesuksen kasvot, kuten muistan ala-asteen ussankirjasta jollekin nykysuomalaiselle käyneen, tätä kai pidettäisiin jopa tervetulleena hengellistymisenä – ”nyt se on lopultakin nähnyt valon” – koska taustalla on yleinen ja institutionaalistunut uskomusjärjestelmä, kristinusko. Mutta mikä on hyväksytyn uskon, arveluttavan taikauskon ja sairaalloisen psykoottisuuden ero? Onko se filosofinen, lääketieteellinen vai historiallis-kulttuurinen?

Usein mennään enemmistön mukaan, mutta kun historiaa katsoo, juuri massat ovat huuhtoutuneet mukaan sellaisiin tolkuttomuuksiin, jotka yhden ihmisen tekemänä olisivat merkki psyykkisestä häiriöstä.

En kuitenkaan halua puolustaa sellaista velttoa relativismia, jonka mukaan on vain erilaisia näkökulmia todellisuuteen, eikä voi sanoa, mikä väite on totta, mikä ei. En jaa sitä radikaaleimpien antipsykiatrien näkemystä, jonka mukaan psykoosipotilaat olisivatkin ainoita terveitä sairaassa maailmassa ja mielisairauksia ei oikeastaan ole olemassakaan. En halua väittää joidenkin myöhempien trendisosiologien ja postmodernista viehtyneiden filosofien tapaan, että psykiatrinen diagnostiikka on vain mielivaltaista vallankäyttöä ja oikeastaan psykoottisen maailmakäsitys ei ole sen epätodempi kuin muidenkaan, koska objektiivista todellisuutta ei oikeastaan ole.

Tällaisen relativismin kanssa mennään metsään eikä se ole kenenkään etu, kaikkein vähiten sellaisten psykoosipotilaiden, joille harhat tuottavat suurta kärsimystä.

Sen sijaan väitän, että meillä olisi paljon opittavaa siitä, miten kohtaamme toisenlaisia olemisen ja ajattelun tapoja kuin omamme. Samalla kun kannamme huolta luonnon monimuotoisuudesta, ihmiselämien monimuotoisuutta ja elämäntapojen kirjoa ei aina ymmärretä rikkaudeksi, jota myös pitäisi suojella ainakin silloin kun valinnat ja maailmakäsitykset eivät aiheuta vahinkoa ja kärsimystä. Ja olipa ihminen psyykkisesti sairas tai ei, ihmisarvoinen ja aidon hyväksyvä kohtelu kuuluu kaikille. Sellaista ei elokuvan Anna Lappalainen saanut aina osakseen, kun jopa katsottiin, että harhamaailmaa suotuisampi vaihtoehto olisi seurauksiltaan arvaamattoman lobotomian mahdollisesti aiheuttama tylsämielisyys.

Vielä meidänkin aikanamme mielenterveysongelmiin liittyy kummaa mystiikkaa ja turhia pelkoja. Jos nyt vaikka opettajia ajatellaan, niin helpompi on kertoa kollegalle toipuneensa syövästä kuin paljastaa, että on joskus käynyt läpi psykoottisen episodin. Mielenterveysongelmat leimaavat voitettuinakin äkkiä koko ihmisen.

Prinsessa-elokuvan käyntiin polkaisema koulukampanja onkin tervetullut auttaessaan luomaan hyväksymisen, keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiriä ja toivottavasti viritellessään keskustelua tärkeästä aiheesta. Juuri perusilmapiiri on tärkeä, se henkinen ilmasto, jossa päivittäin elämme. Onko se täynnä ennakkoluuloja ja epäluuloisuutta, vai koetaanko siinä erilaisten ihmisten kohtaaminen kiinnostavaksi ja kaikkien elämää avartavaksi?

Toisinaan pelkään, että pyrimme ratkomaan ongelmia liiaksi autohuoltomentaliteetilla. Kun vikoja tulee, niiden kanssa mennään spesialisteille. Kouluihin vaaditaan lisää psykologeja ja kuraattoreja, kun ilmenee mielenterveyshäiriötä tai kiusaamista, ja vaikka toive on perusteltu, perusongelma muhii toisaalla kuin yksilöongelmissa, jotka pikemminkin ovat seurausilmiö.

Ahdasmielisyys, ennakkoluuloisuus ja kiusaaminen ovat ryhmäprosesseja, joiden juuret ovat syvällä arjen kulttuurissa ja käytännöissä, katseissa, rivien väleissä, puheenparressa – diskursseissa, jos hienosti sanotaan. Taustalla on koko kieroutunut ilmapiiri ja mediailmasto, jossa kiusaamisesta ja lyttäämisestä on tullut suoranainen kansanhuvi. Jos joku vähänkin erottuu joukosta, käydään päälle.

Käytössä on kumma kaksoisstandardi. Jos iltapäivälehden kolumnistille maksetaan palkkaa siitä, että hän jankutukseen asti herjaa ja nimittelee samoja ihmisiä, miksi sama toiminta olisi koulun välitunnilla kiellettyä?

Samoin on turha järjestää koulussa teemailtoja tai koulutuspäiviä suvaitsevuusteeman pohjalta – taas se kamala sana! – ja ihastella eksoottisen kulttuurin meille kummallisia tapoja, jos sitten opettajahuoneessa emme siedä kollegaamme, joka jauhaa ärsyttävästi purkkaa tai pitää vääränvärisiä vaatteita.

Isojen ja kaukaisten asioiden kanssa on helppo osoittaa avarakatseisuutta ja suurisieluisuutta, pienissä ja arkisissa jäämme kiinni.

Itsekkyys on tunnetusti helppoa, vilpitön myötätuntoisuus ja kyky asettua toisten asemaan vaikeampaa. Moniarvoisuutta, tervettä vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta onneksi voi paradoksaalisesti edistää myös itsekkyyden avulla, näin olen huomannut. Oma elämä nimittäin helpottuu kummasti, kun koettaa lakata tuomitsemasta muita. Sydämestä lähtevän hyväksynnän opettelu on oiva keino vähentää omaa ärtymystään: jos ympäristö on täynnä ilmiöitä, joita ei voi sietää eikä ymmärtää, muut eivät siitä ole moksiskaan, mutta omaan mieleen valuu sappea tasaisena koko elämän myrkyttävänä virtana.

On opittava hyväksymään se, että maailmassa on monenmoista hiihtäjää. Yhtä tärkeää on muistaa, että itse on juuri yksi niistä monenmoisista hiihtäjistä.

’Elä ja anna elää’ on yksinkertaisuudessaan häkellyttävän hieno ohje.”

Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, Vieraskynä 25.6.2010

Lähes puolitoista miljoonaa aikuista suomalaista pitää telepatiaa todellisena ilmiönä. Yhtä moni katsoo, että homeopatia on käypä keino hoitaa sairauksia. Melkein miljoonan mielestä luotettavia horoskooppeja on olemassa. Evoluutioteoriaan meistä uskoo vain kaksi kolmasosaa. Joka seitsemäs on sitä mieltä, että noituudella voi vaikuttaa ihmisten elämään. Reippaasti yli puoli miljoonaa pitää selvänä, että avaruusoliot ovat vierailleet keskuudessamme.

Tiedebarometristä ja Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusta poimitut luvut huuhaan suosiosta ovat hämmentäviä, varsinkin kun muistaa, että olemme yksi maailman koulutetuimmista kansoista. Onkin ilmeistä, että vaikka koulu ei huuhaata opetakaan, se ei myöskään kasvata tervettä kriittisyyttä sitä kohtaan eikä anna riittävästi välineitä sen tunnistamiseksi.

Peruskoulu ja lukio välittävät kyllä luonnontieteellistä tietomassaa ja opetus on sinänsä laadukasta, mutta koulussa pohditaan liian vähän sitä, miksi joitakin väitteitä on syytä pitää perustellumpina kuin toisia.

Tietoarsenaalin rinnalla opetuksen pitäisi kasvattaa ymmärrystä. Pelkkä faktapommitus ei auta, jos tieteellinen menetelmä ja ajattelutapa jäävät vieraaksi. Silloin kemian reaktioyhtälöt, fysiikan kaavat, homeopatia ja astrologia ovat helposti samalla viivalla, eikä opiskelijoille kehity kykyä arvioida eri uskomusten totuudenmukaisuutta. Tieteellisiä näkemyksiä pidetään vain väittäminä muiden joukossa, ja yhtä uskonvaraisina.

Yllättävän usein jopa yliopistosta valmistuneilla on erikoinen näkemys tieteestä. Se mielletään väitekokoelmaksi hiukan uskonnon tapaan, ja sellaisena vieläpä epäluotettavaksi, koska teoriat muuttuvat ajan saatossa.

Ymmärtämättä jää, että juuri itsekorjaavuudessa on tieteen arvo. Toisin kuin umpimieliset näennäistieteet, tiede korjaa kurssia, kun teoriaan sopimattomia havaintoja saadaan riittävästi. Nobel-palkittu fyysikko Richard Feynman onkin lohkaissut, että tiede on uskoa asiantuntijoiden erehtyvyyteen.

Tiede ei loppujen lopuksi ole muuta kuin avoin, kriittinen ja ilmeisen menestyksekäs menetelmä ympäröivän todellisuuden tutkimiseksi, vaikka muodikas tieteenvastaisuus sen mieluusti muuksi mystifioikin.

Jos haluamme koulun rakentavan maailmankuvaa, joka pohjaa perustelluille uskomuksille todellisuudesta, luonnontieteiden tuntimäärien lisääminen tuskin on paras ratkaisu. Sen sijaan opetuksen pitäisi sisältää enemmän ajattelutaitojen harjoittelua, tieteenfilosofian alkeita ja pätevän argumentoinnin perusteita. Opetustapojen tulee rohkaista keskusteluun, kriittiseen pohtimiseen ja itsereflektioon: koulun pitää herätellä miettimään, miksi uskon niin kuin uskon.

Myöhempää elämää ajatellen näistä taidoista on pysyvämpää hyötyä kuin nopeasti unohtuvista luonnontieteellisistä irtofaktoista.

Argumentoinnin opetuksesta on sekin ilo, että sen luulisi ajan oloon nostavan keskustelukulttuurimme tasoa, mille totisesti olisi tarvetta. Ainakin journalismissa hyveiksi kun näyttävät tulleen argumentoinnin perusvirheet: tarkoituksellinen väärinymmärtäminen, kritisoitavien näkemysten vääntäminen karikatyyreiksi, epäjohdonmukaisuus ja henkilöönkäyvä nälvintä. Yksi hömpän kukinto ja kasvupohja tämäkin.

Myös filosofian opetuksen painotuksia voisi tarkistaa. Historialliset anekdootit Zenonin paradoksien tapaan ovat kyllä hauskoja – juoksija ei koskaan saa kilpikonnaa kiinni ja niin edelleen – mutta pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen.

Huuhaa ei ole pelkästään harmiton ilmiö. Uskomushoidot, kuten homeopatia, vyöhyketerapia tai reikihoito, ovat iso bisnes. Lukiossa terveystieto on noussut yhdeksi suosituimmista oppiaineista, mutta oppikirjoissa uskomushoitoja ei käsitellä juuri lainkaan. Tässäkin koulu hukkaa oivan mahdollisuuden erilaisten väitteiden kriittiseen ja analyyttiseen vertailuun.

Samalla on syytä korostaa, että ainakin minun painajaiseni olisi koulu, jonka opetus pohjaisi pelkkään luonnontieteelliseen tietoon. Mitä kovemmaksi ja laskelmoivammaksi yleinen ilmapiiri kiristyy, sitä enemmän tarvitsemme humanistista sivistystä.

Lukuaineiden rinnalle pitää raivata nykyistä enemmän tilaa myös taideaineille – musiikille, kuvataiteelle ja vastikään ehdotetulle draamallekin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että tietoaineiden pitää rakentua tieteellisen maailmankatsomuksen ja johdonmukaisen ajattelun ihanteelle. Tiedettä ja taidetta ei pidä asettaa vastakkain, päinvastoin. Hyvinvointi, sivistys ja luovuus kehittyvät parhaiten koulussa, joka tasapainoisessa suhteessa opettaa tietoa, taitoa ja taidetta. Vain huuhaata ei tarvita mihinkään.

Onko Suomeen tarpeen rakentaa lisää ydinvoimaa?

/ arnokotro

Vastaus raatikysymykseen, Helsingin Sanomat 13.5.2010

Kyllä. Uusiutuvat energialähteet – joiden käyttöä pitää tuntuvasti lisätä – eivät riitä tyydyttämään energiantarvetta, ja ydinvoima on kuitenkin pienempi paha kuin fossiiliset polttoaineet niistä tulevien kasvihuonekaasujen ja pienhiukkasten vuoksi. Tuonninkaan varaan ei parane energiapolitiikkaa rakentaa.

Ydinvoiman kannattaminen ei tarkoita sitä, että vastustaisi energian säästöä tai uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka ne usein halutaankin höhlästi nähdä vaihtoehtoina.

Uskon varsinkin aurinkoenergian tulevaisuuteen. Samaten fuusioreaktorien kehittämiseen pitää ohjata riittävästi resursseja, olkoonkin, että epäilen myös fuusiovoiman herättävän vastustusta, koska se mielikuvissa kytkeytyy fissioreaktoreihin.

Fissiovoimaloita tarvitaan vähintään välivaiheessa, ja onkin harmillista, että vihreille ydinvoimakielteisyydestä on tullut teologiaa – kivitauluun hakattu dogmi, jota mitkään argumentit eivät voi horjuttaa: se on kyseenalaistamaton lähtökohta, aamen.

Ydinvoima on symbolinen Paha, mytologisoitu ja monin merkityksin ladattu.

Muistan kiusallisen hyvin sen ilmapiirin, jossa Helsingin yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä 1990-luvulla. Ydinvoiman joukkosieluinen vastustaminen oli valveutuneiston keskuudessa niin itsestään selvää, että toisin ajatteleva leimattiin lähinnä tärähtäneeksi.

Ydinvoiman refleksinomainen ja dogmaattinen demonisointi oli vaivaton tapa ilmoittautua osaksi ympäristötietoista etujoukkoa samalla kun massiivinen kivihiilen ja maakaasun käyttö energialähteenä ei nostanut minkäänlaisia intohimoja, vaikka se aiheuttaa ympäristötuhoja ja ennenaikaisia kuolemia aivan toisessa suuruusluokassa kuin ydinvoiman käyttö.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, mutta en sitten kuitenkaan. Edellä olen halunnut – ja nyt mieleen tulee vanha telkkarini – säätää kuvaa paremmaksi, mutta ehkä sen sijaan pitäisi vaihtaa kanavaa kokonaan? Jossain, realismista syrjässä, elättelen romanttis-utopistista haavetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ei perustuisi elintasonarkomaniaan, tyhjäpäiseen kuluttamiseen, turhakkeiden tuotantoon ja talouskasvuun (joka itsessään on pitemmän päälle utopistinen ajatus).

Silloin ei tarvittaisi enempää energiaa eikä uusia ydinvoimaloitakaan. Tämä kuitenkin edellyttäisi täyskäännöstä ajattelutavoissa, talousteoriassa, kulttuurissa; taloudelliset ja psykologiset perustukset menisivät kokonaan uusiksi.

Tällaista vallankumousta ei ole näköpiirissä, eikä esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen edistä talouskasvusta luopumista, vaan lähinnä vaikeuttaa sen toteuttamista päämäärien pysyessä entisinä. Koska yhteiskuntamme on kasvuvelvoitteeseen sitoutunut polkupyörätalous, jossa vaihtoehtoina ovat liike eteenpäin ja kaatuminen, on jo työllisyyden ja hyvinvointipalveluiden vuoksi toivottava, ikävä kyllä, että kansantuote kasvaa.

Eli miten se menikään? Vallitsevaa kasvupakkotaloutta katsova realisti minussa kannattaa ydinvoimaa ja vastaa raatikysymykseen, idealistinen vallankumousromantikko minussa kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun mahdottomana ajatuksena, haaveilee ekologisesti kestävästä nollakasvun onnelasta ja jättää vastaamatta.

Taas yksi takana

/ arnokotro

Anna, 50/2009

Tässä vaiheessa vuotta on tapana vilkuilla taustapeiliin ja summata vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Pian viestimet tarjoavat meille koosteena sikaflunssaa, Obamaa, vaalirahaa, finanssikriisiä ja Arctic Seata.

Tärkein uutinen kerrottiin kuitenkin muutama viikko sitten. Nopeasti sivuutetun jutun mukaan Afrikan väkiluku on noussut yli miljardiin. Väestö kasvaa hurjasti muun muassa siksi, että naisilla ei ole mahdollisuutta perhesuunnitteluun.

Väkiluvun kasvu ei ole iso uutinen, koska se tapahtuu tasaisesti, vähän kuin huomaamatta.

On skandaali, että väestöohjelmiin ei löydy tarpeeksi rahaa. Tyttöjen koulutus ja naisten aseman parantaminen ovat avainasemassa. Ja voisikos ne uskonnolliset houreet ehkäisyn syntisyydestä jo vähitellen jättää?

Pahenevaa liikakansoitusta luulisi ykkösuutiseksi, koska se on kaikkien ympäristöongelmien äiti. Näpertely suodattimien ja päästösopimusten kanssa ei auta, jos meitä on aivan liikaa.

Ja nimenomaan meitä, ei niitä. En ymmärrä rikkaiden, ympäristöä eniten kuormittavien maiden huolta alentuneesta syntyvyydestä. Syntyvyyden lasku missä tahansa on parasta, mitä palloparallemme voi tapahtua.

Sitten ajatus laskeutuu maailmamietteistä oman elämän käänteisiin vuonna 2009.

Meidän perheessämme väestö räjähti yhdellä lapsella lisää, siinä meidän isoin tapahtumamme ja ekologinen syntimme. Myönnän, että perhesuunnittelussa ei annettu sijaa ympäristökysymykselle. Ehkä kaksi lasta ei ole kovin paha?

Lapsi on ihme. En vieläkään ole täysin tottunut ajatukseen, että olen kahden tytön isä. Sekin hämmentää, että nuo kaksi pikkuolentoa ovat antaneet jotain sellaista, mihin monen vuoden filosofian opinnot eivät pystyneet. He ovat vieneet jonkin turhuudentunteen pois.

Tuli myös muutettua. Karseaa hommaa, en halua muistella sitä. Vieläkin kouraisee, kun näen kaupassa pahvilaatikon, jossa lukee Premium Bananas.

Täytin neljäkymmentä. Nelikymppisyys on hienoa, koska tämän ikäinen otetaan edes jokseenkin tosissaan. Kun nuorena puhui vaikka nyt uskonasioista, se oli murrosikäisen kapinaa. Eläkeläisen jutut pannaan vanhuudenhuurujen piikkiin, ja välissä vaanii aika, jolloin kaikki tulkitaan viidenkympin villitykseksi. Nelikymppisen puheita ei nähdä ikäkriisin valossa. Toivon niin.

Mitäpä muuta? Tuli ostettua elämän ensimmäinen auto, eikä siitä sen enempää. Tai tämän verran: hengissä ollaan edelleen.

Mutta nämä ovat pintaa, tapahtumia, joilla vastataan kun kysytään, mitä kuuluu. Millaisia vaivihkaisia muutoksia löytyy taustalta, niitä tasaisia ja huomaamattomia? Huomionarvoista kun eivät oikeastaan ole käänteet, vaan päinvastoin kaikki se, mikä arkisesti ja käänteittä tuuppii johonkin suuntaan.

Pelkään vähittäistä kyynistymistä, turtumista, tunteiden valjuuntumista. Katselen kolmevuotiasta ja mietin, milloin itse olen haltioitunut mistään samalla tavalla kuin hän joka päivä. Lapsi kävi teatterissa ja katsoi lähes tunnin kestäneen näytelmän hievahtamatta ja niin vahvasti mukana eläen, että vielä paljon myöhemmin kyseli, miksi näytelmä päättyi.

Milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa tai näytelmää yhtä lumoutuneena? Toisaalta en enää kiukuttele kuin kolmivuotias. Tai ainakaan yhtä usein.

Pelkään vaivihkaista mukautumista keski-ikäiseen elämäntapaan, jossa ydinperheet eristäytyvät asuntovelkoineen ympäri esikaupunkia ja tapaavat toisiaan vasta virkamiesmäisen suunnittelun jälkeen. Pelkään kohdata muiden keski-ikäisten katseita, joissa sanattomana häilyy kysymys: tällaisiako meistä sitten tuli, yhtä aikaa laumaihmisiä ja silti jotenkin yksinäisiä? Miksei enää heräillä puoliltapäivin kavereiden sohvilta?

Samalla aavistelen, että vielä joskus muistelen juuri näitä vuosia, kun lapset ovat pieniä, elämän parhaana aikana.

Jollain hyvin keski-ikäisellä tavalla huomaan ajattelevani niin jo nyt.

Jyviä ja pakanoita

/ arnokotro

Anna, 42/2009

Suomalaisilta on näköjään taas tiedusteltu, mahdammeko uskoa Jumalaan.

Oma uskonhistoriani on oikeastaan aika tylsä. Lapsena minulle ei luettu iltarukouksia, ja luulen kasvatuksen ylisummaan selittävän uskontosuhdetta paljon. Jos pienestä pitäen kasvaa tuntemukseen, että Levolle lasken Luojani -loitsut pitävät pimeän pelot kurissa, myöhemmän uskonnollisuuden perusta on valettu.

Kävin kyllä rippileirin, mutta papin vaivihkaisesta käännyttelystä ja nuotiokitarasta huolimatta en kuullut korkeamman kuiskauksia.

Sittemmin halusin erota kirkosta ja osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen, mutta se ei käy päinsä ilman vanhempien lupaa, ja sitä ei hellinnyt. ”Kristinusko on tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa”, kuului hyvää tarkoittava mutta kummallinen selitys.

On se Sdp:kin tärkeä osa suomalaista historiaa, mutta ei kai puolueeseen tarvitse kuulua sen tunnustaakseen?

Aikuisena sitten erosin kirkosta ja ryhdyin elämänkatsomustiedon opettajaksi.

Uskonko vieläkään Jumalaan? Jo kysymys on hämärä. Ratkaisevaa on, mitä Jumalalla tarkoitetaan. Juuri tätä meidänkö? Vai minkä tahansa uskonnon Jumalaa? Vai mitä hyvänsä korkeampaa voimaa?

Kristityt puhuvat paljon nöyryydestä. Minusta nöyryys on kuitenkin kaukana siitä ajatuksesta, että mittaamattoman suuren maailmankaikkeuden ja sen miljardit galaksit luonut Jumala vastaisi rukoukseen tältä syrjäisen aurinkokunnan pikkuplaneetalta ja päättäisi auttaa uuden työn löytämisessa. Eikö tuo jos mikä ole itsekeskeisyyttä ja suhteellisuudentajun puutetta, suuruudenhulluutta? Samoin kuin uskomus, että maailman uskontojen tuhansista jumalista juuri meidän taivaanisämme olisi olemassa?

Entä voisinko uskoa jumaluuteen pienellä alkukirjaimella? Kenpäties, hyvin avarasti tulkittuna.

Silloin ei enää puhuta yhdenkään uskonnon Jumalasta, vaan tuntemattomasta voimasta, kosmisesta periaatteesta tai älystä tai yhtä kaikki jostain sellaisesta, mistä emme voi tietää mitään. Hän ei lähetä ainoaa poikaansa tai kerro, saako sunnuntaisin tehdä työtä. Häntä ei kiinnosta, juonko viinaa vai en.

Hänen tahdostaan ei voi rakentaa uskontoa tai moraalioppeja, koska hänen tahtoaan emme tiedä. Emme edes tiedä, onko hänellä tahtoa.

Siinä on ateistin tai agnostikon nöyryys: hän ei otaksu olevansa yhteydessä maailmankaikkeuden luojan kanssa tai usko tietävänsä sen edesottamuksista tuon taivaallista. Uskonnoton voi samalla pitää oven auki mahdollisuudelle, että kosmoksessa kukaties on, tietomme ja uskomme tavoittamattomissa, meille tuntematonta elämää tai energiaa tai tiesmitä hengen olomuotoa. Mutta se toimija tai mikäikinä ei ole Minun kulttuuripiirini Jumala, joka on kiinnostunut Minusta. Se ei ole Hän vaan se.

Eikä ehkä edes se.

Toisaalta vierastan hyökkäävää ateismiakin. Vapaa-ajattelijoihin en voisi liittyä, en varsinkaan heidän pöhkön ”Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä” -kampanjansa jälkeen. Eikö juuri uskosta moni saa elämäänsä mielekkyyttä ja rauhaa, nautintoakin?

Olen nähnyt läheltä, miten usko on pelastanut ihmishenkiä. Kirjaimellisesti. Olen nähnyt, miten psykiatria osoittautuu voimattomaksi, mutta hengellinen elämäntunto kantaa kovimpienkin koettelemusten yli. Ja kun tuttavani kertoo kokeneensa vahvan uskonnollisen elämyksen, kuinka voisin sanoa hänelle, että etpäs kokenut?

Usko ja uskonnolliset kokemukset ovat totta. Elämyksellisellä tasolla ne varmaankin voivat olla yhtä tosia kuin minun tämänhetkinen kokemukseni siitä, että istun nyt naputtelemassa tätä pakanallista tekstiä.

Meidän uskonnottomien nöyryyttä ja viisautta olisi sen hyväksyminen, että me emme yksinkertaisesti ymmärrä jotain, minkä monet muut kokevat todeksi; me emme saa siihen elämyksellistä yhteyttä, emme pysty jakamaan sitä. Ja vahvimmassakin uskossa – tai epäuskossa – olevan viisautta olisi nähdä uskomusten kirjo elämän mysteerin äärellä hyvänä juttuna. En haluaisi elää maailmassa, jossa kaikki ajattelisivat uskonasioista samalla tavalla – en vaikka se tapa sattuisi olemaan omani. Haluan myös, että radiosta tulee muutakin kuin omaa mielimusiikkiani.

Sivistysvaltio ei tuomitse totaalikieltäytyjiä vankeuteen

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, Välihuuto 30.10.2009

HS-raadin jäsen kertoo, mistä nyt pitäisi puhua

Valtioneuvosto antoi syyskuussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

On kummallista, ettei selonteko pidä ongelmana ilmeisintä Suomen lakiin perustuvaa ihmisoikeusrikkomusta. Oikeusvaltioon ei voi kuulua, että niitä nuoria, jotka eivät mene ase- tai siviilipalvelukseen, tuomitaan yhä ehdottomaan vankeuteen.

Rangaistuksen mielettömyys paljastuu varsinkin, kun vertaa sitä oikeista rikoksista annettaviin tuomioihin: raiskauksestakin selviää helposti ehdollisella vankeudella.

Ymmärrän hyvin totaalikieltäytyjien kapinointia ylipitkää siviilipalvelusta vastaan. Vuoden kestävä siviilipalvelus on käytännössä yhdyskuntapalvelua, jota toisinaan määrätään vankeustuomion sijaan. Esimerkiksi kahdeksan kuukauden ehdoton vankeus saatetaan muuttaa 200 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tässä valossa parin tuhannen tunnin siviilipalvelus vastaa teoriassa lähes seitsemän vuoden vankeutta.

Totaalikieltäytyjät maksavat rehellisyydestään kovan hinnan. Helpompikin tie olisi. Monet lääkärit kirjoittavat tekaistuja diagnooseja, jotka vapauttavat asepalveluksesta ja pelastavat vankilalta. Tämä on toki sekä puolustusvoimien että armeijaan haluamattoman nuoren etu, mutta tasa-arvoa ja lääkärietiikkaa ajatellen kestämätön käytäntö.

Koko ongelmakimpusta päästäisiin, jos palvelus säädettäisiin kaikille vapaaehtoiseksi. Armeijan pienentäminen ja ammatillistaminen vastaisi myös maanpuolustuksen todellisia tarpeita.

 

Auto, osa 1

/ arnokotro

Anna, 29/2009

– Etsitkö kaksilitraista? Tässä sulle semmonen.

Katson rempseää automyyjää hämmentyneenä. Litrasta tulee mieleen lähinnä maitopurkki, ja muutenkin keskustelen mieluummin menneen talven säästä kuin autojen tekniikasta. Sinnikkäästi myyjä silti kertoo kapineen teknisistä ominaisuuksista – minulle. Autoista enemmän ymmärtävälle puolisolle hän kehaisee auton väriä ja mukana tulevaa cd-soitinta.

Miten tähän on tultu?

Olen kasvanut autoiluun nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä enkä pysty edes kuvittelemaan kumpaakaan vanhemmistani autonrattiin. Jo kotona omaksuin ajatuksen, että yksityisautot ovat enimmäkseen meluisia ja haisevia turhakkeita.

Ajokortin tosin hankin parikymppisenä, kun arvelin siitä olevan hyötyä kesäduuneissa ja muussa, mutta siinä ne ajamiset oikeastaan olivatkin. Laina-autoilla en ole liikenteeseen uskaltautunut.

Autot eivät esteettisestikään oikein sytytä, eivät ainakaan enää, kun futuristinen muotoilu on vienyt niistä viimeisenkin sielun. Arkistofilmeistä tuttu Paasikiven muhkea Cadillac on vaikuttava ilmestys, ja vähän arkisemmista malleista 1960-luvun Mersu, se pystylyhtyinen, on tyylikäs.

Tiettyä automaisuutta löytää vielä 1980-luvun laatikko-Volvoista, mutta nämä nykyiset toistensa klooneiksi virtaviivaistetut ja ”urheilullisiksi” mainostetut tuulitunnelipuikulat ovat persoonattomia ja jotenkin muovisen oloisia.

Sitä paitsi jos urheilullisuutta kaipaa, olisi syytä lähteä lenkille eikä röhnöttää aerodynaamisen maantiesukkulan ohjaimissa.

Olen kuitenkin havahtunut siihen, että ilman autoa on yhä hankalampi elää. Maaseudun bussiyhteyksiä on karsittu kovalla kädellä. Mökille olisi mentävä lähimmästä kaupungista 35 kilometrin matka joka kerta taksilla.

Ei auta, auto pitää hankkia, ainakin kesäkäyttöön.

Autokauppiaiden myyntipuheet eivät kuitenkaan vakuuta. ”Tämä kiihtyy nopeasti, vääntöä löytyy. Ja kuusi vaihdetta.” (Miksi auton pitää kiihtyä ja kulkea tarpeettoman nopeasti?) ”Muotoilu on entistäkin virtaviivaisempi.” (Ja pirun ruma. Sitä paitsi kuskin pukilta on nähtävä konepelti, muuten tuntuu kuin ei istuisi autossa vaan simulaattorissa.) No, ajan henki ja muotoilun muodit eivät ole myyjien vika.

Minusta autossa pitää olla iso ratti, upottavat istuimet ja löysänpehmeä jousitus, ja hermostuneen koukkimisen ja kiihdyttelyn sijaan sillä pitää lipua kesäisillä kaduilla hillityn arvokkaasti. Useimpien nykyautojen muotoilu sitä vastoin viestii suoranaista velvoitusta älyttömiin nopeuksiin ja aggressiiviseen ajotapaan.

Vieraantumiseni autoista johtaa joskus koomisiin tilanteisiin. Tuttava osti muutama vuosi sitten upouuden Ferrarin. Miehellä oli kepeän itseironinen suhde ajopeliinsä, josta hän yhtä kaikki oli ilmeisen ylpeä.

Minun silmiini Ferrari näytti kuitenkin onnettoman epäkäytännölliseltä: matalalta ja pieneltä. En osannut kommentoida sitä oikein mitenkään, mutta jotain sanoakseni tiedustelin, paljonko härvelissä mahtaa olla hevosvoimia.
– Suunnilleen viisisataa, kuului vastaus.
– Sittenhän sillä jaksaa hyvin vetää vaikka peräkärryä. Semmoista Jullikkaa, vai mikä se nyt on.
– No tuota. Enpä ole tullut ajatelleeksi.

Olen kyllä Ferrarin kyydissä huomannut, että ihmiset keskimäärin ymmärtävät autojen päälle paremmin. Ferrari kerää hämmentävän paljon huomiota. Erityisesti muistan sen kerran, kun auto seisoi kuomu alhaalla keskustan liikennevaloissa stereoiden pauhatessa Mikko Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.

Mutta takaisin autokauppaan. Minulle kelpaa kaksilitrainen auto mainiosti ihan jo siksikin, ettei tule lisää hankalia kysymyksiä. Ostan auton ilman koeajoa, koska en ole lainkaan vakuuttunut ajotaidostani.

Törmäänkin ongelmaan, joka muistuttaa työelämästä tuttua paradoksia. Töitähän ei saa, jos ei ole työkokemusta, ja työkokemusta ei saa, jos ei ole töitä. Nyt auton kanssa on vähän sama juttu. Autoa ei voi oikein ostaa, jos ei osaa ajaa sitä kaupasta ulos. Ja ajotaitoa on vaikea hankkia, jos ei ole autoa.

Tästä lisää seuraavassa jaksossa.

Pimeää päin

/ arnokotro

Anna, 38/2009

Vuodenajat eivät ole almanakkajuttuja. Vuodenajat tunnistaa tuoksusta, ei kuukaudesta, jota satutaan elämään. Syksy alkaa sinä aamuna, kun ensimmäisen kerran törmää vilakankirpeään ulkoilmaan, jossa on syksyn tuntu. Näin kävi tällä viikolla.

Syksy tuoksuu kansalaisopiston käytäviltä, opinto-oppailta, kirjastoilta, sateelta ja siltä Saarikosken runolta, jossa minä rakastan sinua kuin vierasta maata, kalliota ja siltaa ja yksinäistä iltaa.

Syksy tuoksuu suunnitelmilta. Ryhtymyksiltä ja repsahduksilta. Se tuoksuu taantumalta ja lamalta, työttömyysluvuilta. Syksy näyttää huolestuneilta ministereiltä, tiedotustilaisuuksilta, loisteputkien kalpealta valolta.

Kun telkkari näyttää arkistopätkää viime lamasta, siinä on syksy.

Kalenteriin ei voi luottaa siksikään, että vuosi ei ala tammikuusta: vuosi alkaa elokuusta ja siihen se päättyy. Syksyn sielu on ristiriitainen sekoitus loppua ja alkua, kesän muistoja ja tulevan odotusta.

Jos syksy olisi viikonpäivä, se olisi sunnuntai ja maanantai samassa paketissa.

Kun käy ensin peruskoulua yhdeksän vuotta, perään muita kouluja toisen mokoman ja vielä hakeutuu opetusalalle, vuoden hahmottaa ensimmäisistä koulupäivistä alkavana laskeutumisena talveen ja sen seisahtuneisiin päiviin.

Koska vuosi vaihtuu elokuussa, en tee uudenvuodenlupauksia. Teen uudensyksynlupauksia. Tai oikeammin: syksy antaa lupauksia minulle. Aivan kuin se sanoisi, että kaikki on mahdollista.

Syksy on väkevä ja syvältäruoppaava vuodenaika, se on peruskysymysten ja pysähtymisen, elämänfilosofian ja kauaskatsomisen aikaa verrattuna selvästi kepeämielisempään kevääseen tai kesään.

Jotkin sanonnat kaipaisivatkin tarkistusta. Miksi iästä puhuessamme kerromme jonkun olevan 15-kesäinen? Osuvampaa olisi, jos sanoisimme hänen olevan 15-syksyinen.

Eletyt syksyt, niin uskon, jättävät syvemmät jäljet kuin kesät.

Vuodenajat jäsentyvät lauluin, tiivistyvät niihin, muistetaan niistä. Syksyn laulu, aivan ehdottomasti, on Erna Tauron ja Tove Janssonin Höstvisa, se kaihoisankaunis kappale, jonka kertosäe kehottaa suomeksi ”Kiirehdi rakkain, kun rakkaus kutsuu…”. Vaikka aikaa olisi kulunut kuinka, näen elävästi yläasteen luokkahuoneen, kun lokakuu valuu tihkuna ikkunaruutuun ja kersat näennäisen vastentahtoisesti mutta silti mukanaeläen laulavat ”Nyt majakat me näämme, kun myrsky raivoaa, tuuli vaahtopäiden äänen tänne kantaa…”.

Syyslaulu ja Suvivirsi ovat sen akselin navat, jonka varassa vuosi pyörii.

Suomalaiseen vähän melankoliseen mieleen syksy istuu kuin tuoppi työttömän kouraan. Ei ole sattumaa, että yksi suosikkikappaleistamme on Juicen Syksyn sävel, eikä sattumaa liene sekään, että eniten kuollaan oman käden kautta juuri silloin, kun pimeys väistyy huhtikuussa, ei syys- tai lokakuussa. Lokakuu on meidän juttu: we have sauna and sisu and this thing called syksy.

Kaikissa lähdöissä, tapahtuivatpa ne milloin vain, on syksyä. Syksyä on kesäkuisessa ja aurinkoisimmassakin vilkutuksessa laiturista loittonevalle veneelle. Syksyä on työkaverin päällepäin hilpeissä läksiäisissä ja eläkkeelle pääsyissä, sitä on palanen kaikissa hyvästijätöissä ja niissä pienissä hetkissä eteisissä ja ovensuissa, joina lähdön haikeus läikähtää sisuskaluissa.

Lukaisin hiljakkoin toistamiseen Anja Snellmanin viiltävän romaanin Äiti ja koira, jossa myöhäiseen keski-ikään ehtinyt pariskunta eroaa, kun mies alkaa seurustella nuoren naisen kanssa. Jätetty, perheelleen omistautunut vaimo jää yksin ja kokee itsensä rupsahtaneeksi ja ikälopuksi; elämä tuntuu eletyltä, tulevaisuus tyhjältä ja lyhyeltä. Hän puhuu unissaan ja toistelee silloin irrallisia lauseita kuten ”talvi tulee ja vie kaikki laiturit”. Tai ”yö pimenee, naakat tulevat”.

Nuo lauseet syöksyivät tajuntaani. Niissä on syksyä. Samoin kuin näissä kaikissa pitenevien varjojen illoissa, jotka kuljettavat yötä kohti, sitä jota rakastamme.

Onnetonta maanpuolustuskeskustelua

/ arnokotro

Kanava, 7/2009

Maanpuolustukseen liittyvää keskustelua vaivaa pitkä epä-älyllisyyden perinne. Häpeällisin vaihe nähtiin 1960- ja 70-luvuilla, jolloin muotiin tuli rintamamiesten mitätöinti.

Sitä seurasivat 80-luvun yksisilmäiset rauhanmarssit, joissa vastustettiin joka toista ydinohjusta. Imperialistinen USA ja sotaisa Nato olivat kaiken pahan alkusyy.

Hyvin ei ole mennyt sen jälkeenkään. Neuvostoliiton romahdettua 1990-luvun alussa heiluri heilahti toiseen, yhtä älyttömään äärilaitaan.

Uuspatrioottisuuden hurmiossa sodan todellinen luonne pääsi unohtumaan, ja jopa miesten asevelvollisuus katsottiin naisten syrjimiseksi. Kuvaavaa on tapa, jolla maan suurimman lehden Kuukausiliite ihaili pääkirjoituksessaan Norjan mallia: Norjassa naiset ”pääsevät taistelemaan etulinjassa”.

Ehkä vielä kuvaavampaa on, että rintaman helvetillisten kärsimysten pitäminen etuoikeutena ei herättänyt vähäisintäkään kummastusta.

Myös nykykeskustelun epäanalyyttisyys hämmästyttää. Jos lähtökohtana pidetään sitä, että Suomella pitää olla realistiseen uhka-analyysiin perustuva uskottava maanpuolustus, joka kohtelee kansalaisia yhdenvertaisesti, sekä oikeisto että vasemmisto ovat pahasti pihalla.

Vasemmisto ja vihreät vastustavat refleksinomaisesti kaikkea, mikä vähänkin haiskahtaa pyrkimykseltä uskottavaan puolustukseen. Edulliset ja taatusti puolustukselliset jalkaväkimiinat haluttiin kieltää. Sotilaallinen liittoutuminen tai puolustusmäärärahojen korotus eivät nekään käy laatuun.

Nato ei ole ainoa mörkö: myös EU:n turvatakuulauseketta haluttiin ulkoministeri Erkki Tuomiojan johdolla vesittää. Samalla Sdp kuitenkin kannattaa yleistä asevelvollisuutta, joten tavoitteena näyttää olevan varusmiesten ja reserviläisten huonosti varustettu ja liittoutumaton tykinruoka-armeija.

Yksin halutaan olla ja mahdollisimman vähin resurssein, siinä suomalaisen puolustusajattelun kumma linja.

Liturginen jankutus itsenäisestä ja uskottavasta puolustuksesta jää pelkäksi mantraksi, jos sille ei löydy reaalimaailmasta katetta. Puolustus ei voi perustua retoriikkaan.

Omituista logiikkaa on sekin, että puolustusmenoihin usein vaaditaan leikkauksia sillä perusteella, että meihin ei kohdistu mitään uhkaa, mutta samalla halutaan tuhlata verovaroja museaaliseen asevelvollisuusarmeijaan. Eikö siitäkin voisi luopua, jos uhkaa kerran ei ole?

Suomeen joutuminen hyökkäyksen kohteeksi on hyvin epätodennäköistä. Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.

Ei ole ajateltavissa, että Suomi enää joutuu pitkään rintamasotaan. Teknistyneen ja ammatillistuneen sodankäynnin maailmassa sotilaallisista uhkista realistisempia ovat huipputekniikkaa hyödyntävät strategiset iskut, joiden torjumiseen puutteellisesti varustettu ja koulutettu reserviläisarmeija ei sovellu.

Tehoton, ylisuuri ja vanhanaikainen asevelvollisuusarmeija on välillisine kuluineen myös yllättävän kallis. Hallitus on toistuvasti ilmaissut huolensa kustannuksista, jotka aiheutuvat nuorten liian myöhäisestä siirtymisestä työelämään, mutta samalla hallituksen vaalima asevelvollisuus syrjäyttää puolet ikäluokasta työstä ja koulutuksesta jopa vuodeksi. Pääsykokeiden rytmin vuoksi opiskelujen alku viivästyy helposti pari vuotta.

Kun tästä aiheutuvat todelliset mutta laskelmien ulkopuolelle siivotut kulut otetaan huomioon, nykyiset puolustusmenot ovat virallisen 1,3 %:n sijaan yli kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Myös varusmiesten häpeällisen kehnojen sosiaalietuuksien nostaminen kohtuutasolle vaatisi vuosittain kymmenien miljoonien lisärahoitusta.

Rauhanliike ja punavihreä vasemmisto luopuisivatkin koko miesikäluokkaa koskevasta asevelvollisuudesta, mutta ilman liittoutumista ja puolustusbudjetin tasokorotusta tämä tarkoittaisi puolustuksen alasajoa. Punavihreä siipi tuskin suostuisi määrärahakorotuksiin, vaikka ne voitaisiin rahoittaa asevelvollisuuden lakkauttamisesta saatavilla välillisillä säätöillä. Nykyiset asejärjestelmien hankkimiseen ohjatut määrärahat eivät riitä (säästöversioista puhumattakaan), koska puolustusmateriaali kallistuu huomattavasti yleistä hintatasoa rivakammin.

Oikeisto kyllä kannattaa liittoutumista mutta toisaalta takertuu umpimielisesti asevelvollisuuteen: miehen kuuluu käydä armeija, piste. Todellisten uhkakuvien arvioinnilla tai sukupuolten tasa-arvolla ei ole suurta sijaa. Alkeellisimmillaan asevelvollisuuden puolustelu vajoaa ”tekee pojille hyvää, kun pääsevät äidin helmoista ja oppivat petaamaan sänkynsä” -retoriikaksi.

Jos tälle linjalle mennään, silloin Suomen uhkakuvatkin pitää määritellä uudestaan: nuorten miesten liian kiinteä äitisuhde ja riittämätön siisteyskasvatus.

Yleinen väite on sekin, että asepalveluksen pitää olla koko miesikäluokalle pakollinen, koska muuten armeijaan hakeutuisi vain sotahullu aines. Tämäkään logiikka ei toimi. Jo nyt armeijan kantahenkilökunta – siis päätöksiä tekevä porras – koostuu vapaaehtoisista. Ja tuskinpa esimerkiksi poliisit ovat arveluttava ammattikunta, koska siihen kuuluvat ovat työhönsä vapaaehtoisesti hakeutuneita, ei pakotettuja.

Armeijan vapaaehtoisuudella olisi lähinnä se vaikutus, että palvelukseen saataisiin motivoituneita nuoria miehiä ja naisia.

Maanpuolustuskeskustelua ohjaavat järkevän argumentoinnin sijaan perinne, patavanhoilliset sukupuoliroolit, tyhjät hokemat ja ummehtuneet poliittiset ortodoksiat. Vasemmistopoliitikko ei perinnesyistä voi kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä, vaikka se yhdessä asevelvollisuudesta luopumisen kanssa merkitsisi yhteiskunnan demilitarisoimista vapauttaessaan nuoria sotilaallisesta aivopesusta ja kasarmikurista.

Perinteiset asennekasaumat istuvat hämmästyttävän tiukassa, ja asenteet tapaavat jyrätä argumentit. Vapaaehtoinen asepalvelus, armeijan ammatillistaminen ja pienentäminen yhdessä sotilaallisen liittoutumisen kanssa on epäortodoksisuudessaan mahdoton yhdistelmä niin vasemmistolle kuin oikeistollekin. Viime eduskuntavaalien ehdokkaista vain 0,5 % kannatti tällaista puolustusratkaisua, joka kuitenkin olisi paras järjestely niin kriisinhallintaa, modernia sodankuvaa, kansantaloutta kuin sukupuolten tasa-arvoakin ajatellen.

Joko olisi aika nostaa kissa pöydälle ja argumentoida turvallisuuspolitiikasta ilman perinteen, fraasien ja poliittisen ajatuskurin painolastia? Veteraanisukupolvelle lienemme sen velkaa, että puolustus rakennetaan vallitsevien olosuhteiden ja ajan vaatimusten, ei menneen maailman pohjalta.