Kirjoittaja: arnokotro

Tähtiä ja tähteitä

/ arnokotro

Anna, 12/2007

Aiemmin puhuttiin lähinnä julkkiksista, mutta viime aikoina on yhä enemmän kiinnostuttu itse julkisuudesta ilmiönä. Aiheesta on julkaistu runsaasti julkisuutta (!) saanut kirja, ja seurapiiripalstojen peruskasvot ovat ruotineet ahkerasti suhdettaan tunnettuuteensa.

Asetelma haiskahtaa ikiliikkujalta. Haastateltu voi aina antaa yhden haastattelun lisää siitä, mitä hän ajattelee haastatteluista. Medialle riittää jutun aiheeksi media itse. Kun joku, joka tunnetaan siitä, että hän on julkkis, antaa haastattelua julkisuuden olemuksesta lehdelle, joka on tehnyt hänestä julkkiksen tituleeraamalla hänet riittävän monta kertaa julkkikseksi, on tultu kehään, josta kenenkään on vaikea selviytyä voittajana. Julkisuuden kiroista valittavat mutta julkisuuteen itse hakeutuneet ihmiset ovat samalla tapaa ärsyttäviä kuin rikkaat, jotka narisevat, ettei raha tuokaan onnea.

Nuorten toiveissa julkkis on ammattina kiilannut perinteisempien lentoemännän ja lääkärin joukkoon. (Itse muistan haaveilleeni hämmentävän myöhäiselle iälle pääseväni roska-autonkuljettajaksi.) Silläkään ei ole niin väliä, miten esille päästään, kunhan nyt jotenkin. Tästä säikähtäneet mediatutkijat, psykologit, sosiologit ja muut ammattipäivittelijät ovat intoutuneet huikeisiin analyyseihin.

Mutta kenties kyse ei ole mistään kummemmasta kuin ikiaikaisesta halusta paeta tylsää peruseloa päiväunelmiin. On inhimillistä haaveilla käänteistä, jotka muuttaisivat pitkäveteisen arjen juhlaksi; julkimoksi singahtamalla elämä täyttyisi harmaan arkitaaperruksen sijaan kutsuvierasjuhlista, ensi-illoista ja kiinnostavista ihmisistä. Toiveet ovat vanhoja, mutta uudet tv-kanavat, netti ja yleinen medioituminen tarjoavat lisää välineitä julkisuuteen ponnahtamiseksi, edes hetkeksi, niiksi kuuluisiksi viideksitoista minuutiksi.

Pidän John Steinbeckin kirjasta Helmi. Siinä köyhä, slummissa asuva mutta mitenkuten elämäänsä tyytyväinen helmenkalastajapariskunta löytää valtavan, hetkessä upporikkaaksi tekevän helmen. Helmi tuo kuitenkin muassaan ennennäkemättömät vaikeudet ja kiroukset, ihmisten kateuden, kieroilun ja vihan. Lopulta pariskunta viskaa onnettomuutta tuoneen helmen takaisin mereen.

Vaatimattomampana tarinana muistan, miten muutama vuosi sitten omassa elämässäni tapahtui odottamaton käänne. Esikoiskirjan nostama pyörre heitti toimeentulon alarajoilla nitkuttavan, hiukan syrjäytyneenkin haaveilijan pintapirskeiden ja ilmaisen samppanjan keitaille. Työtarjouksia tuli, sähköposti täyttyi haastattelu- ja esiintymispyynnöistä ja kustantajat tiedustelivat seuraavaa kirjaa.

Uni muuttui todeksi, mutta tuntui unelta silti. Pää ei aina tahtonut pysyä vauhdissa mukana, ja siinä määrin osoittautui (näennäinen) menestys Pandoran lippaaksi sen seitsemine synteineen, että muutamankin kerran muistan ehdottaneeni tyttöystävälleni, pateettisen draaman ystävä kun olen, että parhaaseen Helmi-tyyliin viskaisimme runokirjan Tervasaaresta mereen.

Sanoissa julkkis, kuuluisa ja tunnettu on eri sävy. Julkkis henkii halpaa tyrkkytunnelmaa, pintavaahtoa vailla syvempää sisältöä. Kun joku on tunnettu, mielikuva on neutraalimpi, ja kuuluisa on jo tehnyt jotain oikeasti arvostettavaa ja ansioitunut maan rajojen ulkopuolella asti. Jos jotain pitäisi päivitellä niin ehkä sitten sitä, että nuoret haluavat nimenomaan julkkiksiksi.

Tai sitten julkisuusjutut otetaan liian vakavasti, ja kaikki on enimmäkseen harmitonta peliä ja leikkiä, eivätkä julkisuus ja sen tuoma katseenalaisuus ole sen kummempaa kuin toimiminen opettajana pienellä paikkakunnalla.

Julkisuutta sai tuta muun muassa eräs tuntemani nainen, joka meni kuvaamataidon opettajaksi pikkukaupunkiin. Hänen toisella paikkakunnalla asuva miehensä kävi paikallisella kioskilla ostamassa sipsejä, joihin raha ei kuitenkaan riittänyt. Kun nainen seuraavana päivänä meni töihin, luokassa vallitsi hämmentynyt hiljaisuus, jonka ääni takarivistä lopulta katkaisi: ”Taisi olla kalliita sipsejä.”

Piuhat irti

/ arnokotro

Metro, 13.2.2007

Olin aikoinaan kesätöissä KOP:ssä huoltomiehenä (tosin ammattitaito riitti lähinnä kadunlakaisuun). Muistan seniorikollegan kertoneen työpaikkalegendan, jonka mukaan huoltoporras oli tympääntynyt konttorikerroksen jatkuviin valituksiin milloin liian kuumasta, milloin liian kylmästä huoneilmasta.

Kun mikään ei auttanut, ongelma ratkaistiin ruuvaamalla toimiston seinään säädin, jota ei kytketty mihinkään. ”Vasemmalle kun käännätte, tulee viileämpää, oikealle, niin lämpimämpää.” Valitus oli loppunut siihen. Tarina tuli mieleeni, kun mietin miten kohta kärrätään taas äänestyskoppeja esiin. Miten lienee kytkentöjen kanssa?

Kokoomus vietti päättyvän vaalikauden heikon äänisaaliin vuoksi oppositiossa, mutta eipä kokoomusta hallituksessa tarvittukaan: varallisuuserojen kasvattaminen hoitui mainiosti Sdp:nkin tuella.

Hallitus muun muassa poisti vasemmistolaisen valtiovarainministerin johdolla varallisuusveron, joka koski niin äveriäitä, ettei verolla edes ollut heille todellista merkitystä. Näitäkin veroeuroja olisi kipeästi tarvittu opiskelijoille, eläkeläisille tai yksinhuoltajille. Verolinjasta päätellen pääomatuloilla porskuttava pörssiporsas on lähempänä vasemmiston sydäntä kuin pätkätöitä tekevä, korkeaa tuloveroa maksava sairaanhoitaja.

Ei mennyt piuhoja vasemmiston kannatuksesta päätöksentekoon asti.

Erikoista on sekin, että oikeistoleiri vastustaa ehdotettuja perustulomalleja, koska vastikkeettoman rahan katsotaan katkovan kytkennän työnteon ja toimeentulon väliltä. Samalla kuitenkin halutaan keijunkeveää verokohtelua juuri sellaisille tuloille, joilla ei ole aitoa kytkyä työntekoon, olipa kyse sitten myyntivoitoista tai perinnöistä.

Muun muassa Rkp:n puheenjohtaja Stefan Wallin on toistuvasti vaatinut perintöveron poistamista kokonaan, koska ”vero koskee tavallisia suomalaisia”. Vad menar han, för helvete? Pitäisikö tuloverokin poistaa samasta syystä, sehän myös koskee normaalisuomalaista? Wallinin päättely nokittaa jopa kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujusen logiikan, jonka mukaan perintöverosta pitää luopua, koska verot on jo maksettu. Missä välissä varallisuuden saaja ne on maksanut?

Luokkayhteiskuntaa ja eriarvoisuutta vastustavat leimataan usein vain kateellisiksi, ja kohtuuttomia varallisuuseroja tasaavia veroja pilkataan ”kateusveroiksi”. Viimeistään tuontasoinen argumentointi osoittaa, kuinka kestämättömällä pohjalla nykyinen varallisuuseroja entuudestaan kasvattava verolinja on.

Nykylinja mättää

/ arnokotro

Metro, 21.11.2006

Viikko sitten tällä palstalla Jukka Relander kirjoitti, ettei ymmärrä, miksi joku haluaa Suomen liittyvän Natoon. Relander on valmis tarkistamaan kielteistä Nato-kantaansa, jos joku esittää hyvän syyn.

Yritän esittää.

Ennen sitä sukellan puolustusministeriön viime kuussa järjestämän ”asevelvollisuus – miesten juttu vai yhteinen asia” –paneelikeskustelun tunnelmiin. Palautin tilaisuudessa mieleen sen omituisen ilmapiirin, jossa 1990-luvun alussa käytiin keskustelua naisten oikeudesta vapaaehtoiseen asepalvelukseen.

Tuolloinhan valkoisesta tuli mustaa, mustasta valkoista. Vain miehille vankeustuomion uhalla määrätty kansalaispalvelus joko puolustusvoimissa tai siviilipuolella nähtiin naisten syrjimisenä, ja epäkohta haluttiin oikaista säätämällä laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Pääkirjoitukset kiittelivät, että uuden lain turvin naiset pääsevät tositilanteen tullen taistelemaan etulinjassa.

Kun miettii viime sotienkin etulinjan sanoin kuvaamatonta julmuutta ja kranaattien silpomia ja taistelujen tulihelvetissä hermonsa menettäneitä miehiä, en mitenkään pysty näkemään rintamalle joutumista etuoikeutena.

Muut panelistit olivat empivämpiä: ”Vaikea sanoa onko se ihan etuoikeuskaan”, pohti sentään yksi osallistujista. Lämpimissä huoneissa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun ongelma on, että usein ei edes yritetä muistaa, mistä sodassa on kysymys.

Sitten ne lupaamani Nato-perustelut. Nato-jäsenyyden vastustajat usein ihmettelevät, miksi luopua nykyisestä hyvästä tilanteesta – liittoutumattomuudesta ja miesten asevelvollisuudesta. Siksi, että nykytilanne ei ole hyvä! Vallitseva, edulliseksikin kehuttu turvallisuuspoliittinen ratkaisu perustuu siihen, että puolet kansasta komennetaan palkatta ja kaikki tasa-arvoperiaatteet sivuuttaen eilispäivän sotilaskoulutukseen.

Jos varusmiesten ja sivarien etuudet nostettaisiin kohtuullisiksi, vuosittainen menonlisäys olisi hyvinkin sadan miljoonan euron luokkaa siitä puhumattakaan, että laskelmissa otettaisiin huomion menetys, joka aiheutuu kokonaisten miesikäluokkien syrjäyttämisestä tuottavasta työstä ja opiskelusta.

Nykysysteemi siis perustuu sukupuolisyrjintään ja sen halpuuskin on näennäistä. Asevelvollisuusarmeija ei myöskään ole kaiken aikaa teknistyvien asejärjestelmien ja muuttuneen sodankäynnin maailmassa uskottava. On itsepetosta luulotella, että viisimiljoonainen kansa pystyy yksin ylläpitämään uskottavaa puolustusta Venäjää vastaan. On ylipäätään erikoinen ajatus, että mikään Euroopan maa voisi käydä yksinäistä ja uljasta erillissotaansa ilman ulkopuolista apua.

Jo nyt 95 prosenttia EU-maiden väestöstä asuu Natoon kuuluvissa maissa, eikä ihme: Nato antaa jäsenilleen selvät turvatakuut, EU ei. Nato olisi luonteva turvallisuusyhteisö Suomelle siinä missä Norjalle tai Tanskallekin.

Se, että Suomeen ei juuri nyt kohdistu sotilaallista uhkaa, on syy pikemminkin hakea kuin olla hakematta jäsenyyttä – mahdollisen uhan alla jäsenyydestä on tukala neuvotella. Haluankin heittää pallon Nato-jäsenyyden vastustajille: miten on mahdollista järjestää uskottava puolustus ilman Natoa ja vieläpä niin, että miehiä ja naisia kohdellaan tasa-arvoisesti?

Naton turvatakuiden ja oman, nykymuotoisiin kriiseihin koulutetun ammattiarmeijan avulla voidaan sekä turvata puolustuksen uskottavuus että naisten ja miesten yhdenvertainen kohtelu.

Tällä hetkellä tingitään liikaa kummastakin.

Lauluissa sydän ja pää

/ arnokotro

Juice Leskisen muistokirjoitus, Anna 48/2006

Miten kirjoittaa Juicesta niin, että pystyisi jotenkin tekemään oikeutta hänen elämäntyölleen ja persoonalleen? Varsinkin, kun kirjoittaja on ollut parantumaton fani viimeiset kaksikymmentäviisi vuotta?

Juicesta on yhteiset muistot, mutta kaikilla on myös oma Juicensa. Minulle hän oli sanankäyttäjä vailla vertaa, kirjallinen esikuva, idoli ja ihminen, joka puhkisoitettujen vinyylilevyjen ja c-kasettien välityksellä oli läsnä ja elämässä mukana kaikki nuoruusvuodet, myöhemmätkin.

Viime vuosina sain muutaman kerran tavata Juicen myös henkilökohtaisesti. Mieleeni jäivät idolin ystävällisyys fania kohtaan sekä aiemmin radiosta ja televisiosta tutuksi tullut retorinen ylivertaisuus.

Juice rakasti kieltä. Hän muistutti suomen kielen olevan niin arvokas asia, että sitä ei saa kohdella miten tahansa. Juicen käsissä kieli taipui milloin leikillisen nokkelasti, milloin puntaroivan syvämietteisesti ja monikerroksisesti.

Omiksi esikuvikseen Juice mainitsi muun muassa Lauri Viidan, Eino Leinon ja Reino Helismaan, joiden rinnalle hän suomalaisen sanankäytön historiassa kiistatta kuuluu.

Sanataituruuden ohella Juicen tuotantoa ryhdittävät tekijänsä sivistyneisyys ja näkemyksellinen, yhteiskunnallinen ote. Juice ei kavahtanut suuriakaan teemoja: käsittelyyn joutuivat niin rakkaus kuin Jumalakin, ja erityisen tärkeänä yksilön puolustaminen instituutioita ja kasvotonta byrokratiaa vastaan.

Juice vastusti instituutioita, mutta Juicen elämälle ominainen ristiriitaisuus ilmeni siinäkin, että hänestä itsestään tuli instituutio. Ihmisyyden puolustajasta tuli hahmo, jota ei aina enää kohdeltu ihmisenä. Niinkin varhain kuin 1975 Juice lauloi kappaleessaan Klovni heittää veivin kansan palvomasta mutta nurkkaan ajetusta viihdetaiteilijasta. Suomessa Juicella ei ollut yksityisyyttä sitten 1970-luvun alun, suurmiehen yksinäisyyttä ihailijoidensa piirittämänä kenties sitäkin enemmän.

Parhaiten Juice tunnetaan 1970- ja 1980-luvun hiteistään, mutta ne antavat vain kapean kuvan hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan, joka näkyy myös varsinaisen laululyriikan ulkopuolella, esimerkiksi runo- ja lastenkirjoissa. Vielä 2000-luvulla, uransa iltahämärissä, Juice teki hienoja lauluja kuten Talo lehmusten alla ja Vaiti, aivan hiljaa, jotka kuvaavat jo ikääntyvää taiteilijaa.

Juicen tuotantoa luonnehtiikin itse eletyn tuntu. Ennen terveyden romahtamista 1980-luvun lopulla syntyivät esimerkiksi kappaleet Kaksoiselämää ja Burn out. Suotta unhoon jäänyt Lamminpää kuvaa kipeää eroa ja viimeiseksi jääneeltä, Mikko Alatalon kanssa tehdyltä Senaattori ja Boheemi -levyltä löytyy muun muassa koskettava Hieno nainen.

Juice ei tyhjene pelkkiin lauluihinsa tai muuhun kirjalliseen tuotantoonsa. Hän oli pisteliäs provokaattori, älykkö, boheemi ja poikkeuksellinen persoonallisuus – yksi niistä, jotka kasvavat jo ihmisen mitoista ulos ja alkavat elää mielikuvissa omaa todellisuuttaan jonkinlaisena taruolentona, satusuomalaisena. Tavallaan Juicen suurin taideteos oli Juice itse, mutta ristiriitaisesti, jälleen kerran, Juicen suosio perustui siihen, että hän oli aito teeskentelemätön itsensä.

Aikana, jolloin Suomessa oli vain vähän bändejä ja ilmapiiri monin tavoin nykyistä ahdasmielisempi, Juice kohosi paitsi rocktähdeksi myös vastarintaisen ja itsellisen ajattelun ja protestin esikuvaksi. Sittemmin hänen monista lauluistaan on tullut osa suomalaisuutta ja jo musiikintunneilta ja iltanuotioilta tuttua kollektiivista tunnemuistia. Jos kaikkia presidenttejä ei aikajärjestyksessä aina osatakaan, Syksyn sävelen sanat sentään, ja uskallan ennustaa, että sadankin vuoden kuluttua katu täyttyy askelista.

Musiikkimuodit vaihtuvat, mutta Juicen laulut pysyvät ja koskettavat sukupolvien yli. Niin vahva osa Juice on suomalaista sielunmaisemaa ja yhteistä lähihistoriaa, että kuullessani hänen kuolemastaan tunsin hiukan samoin kuin saadessani tiedon Kekkosen kuolemasta. Laulut jäävät, mutta yhtä kaikki: jokin ajanjakso on ohi, jotain suomalaisia yhdistänyttä ja meidän kaikkien tuntemaa on nyt poissa.

Pientä päin

/ arnokotro

Metro, 24.10.2006

Kari Narsin äskettäin julkaistu kirja Raha ja onni pohtii kiinnostavasti onnellisuutta ja sen edellytyksiä. Kirjan kenties yllättävin väite on, että onnellisuus riippuu olennaisesti perintötekijöistä: ihmisten synnynnäiset luonteenpiirteet tekevät heistä iloisia tai onnettomia.

Väite on kova. Onnellisuutta voi pitää sentään elämän arvokkaimpana päämääränä muiden arvojen jäädessä vain välineiksi sen saavuttamiseksi, ja nytkö siis näyttäisi siltä, että onnellisuuden avaimet jaetaan jo syntymässä? Kyse onkin geenien leikistä, sattumasta – onnellisuudessa on kysymys onnesta! Mitä sanoo tasa-arvoministeri?

Rupesin miettimään, vastaako kirjan väite arkikokemusta, ja toden totta: pikahaulla löysin tuttavapiiristäni liudan ihmisiä, joilla tuntuisi olevan ihailtava, synnynnäiseltä haiskahtava kyky hyväntuulisuuteen olosuhteista riippumatta. Vieläkin vaivattomammin keksin ihmisiä, jotka erehtymättömällä vaistolla löytävät varjopuolet asiasta kuin asiasta.

Tulipa mieleeni kokonainen ihmistyyppi, joka ei tuntuisi edes haluavan olla onnellinen vaan näyttää nauttivan vastoinkäymisistä, joita parhaassa tapauksessa reipastaa mehukas ”mitäs mä sanoin” -henki. Jos kaikki oikeasti haluavat olla onnellisia, miksi niin paljon käytetään aikaa katkeransuloiseen menneiden mokien ja kirkuvien vääryyksien joutavaan vatvomiseen?

Yksi onnellisuustutkimusten kestokummallisuuksista on sekin, miten kernaasti ihmiset kyselyissä nostavat elämää eniten onnellistuttaviksi tekijöiksi perheen, ystävät ja terveyden, mutta silti lähes järjestään elävät niin, että juuri nämä uhrataan ensin. Uuvuttavan pituisin, perheen, terveyden ja ystävät laiminlyövin työpäivin haalitaan innokkaasti sitä kyselytutkimusten mukaan kaikkein vähäarvoisinta onnellisuusvaluuttaa, rahaa ja valtaa.

Jokin mättää. Rehellisyys ei liene kaikkein korkein arvo?

Kenties elämää pitäisi vain elää ja antaa onnellisuuden tulla siinä sivussa jos on tullakseen, suotuisilla perintötekijöillä tai ilman, liikaa pohtimatta ja problematisoimatta. On ironista, että sama ihmisäly, joka evoluution eloonjäämiskamppailussa on pelastanut lajin vahvempien kynsistä, kääntyy ihmistä itseään vastaan osatessaan esittää kiusallisia kysymyksiä kaiken tarkoituksesta ja mielekkyydestä.

Kun todellisia tarkoituksia ei löydy, elämästä herkästi tulee korvikkeiden taidetta.

Nopeat nautinnot ovat pysyvämpien arvojen suosittu korvike. Nautinnoissa piehtaroivan hedonismin kettumaisuus on siinä, että se kalibroi koordinaatiston turhan vaativaksi. Kun arkista vaellustaan mittaa huippuhetkien – omien tai muiden – näkökulmasta, lokakuun pimeät arkiaamut ovat hiukan liian pimeitä. Toisaalta tavallisen arjen pyörittäminen on pintapirskeiden samppanjankilistystä kunnianhimoisempi tavoite, ja onneksi palkinnotkin ovat toista luokkaa. Maailman onnellisuudesta valtaosa lienee piiloutunut juuri pieneen ja huonomaineiseen arkeen.

Erityisen viehtynyt olen tarinoihin, joissa humun ja hybriksen jälkeen löydetään tasapaino jostain tuiki tavallisesta – ja siksi aivan erityisestä. Hienoista elämänfilosofisista teoksistaan tunnetun Hermann Hessen Siddhartha päätyi ensin askeesia ja aisti-iloja kokeiltuaan lautturiksi, Raamatun Saarnaaja löysi ankarien etsintöjen ja tuulen tavoittelun jälkeen pienet jokapäiväisyydet, joilla kaikilla on aikansa ja paikkansa, ja siinä se.

Niin, ja tulihan Rosvo-Roopestakin lossivahti.

Paikka jota ei ole

/ arnokotro

Metro, 26.9.2006

Televisiosta tuli hiljattain Ray Bradburyn kirjan pohjalta tehty elokuva Fahrenheit 451, joka on tulevaisuuteen sijoittuva totalitaristisen yhteiskunnan ahdistava kuvaus. Itse kirjan luin joskus lukiovuosina, jolloin jostain syystä kiinnostuin paitsi kolkoista dystopioista ennen muuta erilaisista ihanneyhteiskuntamalleista. Muistan jopa Pentti Linkolan ekofasistisen utopian tehneen vaikutuksen – olkoonkin, että itse tuskin pysyisin edes hengissä tässä Suomen takaisin köyhäksi maatalousmaaksi palauttaneessa ekolandiassa.

Suomalaiset ovat historian varrella kunnostautuneet unelmoijina ja utopianrakentajina melkeinpä höyrypäisyyteen asti. Yhteiskuntaromantikot ovat sankoin joukoin lähteneet kaukomaille paratiiseja perustamaan, valitettavan huonolla menestyksellä tosin. Sointula-yhteisön viime vuosisadan alussa Kanadaan pystyttänyt Matti Kurikkakin lopulta häädettiin riitaisasta ihannevaltiostaan, jonka ylevä tavoite oli yhdistellä tolstoilaista pasifismia, Jeesus Nasaretilaisen humanismia ja Karl Marxin yhteiskuntateoriaa.

Kokeilut ovat yleensä päättyneet surkeasti, mutta haaveelliset hahmotelmat ihanneyhteiskunnista ovat kiehtovia. Niissä on jotain ylvästä ja häpeämättömän itsetietoista aikana, jolloin politiikka on latistunut illuusiottomaksi reaalipolitiikaksi ja reagoinniksi päiväkohtaisiin kysymyksiin. Politiikasta tuntuu puuttuvan rohkeutta kokonaisten yhteiskuntamallien hahmotteluun, suuret linjat ja periaatteet ovat kadoksissa, näköalat ovat kapeat.

Mistä saavat yksityiskohdatkaan perustelunsa, jos hukassa on kuva kokonaisuudesta ja päämääristä?

Utopiat poikkeavat vallitsevasta yhteiskunnasta usein siinä, että ne tavoittelevat pysyvää, stabiilia tilaa, perustuvat yhteisomistukseen ja pyrkivät pitämään – ehkä Linkolan luontokeskeistä mallia lukuun ottamatta – kansalaisensa tyytyväisenä. Nykysysteemillehän täysin tyytyväiset kansalaiset olisivat suorastaan uhka, he kun lakkaisivat haluamasta lisää ja vaarantaisivat taloudelle välttämättömän kulutuskysynnän; systeemin käyttövoimana ovat uupumaton työnteko ja ansiokkaasti lietsottu elintasonarkomania.

Ainakin utopistin näkökulmasta kansalaisen tyytymättömyys on irvokas tavoite, ja pitemmän päälle suorastaan mahdoton – utopistinen! – on ajatus ikuisesta talouskasvusta, jonka varaan nykymeno rakentuu.

Toisaalta kiinnostava kontrasti syntyy niinkin, että lueskelee utopiakirjallisuuden rinnalla sellaista sosiaalihistoriaa, jossa hallitsijoiden edesottamusten sijaan tarkastellaan tavallisen kansan elinoloja ja arkea. Ei tarvitse mennä 1860-luvun nälkävuosiin tai Kainuun korpiin, jo tutustuminen vaikkapa työväestön oloihin 1920-luvun Kalliossa auttaa kummasti näkemään, että historiallisessa katsannossa me nykysuomalaiset elämme sosiaaliturvinemme ja perusoikeuksinemme jokseenkin ainutlaatuisessa ihanneyhteisössä. Vielä vahvemmin asia valkenee kun miettii, millaisessa kurjuudessa suuri osa maapallon väestöstä nykyäänkin elää.

Ehkäpä utopioita tarvitaan, mutta juuri utopioina sanan varsinaisessa merkityksessä, ”paikkoina joita ei ole”, majakoina horisontissa. Suurinta vahinkoa syntyy silloin, kun toivevaltioita yritetään kerralla runnoa yhteiskuntateoreetikkojen suunnittelupöydiltä käytäntöön.

Vallankumousten ja verilöylyjen valossa poliitikkojen näkemyksetön puuhastelu lillukanvarsissa taitaa sittenkin olla parasta, mihin tämä eläinlaji on yltänyt.

Kari Kontio R.I.P.

/ arnokotro

Metro, 1.8.2006

Sinä tulit elämääni viime vuosikymmenen alussa. Sinua haastateltiin lehdessä omaelämällisestä romaanistasi Lajinsa viimeinen. Sanoit jotakin sellaista, että heti kiinnostuin kirjastasi. Luin sen kerran. Luin sen toisen kerran ja vielä kolmannenkin. Tutustuin sinuun silloin. Tapasin sinut paljon myöhemmin.

Törmäsin sinuun seuraavan kerran 1996. Helsingin Sanomien viikkoliitteessä tykitit väkevää ja rehellistä tunnustusta alkoholismista ja itsetuhosta. Leikkasin tekstin talteen ja aina uudestaan olen palannut siihen. Joskus monia vuosia myöhemmin Herttoniemen Treffipubissa luin sinulle ääneen omaa tekstiäsi kun mietin, ymmärrätkö enää itse viisauttasi.

Seurasin ryhtymyksiäsi, katsoin televisio-ohjelmiasi, luin oivaltavia kirjoituksiasi. Ihailin kielellistä taituruuttasi; sinulla oli lauseentaju, Kari, se sinulla oli. Ja poikkeuksellinen näkemisen lahja.

Vuosikymmenen lopulla pyysin, että Ylioppilaslehti kutsuisi sinut lehden juhliin – olithan aikoinasi sen parhaita kirjoittajia – jotta lopulta voisin tavata sinut. Mutta sinua ei haluttu sinne, ei enää, en tiennyt miksi. Koskaan en kertonut sinulle, kuinka pitkään puhuin päätoimittajaa ympäri.

Sinut kutsuttiin, ja sinä tulit. ”Mä olen Kari Kontio, sullako on jotain asiaa”, sinä sanoit kun törmäsit eteeni. Ryystit boolia ja pidit pitkän ja polveilevan monologin, jonka käänteissä en kaiken aikaa pysynyt mukana. Ehkä hämmästyit, että tunsin tuotantosi niin tarkkaan, ehkä ihmettelit kun osasin kirjoituksistasi kokonaisia kappaleita ulkoa. Ystäviä meistä ei tullut silloin, ei myöhemminkään. Ystäväksi minä ihailin sinua liikaa.

Mitä sinulle tapahtui, Kari? Muuan läheisesi sanoi kerran, että sielussasi on jokin synkeä sisin, joka vääjäämättä syö sinua, etkä kenties itsekään tiedä mitä ne lopulta ovat, ne alitajunnan tummimmat virrat. Sinun älysi ja herkkävaistoisuutesi antoivat sinun nähdä tarkemmin kuin muut, mutta omassa elämässäsi lahjoistasi oli kovin vähän iloa.

Vai nauroitko sittenkin koko ajan? Olitko sittenkin jollain oudolla tavalla elämässä aidommin kiinni kuin muut? Sinä olit arvoituksellinen ja ristiriitainen mies, sinä jos kuka. Oikeudentuntoinen väärintekijä, eksynyt suunnannäyttäjä, sivistynyt sekopää. Kävelevä paradoksi.

Sinä kuolit kesän kuumimpana päivänä viime kuussa uimarannalla Herttoniemessä. Tiedän että olisit halunnut vielä elää. Muistan miten mekin joskus istuimme iltoja ja iltapäiviä niillä rannoilla ja kallioilla, joimme halpoja valkoviinejä ja annoimme vapaiden assosiaatioiden viedä. Ei tästä niin kovin kauan ole.

Kuolemasi jälkeen helle seisoi painostavana, mutta nyt kesä alkaa taittua hiljalleen syksyksi, me olemme elokuussa jo, ja minä luen taas Lajinsa viimeistä. Se on vangitseva kirja, joka viettelee lukijan kanssasi traagiselle ja rajulle retkelle, vielä kerran. Lasken kirjan kädestäni vasta sen viimeiset rivit luettuani, ne joissa kerronnan vimmainen rytmi jo hidastuu, tyyli tihenee: ”Tästä alkaa sinun tarinasi. Kerro se paremmin kuin minä. Älä myy maatasi. Älä koskaan kuole. Jumala kanssasi.”

Jääkää hyvin

/ arnokotro

Metro, 6.6.2006

Siinä me taas parveilimme lauantaina koulun aulassa ylioppilasjuhlien jälkeen. Apulaisrehtori oli juhlapuhunut ja palauttanut mieliin talven pimeät aamut, joista oli voitollisesti selvitty. Uusi ylioppilas oli puheessaan puolestaan tunnustanut, että olo on yhtä aikaa vapaa ja turvaton.

Lopuksi me opettajat olimme katselleet, kun Sibeliuksen Alla marcian saattelemana te tuoreet ylioppilaat kävelitte juhlasalin paraatiovista vanhempien ja muun suvun onniteltaviksi.

Hetki on teille suuri ja ainutkertainen, mutta aina se koskettaa meitä paatuneempiakin.

Olen saanut lukiossamme kontolleni sellaisenkin oppiainekummajaisen kuin elämänkatsomustieto. Jo oppiaineen nimi vetää nöyräksi. Mitä olen mahtanut osata teille elämästä sanoa, mitä ylipäätään pitäisi? Että elämä on esterata tai nyrkkeilykehä, joka moukaroi jokaisen joskus mustelmille muttei useimmiten niin pahasti, ettei siitä selviäisi?

Vai pitäisikö kertoa, että elämänilo ja hyvä elämä ovat näkökulmakysymyksiä – onni on asenne? Olisiko kenties kliseisesti opastettava, että ongelmat ovat valepukuisia mahdollisuuksia?

Ei, antaa jokaisen kokeilla itse.

Vielä hetken viivymme aulassa ennen kuin katoatte teillenne, meitä on tungokseksi asti, ulkona sataa. Mieleen tulee hetkiä tunneilta, kun olen kysellyt teiltä Spinozan substanssimetafysiikasta, ettekä te oikein ole osanneet vastata. Muistan miten olette kysyneet, miksi edes pitäisi tietää Spinozan substanssimetafysiikasta, enkä minä vuorostani oikein ole osannut vastata. Muistan miten jollakulla on joskus ollut huono päivä, ja olen yrittänyt ymmärtää. Muistan miten minulla on joskus ollut huono päivä, ja te olette yrittäneet ymmärtää.

Kaikkein parhaiten muistan kuitenkin tahallisen ja tahattoman huumorin, ne kaikki koomiset sattumukset, monet naurut. Niitä en koskaan unohda.

Koulu on jännä läpikulkupaikka. Te tulette jostain, viivytte hetken, lähdette pois. Kolmeen vuoteen mahtuu paljon. Te aloitatte arastellen, olette melkein peruskoululaisia vielä. Filosofian johdantokurssilla osa teistä innostuu uudesta oppiaineesta ja päättää lähteä omille löytöretkille filosofian mysteereihin. Joku saa joululahjaksi Sofian maailman, jotkut kantavat lähikirjastosta Nietzscheä ja Sartrea kotilukemistoksi. Monesti ne taitavat jäädä lopulta lukematta, kun uudet asiat ovat taas vieneet.

Valjut tiistaiaamut, viikon viimeiset tuplatunnit, sen tärähtäneenä pitämänne taiteilijan vierailu, penkkarit, bändi-illat ja se yksi lumipallosta rikki mennyt ikkuna – muistoja on paljon. On etsitty ja löydetty, kadotettukin; moni teistä on ehtinyt ihastua, seurustella ja erota, moni sydän on mennyt rikki.

Joku on ollut vaihto-oppilaana Argentiinassa, joku toinen Japanissa, ja me muut olemme uteliaina ja hiukan kadehtienkin eläytyneet kaukomaakokemuksista kertoviin esitelmiinne.

Ja nyt te jo olette lähdössä, juuri kun tutustuimme.

Sade ei laannu, mutta teidän täytyy karata varsinaisiin juhliinne. Jotkut heittävät vielä hätäiset heiheit, sitten tulee tyhjyys.

Opettajainhuoneessa ei ole ketään, puhelin ei enää soi, käytävät kaikuvat hiljaisuutta. Ilmoitustaulukin on tyhjä, mutta huomaan että yhteen seinään on unohtunut lappu, siihen seinään, johon kerättiin opettajilta viestejä koulunsa päättävien kronikkaan painettaviksi. Luen yksinäisen lapun: ”Ahersitte, pulisitte, pohditte, keskityitte, riehuitte, väittelitte, nauroitte, kapinoitte – siis elitte.”

Noin on hyvä jatkaa. Teitä tulee ikävä.

Lasilattian alla

/ arnokotro

Metro, 11.5.2006

Julkisessa liikenteessä on kuluvana keväänä pyritty nollatoleranssiin: juopot ja muut örveltäjät ulos. Lehdet ovat projektia kiitelleet, niska-perse–otteella pellolle heitetyt syrjäytyneet sen sijaan eivät juuri ole ymmärrystä saaneet. Kuvaavaa on, että maan suurimman lehden kolumnisti pitää pultsareita vastenmielisenä porukkana ja kysyy retorisesti, pitäisikö ratikoita terrorisoivia spurguja vielä sääliä.

Tasa-arvokeskustelussa puhutaan lasikatosta, kun viitataan rakenteisiin, jotka työelämässä estävät naisia nousemasta johtopaikoille. Yhteiskunnan pohjakerrosten sukupuolijakauman valossa voisi vastaavasti puhua lasilattiasta, naisia suojelevista kulttuurisista rakenteista, jotka estävät putoamasta pahnanpohjimmaisiksi.

Miesten jalkojen alla ei lasilattiaa näytä olevan, niin miesvoittoista on suomalainen kurjalisto. Nykyisessä naisasiavetoisessa mediailmapiirissä miehinen huono-osaisuus ei kuitenkaan politisoidu, vaan aiheuttaa lähinnä moraalisen närkästyksen. Miesenemmistöisyys yhteiskunnan yläportailla on tasa-arvokysymys, kuraportaan miesvoittoisuus ei ole.

Keskustelun äänilaji olisi toinen, jos ratikat ja metrot olisivat naispuolisen syrjäytyneistön kansoittamia.

Joskus kahta päällisin puolin irrallista keskustelua rinnastamalla voi kehkeytyä huimia asetelmia. Samalla kun riemuitaan siitä, että desperadojengiä lakaistaan pois silmistä, käydään jälleen verokeskustelua. Hetken jo toivoin, että taannoisesta varallisuusveron poistamisesta ja ylimääräisen megapotin jakamisesta superrikkaille olisi edes se hyöty, että hyväosaisten verovalitus olisi hetkeksi laantunut.

Turha toivo. Nyt verokapinan päämaalina ovat perintövero ja progressiivinen tulovero. Onhan se epistä, jos valtio vie pienen siivun vaivoin peritystä, huippuarvoon suhdanteiden ansiosta nousseesta asuntovarallisuudesta. Ja epistä on, että kymppitonnin palkasta joutuu maksamaan suhteellisesti enemmän veroa kuin kahden tonnin liksasta. Tasavero kehiin! Perintövero pois!

Ehdotetut veroreformit tekisivät hurjan loven verotuloihin, vaan mitäpä tuosta. Tulo- ja varallisuuserojen kasvuakaan ei viime aikoina ole pidetty ongelmana: jos rikkaat rikastuvat mutta köyhä ei köyhdy, mistä kiikastaa? Rikkaiden palkitseminenhan on piristysruiske kansantaloudelle ja kilpailukyvylle, ja kyllä siinä köyhätkin hyötyvät hyvinvoinnin läikkyessä välillisesti heidänkin risukasoihinsa.

Se nyt vain ei mene näin. Jos verouudistusten myötä valtion ja kuntien tulopohja pettää, pettää sosiaaliturvakin. Toiseksi köyhyys on pitkälti suhteellista, ja kun tuloerot kasvavat, kasvaa aina suhteellinen, kokemuspohjainen köyhyyskin. Varakkaiden saama ylimääräinen euro sitä paitsi kulkeutuu herkästi suomalaisen yhteishyvän ulottumattomiin siinä missä varattoman lantti menee tehokkaasti kotomaan taloutta pyörittämään.

Ajan oloon kestävintä julkisten paikkojen siistimistä olisi voimavarojen käyttäminen köyhyyden ja asunnottomuuden poistamiseen, vapautuvien vankien tukemiseen ja resurssipulasta kärsivään mielenterveystyöhön. Hyväosaisia voisi lohduttaa samalla leivänmururetoriikalla, jolla alimpia tuloluokkia on lepytelty: köyhät tästä nyt vähän hyötyvät, mutta kyllä siinä välillisesti tippuu murusia teillekin, vaikkapa parempana yhteiskuntarauhana.

Onhan se kivempi, että voi vapaasti käydä kauppakeskuksissakin ilman sisälle änkeytyneitä asunnottomia häiriköitä ja muita spurguterroristeja.

Opet otsikoissa

/ arnokotro

Metro, 11.4.2006

Kovastipa ovat saaneet opettajat huomiota lehdissä viime viikkoina, eikä nyt ole kannettu huolta siitä, miten saisi murrosikäisen Joni-Petterin opiskelemaan innokkaammin ruotsia.

”Opettaja häipyi kesken tunnin, oppilas hakattiin.” ”Opettajien salattu suhde johti surmaan.” ”Opettaja yllytti joukkopahoinpitelyyn.” ”Opettaja heitti oppilasta veitsellä.” Ehkä kuvaavin otsikko on kuitenkin muutaman kuukauden takaa: ”Opettaja riehui samuraimiekoilla.”

Lukijalle syntyy välittömästi hyytävä mielikuva, jossa joukko kirkassilmäisiä koululaisia vapisee luokkahuoneen takanurkassa raivopäisen opettajakörilään huitoessa miekoilla pienokaisten silmien edessä. ”Jos ei meininki muutu, niin…!”

Jutusta paljastui sittemmin, että kahina sattui aamuyöllä eikä miekkamies muutenkaan enää toiminut opettajana. Vaikea kuvitella, että entisen postinkantajan kännisekoilut otsikoitaisiin koko postilaitosta leimaavasti. Kansankynttilyys koetaan niin vahvaksi ja kattavaksi rooliksi, että opettaja taitaa olla opettaja missä ikinä nyt onkaan.

Opettaja ei itse asiassa ole vain yksi ammatti vaan melkoisen monta ammattia. Tavallinen yläkoulun lehtori joutuu normaalin työpäivän aikana hyvinkin kaivamaan itsestään esiin sosiaalityöntekijää, perheneuvojaa, järjestysmiestä, kuraattoria, psykologia, pappia, äitiä, isää ja stand up -koomikkoa ja sitten tietysti sitä fyysikkoa ja kemistiä, joka selittää Newtonin lait ja havainnollistaa katalyytin vaikutusta reaktionopeuteen.

Ja kun homma toimii, eipä sitä tarvitse erikseen missään mainita.

Tein pientä päässälaskua: joka arkipäivä Suomessa pidetään pelkästään yläkoulun oppitunteja lähemmäs 30 000 ja näillä tunneilla istuu kutakuinkin koko ikäluokka tulevista ministereistä metroasemahuligaaneihin. ”Opettaja poltti päreensä” -päivittelyiden sijasta sopisi pikemminkin ihmetellä, miten harvoin opettajat sittenkin menettävät hermonsa ja kuinka hyvin he skandaaleja haistelevan kohumedian, kriittisten oppilaiden ja heidän vanhempiensa valvonnan alla työstään selviävät.

Opettajan ammatti on sikälikin erikoinen, että kaikki tuntuvat olevan sen asiantuntijoita. Yleisönosastoissa käydään jatkuvaa keskustelua oikeista opetusmenetelmistä ja oppilaiden vanhemmat neuvovat omien koulukokemustensa pohjalta, miten heidän lastaan ei ainakaan saisi opettaa. Kun poliitikko puhuu telkkarissa tarzan-englantia, yleisönosasto löytää nopeasti sylttytehtaan: mitähän niille siellä koulussa oikein opetetaan?

Opettajan kestorooli edellyttää, että hänen pitäisi olla aina tavoitettavissa ja valmis käymään iltamyöhään tunnin keskustelun ongelmaoppilaan vanhemman kanssa. Ja mitä opettajakollegojani tunnen, eipä kenelläkään ole siitä halua ja sydäntä kieltäytyä, ja hyvä niin.

Joskus vain soisi otsikoihin nousevan senkin, millä korvauksella opettajat työtään tekevät. Ainakin yksityiskouluissa nuoren lehtorin palkka jää reippaasti alle kahden tuhannen euron, vaikka kuinka olisivat akateemiset maisteritutkinnot ja kasvatustieteet auskultointeineen suoritettuina ja työjärjestyksessä täydet viikkotunnit. Reilun tonnin nettopalkka tuntuu esimerkiksi Helsingin vuokratasoa ajatellen melkoisen jälkijättöiseltä varsinkin jos tosiaan katsotaan, että ammattiin kuuluu ympärivuorokautinen roolinkanto.

Miksihän sitten tämänkin mäkätyksen valossa haluan itse jatkaa opettajana? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se on hienoin ammatti minkä tiedän.