Kirjoittaja: arnokotro

Maailma kahtia

/ arnokotro

Anna, 43/2007

Missä ovat sellaiset mainiot mediakriittiset ohjelmat kuin Erkki Saksan, Risto Erosen ja kumppanien taannoinen Maailma sanojen vankina? Niitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, sen verran on viestimien tahti kiihkeää ja kuvakulmat yksipuolisia.

Media rakastaa mustaa ja valkoista, mutta maailma se vain tuppaa asettumaan harmaan sävyihin. Jos haastateltavalta ei muuten saada nyhdettyä kunnon tölväisyjä, sopivilla rajauksilla ja kummallisilla otsikoilla niitä tuunataan vaikka väkisin. Taitolaji sekin.

Viime aikoina olen saanut kiintoisia mediakokemuksia oltuani mukana toimittamassa kirjaa, jossa yritetään tuoda tasa-arvokeskusteluun myös miesnäkökulmaa mukaan. Jo median henkilöimisvimma hämmästyttää: opus miellettiin oitis minun kirjakseni, vaikka se koostuu 27 kirjoittajan artikkeleista, ja kaikilla kirjoittajilla on tietty omat näkemyksensä.

Haastatteluissa ei paljon paina, että pitää muun muassa naisalojen palkkausta, pätkätyökierrettä ja naisten pieniksi jääviä eläkkeitä pikaista parannusta vaativina ongelmina. ”Toisaalta” ja ”myös” eivät kuulu kärjistyksistä elävien juttujen sanavarastoon.

Jos puhuu ja kirjoittaa myös miehisistä kipupisteistä, kuten jo kouluvuosina alkavasta syrjäytymisuhasta, haastattelujen ja kommenttikirjoitusten otsikot elävät omaa omituista elämäänsä: Maailma sortaa miestä! Naiset ovat perseestä!

Vastakkainasetteluihin viehtynyt mediailmapiiri suosii pölhöjä kliseitä ja yleistyksiä, mutta pystytään niihin ilman toimittajiakin. Viimeksi luin sellaisia Göte Nymanin ja Martti Puohiniemen tuoreesta kirjasta Mies. Puohiniemeä en tunne, mutta Göten tiedän fiksuksi mieheksi.

Sitä enemmän ihmettelenkin kirjaa, joka orjallisesti luettelee muodikkaan mantran: miehet ovat vallanhimoisia, omaa etua tavoittelevia, hierarkkisesti ajattelevia, minäkeskeisiä ja empatiakyvyttömiä pyrkyreitä verrattuna suvaitsevaisiin, toiset huomioonottaviin, avoimiin, idearikkaisiin ja luoviin naisiin. Samanhenkinen liturgia toistuu Kari Narsin tietokirjassa Raha ja onni, joka tuomitsee miehet itsekkäiksi, rahanahneiksi ja lähinnä pinnallisista asioista puhuviksi, kun taas naiset – niin, tarvitseeko sanoakaan.

Osaa se bisnesguru ja saarnamies Esko Reinonpoika Alankokin. Bisnes, menestys & maalaisjärki -kirjasessaan hän pohtii, mistä hyvä johtaja on tehty: ”Naisilla on kaikkia tarvittavia ominaisuuksia ja vieläpä käyttökelpoisemmassa muodossa kuin miehillä, joilta kauneuden, muotoilun ja inhimillisyyden tunnistamiseen tarvittava herkkyys usein puuttuu. – – Tulevaisuudessa yhä useammilla johtopaikoilla nähdään naisia, sillä heillä on rohkeutta ja sellaista herkkyyttä, jota meiltä putkiaivoisilta miehiltä löytyy vain harvoilta.” Ja niin poispäin. Ihmiskunta jakautuu näppärästi kahtia, hyvään ja huonoon puolikkaaseen.

Perusviesti – mies on onneton otus – toistuu vähän vaihtelevin sanamuodoin johtamistaidon kirjoista parisuhdeoppaisiin ja populaareihin aivotutkimuksiin, kolumneista yleisönosastokirjoituksiin. Ennätys kuulunee kuitenkin dosentti Terho Pursiaiselle, joka on esittänyt tylyimmän luokkateorian, jonka kuunaan olen kuullut: yhteiskunnassamme miehet ovat naisten loisia.

Mistä tämä miehinen itseruoskinta? Onko kyseessä aatteeksi ylevöitetty itseinho? Vai naisten ikiaikaisen sortamisen aiheuttama syyllisyyssyndrooma, ritarillinen ele, yhteiskunta-analyysiksi verhoiltu postuumi sovitus? Milloin opitaan, että kun lause alkaa ”naiset ovat” tai ”miehet ovat”, pieleen menee, mikäli tavoitellaan jotain yleispätevää luonnehdintaa? Perinteisesti naiset ovat joutuneet kuulemaan kaikenkarvaisia stereotypioita, mutta jos tilannetta korjataan viljelemällä höhliä yleistyksiä miehistä, on menty ojasta allikkoon.

Voisiko vastakkainasettelun aika olla jo ohi? Pidän siitä, mitä Bergmanin Syyssonaatin Svenska Teaterniin ohjannut Raija-Sinikka Rantala on sanonut: ”Mies voi kirjoittaa naisesta. Enemmän me kamppailemme kuitenkin ihmiskunnan sarjassa kuin miehenä ja  naisena.”

(Suku)puolitotuuksia

/ arnokotro

Metro, 22.10.2007

Olen kiinnostuneena seuraillut viime viikkojen tasa-arvokeskustelua ja olenpa osallistunut siihen vähän itsekin.

Ei varmaan pitäisi. Monet vastakkainasettelua vierastavat miehet, jotka haluavat laajentaa keskustelua ja ottaa miesnäkökulman, leimataan surutta sukupuolisodan lietsojiksi. Tasa-arvokysymys mielletään naisasiaksi, eikä sen avartaminen aidosti molempia sukupuolia koskevaksi käy laatuun. Ei, vaikka on myös elämänalueita, joilla juuri miehillä menee heikosti. Sekä-että ei istu aiheen mustavalkoisen käsittelyn perinteeseen.

Poliitikoista sentään Ilkka Taipale on puhunut totaalisyrjäytyneiden puolesta. Tämä pahnanpohjimmaisten joukko koostuu etupäässä pitkäaikaistyöttömistä, heikosti koulutetuista ja päihdeongelmaisista miehistä.

Ehdotukset pudokasmiesten auttamiseksi on monen kolumnistin ja muun kynäilijän voimin kuitattu ”itkemiseksi” ja ”ruikuttamiseksi”. Eikö kuitenkin olisi viisaampaa miettiä, millaiset mekanismit sysivät ihmisiä hylkiöiksi ja mitä asialle niin miesten kuin naistenkin edun vuoksi voisi tehdä?

Sosiologi Erkki Lampén on pohtinut sukupuolen vaikutusta tulkintoihin ja kärjistänyt: ”Jos mies jättää naisen, se on sikamaista. Jos nainen jättää miehen, hän on tehnyt itsenäisen valinnan.” Outi Popp kommentoi Seura-lehdessä, että ”tähän hätäpäästöön sisältyy jo sellaista naisvihaa, että siitä on hyvä ponnistaa kohti yhteistä tulevaisuutta”.

Lampénin kommentti on kenties ampuu yli, mutta missä on sen naisviha? Naisviha ja sovinismi ovat näppäriä leimoja aivan kuin ”neuvostovastaisuus” aikoinaan, ja median pikaoikeudet jakavat tuomioita kärkkäästi.

Vallitsevassa ilmapiirissä miesnäkökulman mukaanotto keskusteluun on kuin kirkossa kiroilisi. Samaan tapaan kuin aikoinaan oli kiellettyä sanoa, että tapahtuu niitä ihmisoikeusloukkauksia Neuvostoliitossakin, nyt oikeamieliset vartioivat tasa-arvokeskustelun opillista puhtautta nimittelemällä kiellettyjä näkökulmia esittäviä sovinisteiksi, kitisijöiksi tai muuten vain ääliöiksi.

Mutta kun herjausten, alatyylin ja tahallisen väärinymmärtämisen temppuvalikoima on tyhjennetty, voisiko sitten olla rakentavan keskustelun ja asiallisen argumentoinnin aika?

Eläimellistä

/ arnokotro

Anna, 39/2007

Kutsuin lukion etiikankurssille pari vierailijaa eläinsuojelujärjestöstä. Näin siitä huolimatta, että eläinaktivistien kouluvierailut ovat herättäneet kritiikkiä. Vastapainoksi kuulemma pitäisi turkistarhaajienkin kiertää kouluja elinkeinoaan esittelemässä.

En oikein ymmärrä. Kyllä eläinten oikeuksista voi puhua ilman että ketään yllytetään turkistarhaiskuihin tai muihin tihutöihin. Ja saa tunneilla käydä muidenkin järjestöjen edustajia, ja monenmoista on nähtykin. Kerran vierailija esitteli itsensä noidaksi.

Nyt vierailijat näyttivät kuvia eläinten teollistetusta todellisuudesta. Yhdessä kuvassa broilerit oli sullottu ahtaisiin häkkeihin, toisessa hanhille syötettiin rautaputken avulla yliannoksia, jotta niille kehittyisi herkkuna pidetty rasvamaksa.

Kolmas kuva esitti tietoisesti aiheutetun anemian kalvakoittamaa vasikkaa, valkoista lihaa kun pidetään normaalia parempana. ”Porsaat tykkäävät kuopia kärsällään maata ja ne haluavat seuraa tosistaan, mutta katsokaa nyt tätäkin kuvaa”, pyysi nuori esitelmöijä.

En katsonut, en pystynyt. Istuin reunarivissä ja tuijotin ikkunasta pihalla tönöttävää roskisrivistöä.

Mikähän siinä on, että eläimille aiheutettu kärsimys tuntuu niin pahalta, jopa pahemmalta kuin kuvat kärsivistä ihmisistä? Ehkä ristiriitaisesti samastumme ihmisiin niin hyvin, että heijastamme heihin myös arveluttavat puolemme, kun taas eläimet riittävän erilaisina näyttäytyvät meille kärsimyksiinsä aina täysin syyttöminä?

Nolon myöhäisellä iällä muistan itkun tulleen, kun näin kuolleen linnun, joka oli lentänyt kesämökin ikkunaan. Kun vielä huomasin, että linnun suussa oli ruokaa poikasille vietäväksi, ainekset pikkupojan mielen kokoiseen tragediaan olivat kasassa. Muistan järjestäneeni linnulle hautajaiset ja miettineeni seuraavan yön, missä ovat ilman ruokaa jääneet poikaset.

Viime sodissa minua koskettaa sotilaiden kärsimyksiäkin enemmän viattomien eläinten osa. Peltotöistä sodan julmuuteen kuskattujen hevosten kohtaloa en halua ajatellakaan – ja juuri siksi huomaan sitä ajattelevani: hevosparkoja vetämässä tykkiä ja joutumassa vihollistuleen. Viattomat luontokappaleet ihmisen pohjattoman typeryyden keskellä.

Lueskelin Saksan ja Neuvostoliiton sodasta kertovaa kirjaa Poltettu maa. Siinäkin erityisesti vaikutti kohta, jossa romanialaiset sotilaat joutuvat tappamaan hevosiaan venäläisten hyökkäyksen alta. Romanialaiset eivät kestäneet yhteisissä koettelemuksissa lähes tovereiksi tulleiden hevosten ampumista yksitellen, vaan keräsivät hevoset yhteen ja ampuivat ne kaukaa.

Kirsi Härkösen kirja Kunniallisen naisen taakka käsittelee turkkilaisten naisten heikkoa ihmisoikeustilannetta, mutta miksi tämänkin kirjan ensisivuilla pysäytti Istanbulin kadulla kohdattu näky, jossa jalkansa menettänyt kissa imettää pentujaan?

Elokuva Epämiellyttävä totuus maalaa kauhukuvaa siitä, miten ilmastonmuutos ja nouseva merivesi uhkaavat rantakaupunkeja ja koko ekosysteemiä, mutta päällimmäisenä jäi mieleeni animaatio, jossa uuvuttavia matkoja uinut jääkarhu löytää lopulta jäälautan joka sekin murenee käpälien alla.

Turhinta eläimille aiheutettu kärsimys on tietysti silloin, kun se on tarkoitettu silkaksi viihteeksi. Huvimetsästys kaislikoissa kituvine sorsineen ei saa minulta ymmärrystä sen enempää kuin sivarikammoinen entinen puolustusvoimien komentajakaan, joka liian pitkän rauhanajan turhauttamana purkaa tappajanvaistoaan puolustuskyvyttömiin eläimiin.

Heitteille jätetyt kesäkissat, koiratappelut, näännyksiin asti ennen ampumista uitettu karhu, ilman vettä kuumaan autoon jätetyt koirat; eläinrääkkäysuutiset ja tieto eläinten laillisesta mutta julmasta kohtelusta ahdistavat, mutta mitään ylevää mielipahassa ei ole, jos se ei johda tekoihin. Edelleen syön lihaa, edelleen ostan kenkiä ja vaatteita antamatta sen liiemmin vaikuttaa ostopäätökseen, millaista kärsimystä, ihmisten tai eläinten, niiden valmistamiseen liittyy. Tässäkin olisi itsekasvatuksen paikka – jo ihan oman mielenrauhan vuoksi.

Tolkkua talouteen, kiitos

/ arnokotro

Metro, 27.9.2007

Mekkalahan siitä ymmärrettävästi nousi, että hoitoala jäi ilman luvattua kuoppakorotusta. Sääliksi käy paitsi petettyjä matalapalkkaisia myös poliitikkoja, jotka ovat tuskailleet, mistä repiä rahat korotuksiin. Vastaisen varalle, hyvät Katainen, Vanhanen ja muut budjetinpyörittäjät, tässä muutama vinkki.

Ensin pitää saada poikki perintöveron vastainen huonosti perusteltu kilpahuuto. Jos joku perii tikkua ristiin panematta 20 000 euroa, ei siitä tarvitse nykyäänkään maksaa veroa kuin alle kaksi tonnia. Vero on ihan kohtuullinen. En ymmärrä ahnaita esityksiä, että raha pitäisi vastaisuudessa saada puhtaana käteen samalla kun työn verotus säilyisi entisellään.

Jos lastentarhanopettaja tai lähihoitaja raapii vuoden työnteolla kasaan samaiset 20 000 euroa, vero on yli kaksinkertainen perintöveroon verrattuna. Suuremmilla summilla työtulosta perittävä vero voi kiristyä yli kolme kertaa ankarammaksi kuin nykyinen, rintaperillisille melko kevyt perintövero. Verojen viesti on selvä: pelaa, peri tai keinottele mutta älä herran tähden tee työtä, sitä verotetaan kovimman kautta. (Ja nyt en enää lähde oikomaan sitä älytöntä hokemaa, että perintövero olisi kaksinkertaista verotusta.)

Kaiken järjen mukaan ihmisellä pitäisi olla suurin oikeus omalla työllä ansaittuun rahaan. Kaiken järjen mukaan veroja tulisi kantaa etupäässä sieltä, missä on eniten veronmaksukykyä. Kaiken järjen mukaan kasvavia varallisuuseroja tulisi tasoittaa. Ja kaiken järjen mukaan työnteosta tulisi palkita.

Jos tuloveroa ei kannettaisi tasaisesti joka palkasta vaan se pitäisi pulittaa könttänä kerran vuodessa, perintöverokapinaa lietsovat yleisönosastokirjoittajat ja oikeistolaiseen veropopulismiin hairahtunut vasemmistokin ehkä havahtuisivat näkemään, että perintövero ei ole erityinen rasite, vaan korkea tulovero on paljon isompi ongelma.

Varallisuus kasvaa ja kasaantuu. Myös perintöjen arvo nousee vinhaa vauhtia. Jos perintöveron leikkaamisesta luovuttaisiin, varallisuusvero palautettaisiin ja pääomaveroon ja yhteisöveroon tehtäisiin parin prosenttiyksikön korotus, valtion kassaan kertyisi lisää lähes miljardi euroa. Tämä kaventaisi varallisuuseroja, mahdollistaisi huojennuksia tuloveroon ja kannustaisi työntekoon. Ja riittäisi potista rahaa siihen naispalkkaeräänkin.

Vapaasti käytettävissä, Katainen ja kumppanit.

Kaikki järjestyksessä

/ arnokotro

Anna, 35/2007

Yksi niistä kirjoista, joihin huomaan palaavani aina uudestaan, on Yrjö Kallisen puheista koottu Elämmekö unessa. Kallinen oli melkoinen hahmo: mystikko ja pasifisti, säkenöivä puhuja, teosofi ja osuustoimintamies, hippi ennen hippejä. Historian oikusta Kallinen toimi puolustusministerinä 1940-luvun lopulla.

Ääripasifistinen rauhanaatteen äänitorvi ei ole tavallisin näky puolustuslaitoksen huipulla.

Alun perin löysinkin kirjan varuskunnan kirjastosta. Menin armeijaan, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että Kotro ja armeija on mahdoton yhdistelmä – kuten pian tuli selväksi ja onnistuin kaikkien onneksi saamaan vapautuksen. Olen herkutellut ajatuksella, että joku kirjahankinnoista vastannut vääpeli oli valinnut Kallisen kokoelmiin kirjaan tutustumatta: täytyyhän hyllystä löytyä maanpuolustushenkeä kohottavia entisen puolustusministerin kirjoituksia.

Rauhanaatteen ohella Kallisen ajattelussa viehättää se, miten hän arvostelee kilpailuvimmaa, johon meidät kasvatetaan pienestä pitäen. ”Nuoreen sieluun painautuu elämäntaju, joka on täynnä kilpailuvelvoitusta. Näytä että pystyt! Ellet pysty, se on häpeä! Sinä olet epäonnistunut! Tämä on niin läheinen asia, että siihen ei edes ole objektiivista suhdetta, nuoret eivät ymmärrä, että tämä käsitys on heihin suggeroitu. Mutta elokuvat huutavat, sanomalehdet huutavat, televisio huutaa, kirjat huutavat tuota epätoivoista kilpailuhenkeä ja voittaja-arvostusta.”

Kilpailua, kamppailua, paremmuutta. Suorittamista ja mittaamista. Paremmuusjärjestykset ja kaikenmoinen listaaminen ovat niin jokapäiväisiä, ettei niiden kummallisuutta tosiaan huomaa. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei siitä vähintään yleisöäänestystä saisi. Voittaako Väinämöinen Muumipeikon, Viidestoista yö Satumaan? Mitkä ovat luetuimmat kirjat, katsotuimmat ohjelmat? (Listan häntäpään ohjelmat pitää savustaa ruudusta pois, olivatpa sitten hyviä tai huonoja.)

Koululaitoksessa mittatikkujen käyttö on viety huippuunsa ja numeroarviointia harjoitetaan laajemmin kuin olisi välttämätöntä. Elämänkatsomustiedon opettajana olen tuskaillut, miten keskusteluvetoisessa ja pohdiskelevassa oppiaineessa ylipäätään voi jakaa numeroita oikeudenmukaisesti. ”Sinä Jenni toit esiin kiinnostavia elämänfilosofisia pointteja, mutta Jonilla oli parempia, sinulle seiska.”

Sopivasti annosteltuna kilpailuhenkisyys motivoi ja tuuppii eteenpäin, ja kamppailu myös sen itsensä vuoksi voi olla hauskaa ja harmitonta, jos se rajataan peliksi kaukaloon ja noudatetaan reiluja sääntöjä. Vallitsevassa ilmapiirissä itsetarkoituksellinen kilpailu vain ei pysy kaukaloissa ja juoksuradoilla vaan se tunkeutuu kaikkialle. Kamppailuhenki uhkaa tehdä pyrkyyden ja kampittamisen tantereeksi myös sen sosiaalisen alueen, jolle kuuluisivat yhteisöllisyys ja vertailuista vapaa yhdessäolo.

Yhteiskunta ei ole kilparata.

Ihminen on luontaisesti itsekäs ja kilpailullinen? Enpä usko. Jos ihminen ylipäätään luontaisesti on jotain, hän on konformisti, ympäröiviin olosuhteisiin ja kulttuuriin mukautuva olento. Jos meihin pienestä pitäen istutetaan – Kallisen sanoin – kilpailuvelvoitusta täynnä oleva elämäntaju, ei tarvitse ihmetellä, jos meistä tulee yhteisöllisten olentojen sijaan omanvoitonpyyteisiä minäilijöitä ja kiipijöitä, kyynärpäätaktikkoja. Missä on listoja ja vertailua, siellä toisen tappiot kirjautuvat omiksi voitoiksi.

Kilpailukulttuuri tekee pahaa jälkeä ihmissuhteissa. Vimmainen työnteko eristää ja erakoi ihmisiä häkkeihinsä. Kuka jaksaa ravihevoshenkiseltä työltään enää arki-iltoina tavata ystäviään, miten raivata tilaa vapaa-aikaan ja iisisti ottamiseen, leppoisaan jouteiluun?

Kilpailukulttuuri tuottaa ihmisiä, joiden talous kukoistaa ja käyntikortti vakuuttaa, mutta ympärillä aukeaa sosiaalinen erämaa. Uuden rahan ja aseman mukanaan tuomat sikariklubit ja ”yhdet töiden jälkeen” -työkaverit eivät koskaan voi korvata raviradan varteen unohtuneita ystäviä.

Kaameaa Kelausta

/ arnokotro

Metro, 27.8.2007

Terveisiä isyyslomalta! Tai siis jatketulta isyysvapaalta. Tai vielä oikeammin – ja nyt pitää luntata lomakkeista – isyysrahakauden pidennykseltä. Siihen on Kelan mukaan oikeus isällä, joka on äidin sijaan käyttänyt vanhempainrahakauden viimeiset vähintään 12 arkipäivää.

Isyysrahan 1 – 12 päivän pidennys yhdessä äitiysrahan jälkeisen vanhempainrahan 12 viimeisen arkipäivän kanssa muodostavat isäkuukauden, jota voi siirtää, jos ”äidille tai isälle maksetun vanhempainrahan ja siirretyn isäkuukauden välisenä aikana jompikumpi vanhemmista on hoitanut lasta yhdenjaksoisesti ja saanut lasten kodinhoidon tukea.” Auts, sattuu!

Enpä olisi uskonut, että joskus tulee ikävä DVD-soittimen käyttöohjetta. Kelan tietopaketin äärellä tuli. Muutamien meilien, puhelinsoittojen ja näemmä puutteellisesti täyttämieni lomakkeiden jälkeen painuin suosiolla pääkallopaikalle Kelan asiakaspalveluun. Kohtelu oli onneksi kärsivällistä, ja kun pykälät väännettiin rautalangasta ja ratakiskosta, pääsin kärryille.

Kaikki kunnia Kelan ammattitaitoisille ja ystävällisille virkailijoille. Mutta ei vähäisintäkään kunniaa sekavan etuusjärjestelmän suunnittelijoille.

Kun sotkuisen sosiaaliturvan rinnalla kohoaa yhtä kimurantti verotussysteemi, tuloksena on niin kaamea ryteikkö, että sen raivaaminen olisi parasta mitä kansantautimme korkean verenpaineen lievittämiseksi voisi tehdä.

Olisiko mahdoton ajatus, että yksinkertaisesti sovittaisiin vaikka tietty viikkomäärä, jonka isä saa olla hoitovapaalla ja tältä ajalta kaikki isät saisivat saman korvauksen? Ja lopulta pitäisi tosissaan miettiä ilman ennakkoluuloja sellaista perustulomallia, joka selkiyttäisi sosiaaliturvaa laajemminkin.

Kun Yle äskettäin tiedusteli puoluejohtajien kantaa perustuloon, useimmat vastustivat sitä pelätessään, että se ei aktivoi ihmisiä.

Nykyjärjestelmä kieltämättä aktivoi. Meidänkin perhe on viime aikoina aktivoitunut jahtaamaan eri työantajilta tietoja Kelan lomakkeeseen Y12.

Toisaalta nykysysteemi passivoi. Tuttavani joutui liemeen julkaistuaan kirjan epäilyttävän pian työttömyysjakson jälkeen. Ettei vain ollut kirjoittanut työttömyysrahan turvin, sitähän piti olla tekemättä mitään? Siitä puheen ollen: kirjoitin tämän kolumnin eilen, ja sunnuntaina tiettävästi saa varovaisesti kynäillä, vaikka olisikin vanhempainrahakauden jälkeisen isyysvapaan bonusrahalla.

Nyrkki pöytään!

/ arnokotro

Anna, 30/2007

Lehdissä on näkynyt talousoppineiden kommentteja, joissa vaaditaan varovaisuutta syksyn palkkaneuvotteluihin. Esimerkkinä ei kuulemma saa pitää miesvaltaisille Metalli- ja Kemianliitoille jo neuvoteltuja roimia korotuksia. Varoitukset on suunnattu ennen muuta naisvaltaiselle hoitoalalle. Nyt ei ole oikea hetki ”ylisuuriin” palkankorotuksiin.

Perhana, nyt ei tarvita varovaisuutta, nyt on aika iskeä nyrkki pöytään! On se kumma, kun koskaan ei ole oikea hetki. Taloudella menee hyvin, palkankorotuksia luvanneet puolueet saivat vaalivoiton ja naisalojen korotuksilla on kansan laaja tuki. Jos nyt ei ole oikea hetki, milloinhan olisi?

Julkisuudessa pyörivistä vertailuista eri ammattien ansioista ei aina saa selvää, mitä lukuihin sisältyy. Joidenkin alojen palkkoihin lasketaan sitkeästi mukaan hurjat määrät ylitunteja, ikälisiä ja vuorotyölisiä, ja näin liksoista saa liian ruusuisen kuvan.

Opettajien tilanteen tunnen hyvin, koska toimin opettajana itsekin. Seurasin aitiopaikalta, miten noloja lukuja väännettiin yksityisellä opetusalalla kauniimmiksi. Paljon parempi ei tilanne ole kuntien kouluissakaan.

Vielä reilu vuosi sitten esimerkiksi yläkoulun lehtorin peruspalkka oli alle 1800 euroa. Verojen, vuokran ja mahdollisten opintolainalyhennysten jälkeen se yksinkertaisesti on aivan kohtuuttoman surkea liksa. Koska opettajan peruspalkalla on ainakin pääkaupunkiseudulla vaikea tulla toimeen, useimmat opettajat tekevät rutkasti ylitöitä, ja nämä ansiot näkyvät sitten palkkavertailuissa.

Jossain vaiheessa neuvottelupöydissäkin havahduttiin: jos kerran opettajat tekevät jatkuvasti ylitöitä, voi peruspalkkaa kätevästi nostaa leipomalla siihen ylitunteja mukaan. Ja kas: palkka saatiin hilattua yli kahteen tonniin korottamalla opetusvelvollisuutta, eikä kenellekään tarvitse maksaa lisää! Tässä oiva keino käytettäväksi paperiteollisuuteenkin. Nostetaanko palkkaa? No problem! Lisätään työaikaa. Ei taitaisi mennä Paperiliiton Jouko Ahoselta läpi.

Tästä tulikin mieleen vinkki naisvaltaisille aloille: vuokratkaa palkkavääntöjen ajaksi se tosiäijä Ahonen neuvottelijaksi, maksoi mitä maksoi! Rahat tulevat taatusti takaisin. Jos miesvaltaisilla aloilla on joukoahosia lyömässä nyrkkiä pöytään samalla kun naisvaltaisten liittojen edunvalvojat kiltteilevät kuin pyhäkoululaiset, eihän hommasta mitään tule.

Kyse on myös kummallisista arvostuksista. Kännykkäpelin kehittäminen on kova juttu, vanhusten hoito tai opettajan työ eivät. Olen itsekin törmännyt outoihin kommentteihin onnettoman ammatinvalintani vuoksi. Eräskin naistenlehti vaivautui kirjoittamaan, että Kotro on ammatiltaan surkea filosofianopettaja. Jep! Koska en koe epäonnistuneeni työssäni, päinvastoin, ”surkea” luonnehtinee nimenomaan ammattia. Maan valtalehden kulttuuriosasto kuittasi lukio-opettajuuteni toteamalla pilkallisesti, että ”Kotro opettaa lapsosille filosofiaa”. Ei kovin ylentävää. Jos ammatin kohtelu julkisessa sanassa on tuommoista, vaikea on vaatia työlle rahallistakaan arvostusta.

Miesvaltaisen vientiteollisuuden tuomat eurot on helppo ymmärtää, ja siksipä ei sen suuremmin hätkäytä, että muutaman vuoden koulutusta edellyttävästä työstä saattaa tienata kaksinkertaisesti lastentarhanopettajaan verrattuna.

Usein unohtuu, että vientiteollisuuden eurovirta kuivuisi siihen paikkaan, jos emme yhdessä pyörittäisi yhteiskuntaa, jossa sairaita hoidetaan, lapsia voi viedä päiväkoteihin ja tulevat kännykkänikkarit opetetaan kouluissa lukemaan.

Naisvaltaisia hoito- ja opetussektoreita pidetään veroeurojen Molokin kitana, mutta jos joku väläyttää lakkoa, iskee paniikki: Ei niin voi tehdä! Miten menen töihin kun en saa lasta päiväkotiin? Entä vanhukset ja sairaat?

On ristiriitaista, että kiviriippa-aloilla työskentelevät eivät voi lakkoilla, koska yhteiskunta ei kestäisi sitä. Aika pitkään tulisimme toimeen ilman uusia kännykkäpelejä, mutta kuinkahan kauan ilman sairaanhoitajia ja opettajia? Syksyllä olisi hyvä aika kokeilla.

Luokkakokous

/ arnokotro

Anna, 25-26/2007

Luukusta kopsahti keväällä kirje, jossa tiedusteltiin halukkuutta osallistua ala-asteen luokkakokoukseen. Arvostan sosiaalista improvisaatiokykyä ja olin juonessa oitis mukana samoin kuin niin moni muu, että kiinnostava kokous saatiin aikaiseksi.

Siinä sitten istumme sovittuna iltana ravintolassa, ja sisään valuu vanhoja koulukavereita, joiden entreé on joka kerta jotenkin koominen. Vai mitä ajatella tilanteesta jossa ihmiset istuvat pöydässä ja katsovat tulijoita, jotka tupsahtavat paikalle kuin aikakoneesta?

Yhtä aikaa tuttuja, samalla vieraita.

Välillä ei tiedä, kumpi hämmästyttää enemmän – se miten erilainen ihminen on 12-vuotiaana vai se, miten samanlainen.

Kumman helposti ne löytyvät jutuistamme taas: persoonallisen ja pidetyn opettajamme erikoisimmat tempaukset, kansanhiihto ja hihanpieleen ommeltu suoritusmerkki, avattuun pulpetinkanteen rakennettu flipperi, sadistinen uimaopetus ja se yksi perustamamme salaseura.

Osa muistoista hämmentää. Parin nimen mainitseminen hiljentää pöydän, ja  joku on jo joukosta poissa. Puhe kääntyy erääseen koulukiusattuun, ja huomaan monen meistä ottavan lasistaan pitemmän huikan. Miksei kukaan puuttunut kiusaamiseen, oliko joku itse asialla? Yksi yrittää lohduttautua, että kiusattu on menestynyt elämässään hyvin, näin hän on kuullut.

Pääosin muistot naurattavat. Yhdessä tarinassa äitini oli luvannut katsoa luokkamme kaksospoikien perään, joiden piti käydä ilmoittautumassa hänelle aina koulun jälkeen. Koska äitini ei erottanut, kumpi on kumpi, toinen kävi ilmoittautumassa kaksi kertaa ja toinen pääsi teilleen.

Me sallimme huumorin, pienen naljankin. Saan kuulla melkoista herjaa jonkun tuodessa pöytään juotavaa: muille kannetaan olutta ja viiniä, minulle vesilinjani vuoksi drinkki nimeltään Titanicin tuho. Jäävesi kirvoittaa vitsejä ja arvailuja ajalta ennen tipatonta elämää.

Yksi meistä, viiden laudaturin ylioppilas, on liikennelaitoksen lipuntarkastaja ja joutuu kertomaan, erikoistutaanko opinnoissa busseihin tai ratikoihin tai peräti Suomenlinnan lauttaan.

Kukaan ei ota juttuja liian vakavasti. Ei ottanut silloin, ei ota nyt.

Luokkakokouksien sanotaan olevan esittämisen taidetta. Niissä otetaan väliaika ja katsotaan, kuinka pitkälle kukakin on päässyt. Nokialla johtajana toimiva mies – paras kaverini alaluokilla – kertoo työnsä olevan aika ajoin niin sielutonta, että sitäkin tärkeämpää on tietää, millaisista kuviosta on lähtöisin. En näe onnellisuusmuureja, vaan yhdessä ihmettelemme elämän kummallisia käänteitä.

Myönnän olevani parantumaton nostalgikko. Saatan käydä vanhojen kotitalojen ja työpaikkojen pihoilla ja porraskäytävissä kokeilemassa, millaisia tuntemuksia tutuista näkymistä ja hajuista herää. (Kerran epäluuloinen asukas pysäytti ja kysyi, mitä etsin. ”Lapsuutta”, vastasin, mikä ei lainkaan vähentänyt hänen epäluulojaan.)

Huomaan etten ole patetiassani yksin. Jopa ne jätkät, jotka kouluvuosina peittivät herkkyytensä ja syvätuntoisuutensa, tunnustautuvat nostalgikoiksi. Nokian johtajakin kertoo käyneensä muinaisen kotitalonsa pihalla katsomassa vanhoja betoniseiniä.

Eikä tunkkaiseksi haukuttu nostalgia ole turhaa. Käsillä oleva sekunti on miljardisosa kaikesta eletystä, muu rakentuu muistoista. Niitä mieleen palauttamalla ymmärtää, kuinka rikkaasti ja pitkään on saanut elää. Muistot avaavat nykyisyyteen uutta ymmärrystä.

Porukka hupenee illan taittuessa yöksi, valomerkki on annettu. Lähellä vanhaa koulua hyvästelemme ja puhumme, että näkisimme vielä. Kenpä tietää.

Kiitos, Kaisaniemen ala-asteen 6A; kiitos vuosista silloin 1980-luvun taitteessa, kiitos poikkeuksellisesta illasta kesällä 2007.

 

Jälkikirjoitus 8.9.2018: Yhä useampi on joukosta poissa. Mutta elämä jatkuu, sukupolvet vaihtuvat: nyt tytär on Kaisaniemen ala-asteella kuutosluokalla. 

Sanojen taikaa

/ arnokotro

Kotilääkäri, 5/2007

Parisuhteesta kirjoittaessaan törmää heti kiusalliseen ongelmaan. En tarkoita nyt esimerkiksi sitä, missä määrin kannattaa paljastaa omaa yksityisyyttään tai kuinka keksiä uutta katsantokulmaa puhkipohditun oloiseen aiheeseen.

Ongelma syntyy jo aiemmin. Millä nimellä kutsua ihmistä, jonka kanssa elämänsä jakaa? Jokaisessa parisuhteessa, niin luulen, syntyy toki yksityinen kotikieli, jossa on rakkaalle oma kutsumanimensä, jota mahdollisesti kukaan muu ei saa tietää. (Joskus tietty saattaa tapahtua vahinko. Kerran pyysin eräältä naistuttavaltani hänen miehensä puhelinnumeroa kysyäkseni tätä erääseen projektiin. Sain numeron kännykän käyntikorttina. Nyt tiedän, että tämä hyvin asiallinen mies onkin komeista titteleistään huolimatta Pupu.)

Virallisesti elän avopuolison kanssa. Sana kalskahtaa ikävästi. Avo? Repsottaako suhde jotenkin avoimena, miltä laidalta se vuotaa? Hengaillaanko tässä vähän niin kuin koemielellä: muista, että ovi on koko ajan auki! Avovaimo on vielä kamalampi. Vaimo on jo kirjainasultaan luotaantyöntävä sana, liian lähellä vainoa tai jotain.

Vaimo-sanassa on yhtä paljon seksiä ja viettelystä kuin HKL:n lipuntarkastajassa.

Miten olisi tyttöystävä? Ei 29-vuotias ole tyttö. Naisystävä? Jostain syystä kuulostaa aavistuksen kepeäkenkäiseltä, ja ystävä on sitä paitsi pahasti alakanttiin sanottu.

Tämä ei ole pelkkää saivartelua. Sanat, joita käytämme, ohjaavat ajatteluamme. Esa Saarinen on osuvasti huomauttanut, että jos mies kutsuu naistaan jatkuvasti eukoksi, tämä yllättävän nopeasti miehen silmissä tosiaan alkaa näyttää eukolta.

Monesta vaihtoehdosta parhaalta tuntuu elämänkumppani. Sanassa on kaunis sisältö ja tunnelma. Paino on ehdottomasti sanan molemmilla osilla. Varmasti myös tiiviissä suhteessa eläville jää aivan oma yksityinen maailmansa salaisuuksineen, mutta yhtä kaikki: parisuhteessa on kyse koko elämän jakamisesta.

Siinä piilee parisuhteen ainutlaatuisuus. Tässä käsittämättömässä maailmassa on joku, jonka kanssa voi yhdessä ihmetellä ja kokea olemassaolon mysteeriä, elämän iloja ja suruja, nautintoja, kummallisia käänteitä ja sattumuksia. Työkavereiden ja ystävienkin kanssa jaetaan vain jokin viipale, mutta elämänkumppani on matkatoveri kokonaisessa elämänseikkailussa. Ja kuten hyvillä matkoilla aina, matkalaisten keskuuteen syntyy yhteisten kokemusten virittämä, kenties muille avautumaton aaltopituus, luottamus ja ymmärrys.

Sanalla sanoen kumppanuus, se sanan kaunis jälkiosa.

Kumppani on sanana siksikin hyvä, että se rentoudessaan jää vaille virastokielen ryppyotsaisuutta. Tärkeily ja virallisuus latistavat siinä missä huumori yhdistää. Harva asia liittää kaksi ihmistä yhtä hienosti kuin yhteinen nauru jollekin, jossa monet kenties eivät näe mitään huvittavaa. Siinä on jotain herkullisen salaseuraista! Vastaavasti juuri mikään ei etäännytä yhtä tehokkaasti kuin se, että toisen anturit eivät rekisteröi mitään huvittavaa sellaisessa, missä toinen tunnistaa kaikki komedian ainekset.

Kavahdan aina jonkun sanoessa, että hän seurustelee vakavasti. Miksi ihmeessä pitäisi seurustella vakavasti, hauskaahan kai on tarkoitus olla? Ruotsalaiset taitavat osata tämänkin paremmin. Mikäli kouluruotsiini on luottamista, ruotsin kielen vastine rakkaudelle on kärlek eli rakkausleikki. Ja on siinä suuri ero, sanoissa ja niiden kantamissa merkityksissä ja piiloisissa viesteissä.

En halua seurustella vakavasti tulevan vaimon kanssa. Minä haluan jatkaa rakkausleikkiä elämänkumppanin kanssa. 

Puoli vuotta takana

/ arnokotro

Anna, 17/2007

Tytär täyttää ensi viikolla puoli vuotta. Murrosikäisen lapsen äidin tai isän näkökulmasta taival ei varmasti tässä vaiheessa ole kunnolla edes alkanut, mutta minusta tuntuu kuin takana olisi jo kelpo matka.

Vauvan ensi vaiheet ovat tulleet dokumentoiduiksi turhankin tunnollisesti. Digikamera ja vauva muodostavat yhdistelmän, joka pitäisi kieltää perustuslaissa. Välillä tuntuu, että vieraillekin tulee aivan erityinen ilme kun näkevät minun lähestyvän epämääräistä ja lajittelematonta kuvaröykkiötä, jonka aihepiiri liikkuu akselilla vauva nukkuu, vauvaa uitetaan, vauva heiluttaa leikkiapinaa.

Tuoreena isänä luiskahtaa arvaamattoman helposti juuri siihen, mikä lapsiperheissä on ärsyttänyt. Kun koolla on joukko aikuisia, joiden kanssa olisi kiinnostavaa vaihtaa kuulumisia, keskustelu käpertyy paikalle tuotujen lasten edesottamuksiin. Mikään ei ole niin tärkeä asia, ettei puhetta voisi luontevasti keskeyttää ”kattokaa, nyt se kääntyi mahalleen” -kommenteilla.

Mutta niin se vain menee. Evoluutiopsykologia ei ainakaan älykköpiireissä ole kovassa kurssissa, mutta jo lajikehityksen alkuhämärissä aikuisen ja vauvan suhteen on täytynyt lujittua ainutlaatuiseksi perusyhteydeksi ja huolenpidoksi. Jopa yleiskriittiseksi tiedetty tutkija Jukka Relander antoi synninpäästön vauvaa nuuhkaistuaan: ”Evoluutiopsykologia mättää, mutta vauvan tuoksu on poikkeus.” Ja kieltämättä, se murtaa karummankin miehen.

Eihän se elo pelkkää auvoa vauvan kanssa ole, äideillä varsinkaan. Toisaalta olen hämmästynyt siitä, miten vähän vaikkapa yölliset herätykset repivät hermoja, vaikka eivät herkkua olekaan. Jos joku herättäisi minut keskellä yötä ja vaatisi lukemaan kaksi tutkielmaa ja kymmenen uusintakoetta, todennäköisesti hirttäisin hänet jo ihan viidakkovaistojen voimalla verhotankoon ennen kuin olisin edes ehtinyt kunnolla herätä.

Oman lapsen itkuun havahtuessaan päällimmäisin tunne ei ole kiukku vaan huoli. Ja avuttomuus.

Julkisten paikkojen huutokonsertit, onneksi harvinaiset, ovat oma veikeä lukunsa. Kerran matkustimme pahimpaan ruuhka-aikaan täpötäydessä raitiovaunussa, ja juuri silloin vauva päätti aloittaa ennenkuulumattoman, hiukset pystyyn nostattavan parkumisen. Muuten hiljainen ratikka seisoi liikennevaloissa ja näin ihmisten hermostuneet katseet vuoroin vauvassa, vuoroin epätoivoisissa vanhemmissa. Tunsin miten hiki valui ohimoilla.

Olen kehittänyt keittiöpsykologisen teorian, jonka mukaan kiusaantuneisuuden ja suuttumuksen välillä vallitsee negatiivinen korrelaatio. Suomeksi sanottuna: mitä vihaisempi on, sitä vähemmän nolottaa. Kaava pätee myös esimerkiksi esiintymisjännitykseen: jos onnistuu lietsomaan itseensä edes ripauksen pyhää raivoa, epävarmuus häviää.

Tätä psykologiaa yritin soveltaa myös ratikassa. Sisäinen puheeni sai tiukkoja sävyjä: ”Siinähän paheksutte, mutta jonkun ne on lapset ja veronmaksajat tähänkin maahan tehtävä.” ”Mitäs te hyväosaiset maksatte opettajille niin pientä palkkaa, ettei ole varaa omaan autoon.”

Sisäisen märinän logiikka vuoti joka nurkasta: Ratikan kanssamatkustajista valtaosa lienee myös pienituloisia. Minulla sitä paitsi olisi varaa autoon, ongelma lähinnä on, etten osaisi ostaa sellaista, ajamisesta nyt puhumattakaan. Mutta ajatuspuhe toimi, se huojensi olon heti. Emme ole kiusantekijöitä parkuvine lapsinemme, mehän kannattelemme yhteiskuntaa!

Pelkään, että joutava kulissinpystytys alkaa jo varhain. Oikein hätkähdin, kun ensimmäistä kertaa kuulin itseni toteavan tuttavien luona vauvastamme, että ”ei se oikeasti itke noin paljon”. Ei, ei meidän lapsi ainakaan!

Taitaa olla itsekasvatuksen paikka, peli on parasta viheltää heti poikki. Tervettä ylpeyttä pitää tuntea jälkikasvustaan, mutta en halua löytää itseäni kymmenen vuoden päästä soitattamassa lapsellamme pianoa sohvaan istutetuille vieraille, jotka vaivaantuneina yrittävät eläytyä haparoivaan Für Eliseen. Mutta silti ja kaiken uhalla: meidän vauvamme, se vasta puolivuotias, osaa repiä narusta roikkuvan kanan irti. Ihan itse.