Kirjoittaja: arnokotro

Onneksi on maanantai!

/ arnokotro

Metro, 5.5.2008

En ole koskaan pitänyt sunnuntaista. Se on oikeastaan kummallista, koska nautin joutilaisuudesta. Kavahdan kiirettä, suorittamista ja tehokkuutta: jos valita pitää, olen vapaa-aika-, en työihminen.

Suomeksi sanottuna laiska.

Mutta sunnuntait eivät vain nappaa. Pitkän vapun perään lusitun sunnuntain jälkeen perusmaanantaita arvostaa aivan erityisesti.

Sunnuntai-iltapäivät tapaavat veltostua omituiseksi pitkäveteisyydeksi. Ne täyttyvät voimattomasta odotuksesta. Hiljaisilta ja pölyisiltä kaduilta eivät puutu kuin tuulessa pyörivät preeriapallot.

Kersana muistan sunnuntaiahdistuksen johtuneen edessä häilyvästä kouluviikosta. Lauantain ja sunnuntain välinen yö seisoi vielä turvallisena suojamuurina tulevan viikon koettelumuksia vastaan, mutta sunnuntaina uimaopetus ja ruotsintunnit tulivat jo iholle.

Myöhemmin olen huomannut sunnuntain ruoppaavan synkkää energiaansa menneestä; siitä, mikä on tullut tehtyä pieleen, ja varsinkin siitä, mitä ei ole tullut tehtyä ollenkaan.

Sunnuntai on köyhän miehen aamuyö. Pikkutuntien tavoin sillä on ankarat kertoimensa, joilla se paisuttaa arkisen päiväpersoonan pieniksi tietämät huolet tarpeettoman isoiksi.

Sunnuntailta ja aamuyöltä puuttuu suhteellisuudentaju.

Joskus yritin elävöittää pyhäpäivän yksinäisiä tunteja seurallisella toiminnalla, mutta se tuntui keinotekoiselta. Ei voi mitään, kavereiden naamasta paistoi sunnuntai, ja bänditreeneissäkin soi molli.

Jos maanantai olisi ihminen, se olisi kevään ylioppilas. Jos sunnuntai olisi ihminen, se olisi yksinäinen vanhus.

Mieleen hiipii hyytävä ajatus. Entä jos eläkevuodet jossain tulevaisuudessa karahtavat sunnuntaiksi? Tämän ikäiselle elämä tuonee vielä monet käänteet, ja pakka menee useasti uusiksi. Mutta jospa vanhuusaika jämähtää kestosunnuntaiksi, jonka tunnelman sanelevat aiemmat väärät valinnat? Miksi en aloittanut eläkesäästämistä ajoissa? Olenko juuri nyt rikospaikalla? Ja heittäytyäkseni psykologisemmaksi: entä jos sunnuntaikurjuus viikon loppumisineen ilmentää viime kädessä eroahdistusta ja kuolemanpelkoa?

Mutta koetetaanpa olla positiivisia, kevät ja kaikki. Sunnuntai on ihmeellinen päivä pystyessään siihen, mihin mikään muu ei. Pelkällä jylhällä olemassaolollaan se antaa arkeen ja rutiineihin kummaa hohtoa.

Sunnuntai on viikon tärkein päivä. Älkää rikkoko sen ankeaa rauhaa. 

Missä mies?

/ arnokotro

Anna, 17/2008

Sain hiljattain Soneralta kirjeen, ilmeisesti koska olen mies. Soittoäänien ja etupakettien sijaan se valisti meneillään olevista ”tosipeleistä”. Ei pidä jäädä paitsi ratkaisuotteluista. ”Onko siinä mies, joka tietää liigaa?”

Ei, ei tässä ole. Ensin en edes ymmärtänyt, mistä lajista on kysymys (jääkiekosta). En seuraa pelejä ja urheilusivujen yli hyppään aina. Olen mieluummin samassa huoneessa säkkipillinsoittoa treenaavan skotin kuin formulaujellusta suoltavan telkkarin kanssa.

Penkkiurheilun kammoaminen lienee harvinaista miesten keskuudessa, ja taidan muutenkin kantaa melkoista epämieheyden taakkaa.

En esimerkiksi koskaan ole pitänyt keskioluesta, äijäkulttuurin elämännesteestä. Keppana maistuu tympeältä, ja miksi juoda itsensä kurakaljalla alavireiseen pöhnään, kun tarjolla on yleensä ollut mielen vireäksi viettelevää viiniä? Viini tuo toki omat ongelmansa. Kun joskus kesähelteillä tilasin valkoviinin ja siiderin sekoitusta, alkoivat itähelsinkiläisessä baarissa epäillä homoksi.

Telkkarin mieskanavien, Jimin ja muiden, machoilevat ja meluisat ohjelmat tulta syöksevine monsteriautoineen ja muut mies ja hirveät härvelit -formaatit aiheuttavat hengenahdistusta.

Syntilista pitenee. Opiskelemani alat ovat aina olleet naisvaltaisia. Aloittaessani sosiaalipolitiikan opintoja olin ryhmän ainoa mies, ja naisvoittoisuus jatkui psykologiassa ja kasvatustieteessä. Onko minulla naisaivot? Luultavasti, sillä erilaisissa kokeile, ajatteletko kuin mies vai nainen – testeissä kärähdän jo kysymyksissä, joissa tiedustellaan, miten parkkeeraan auton. Minä kun en parkkeeraa autoa mitenkään.

Ja vielä pahenee. En ole käynyt sen enempää armeijaa kuin siviilipalvelustakaan. Hassua kyllä, jälkimmäisen laistamisesta tulee enemmän miesmiinusta. Armeijaanhan pääsevät naisetkin, mutta sivariin voivat hakea vain miehet. Siviilipalvelus on viimeinen miehinen linnake, sivarit ilmeisiä tosimiehiä. (Suosittelen silti nuorisolle niin armeijan kuin sivarinkin boikotointia. Se vauhdittaisi asevelvollisuuden lakkauttamista ja ammattiarmeijan perustamista.)

Pahalta näyttää. Missä luuraa sisäinen mies?

Miehet kannattavat naisia useammin ydinvoimaa ja Suomen liittymistä Natoon. Jeps, tunnustan äijäasenteita! Vaihtoehdoksi ydinvoimalle ei ole riittävästi luomuenergiaa saatavilla, ja uskottava puolustus edellyttää pieneltä maalta liittoutumista, ei voi mitään. Muutama miespiste.

Olen kieroutuneen kiinnostunut sotahistoriasta. Kuinka moni nainen lukee kirjan toisensa perään Saksan itärintamasta? Miespisteitä. Ja saako lisää siitä, että karttaa astrologiakeskusteluita kuin ruttoa?

Tilanne paranee, mutta lisätukea tarvitaan: Inhoan shoppailua. Minusta on mukava maata sohvalla. Pilatekseen tai vesijumppaan minua eivät saisi villihevosetkaan. Pidän pihveistä. En syö terveellisesti. Äijää! En sitä paitsi koskaan tanssi – ja tästä koituu joskus laajempaakin hyötyä. Kieltäytyessäni Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta säästin miljoona suomalaista myötähäpeäkouristuksilta.

Vähän helpotti, mutta yhtä kaikki: olemme jokainen niin kirjava kudelma erilaisia miehisiksi ja naisellisiksi miellettyjä piirteitä, että on vain nuijaa puhua perusmiehestä ja -naisesta. Toisaalta käsite tyypillinen suomalainen keski-ikäinen mies on värittynyt sen verran synkäksi, että siitä on miehille jo arvaamatonta hyötyä. Me yksittäiset miehet saamme helppoa ja ansiotonta arvonnousua, kun niin vähällä voi erottua edukseen myyttisestä tunneköyhästä, puhumattomasta ja putkiaivoisesta turjakkeesta.

Joskus pohdimme oppitunneilla tavallisuuden käsitettä, ja pyysin opiskelijoita miettimään itsekseen nimeltä jonkun tavallisen ihmisen. Kukaan ei keksinyt ainuttakaan. Tavallinen ja tyypillinen ovat samanlaisia tilastokummajaisia kuin sataprosenttinen alkoholi, jota taulukoiden mukaan valuu kurkusta kymmenen litraa vuodessa per suomalainen, vaikka oikeasti sitä ei juo kukaan. Ja pitää muistaa, että tyypillisessä perheessä on 1,7 lasta.

Pyramidipeliä

/ arnokotro

Anna, 21/2008

– Oletko tuntenut itsesi väsyneeksi tai ärtyneeksi?

Terveydenhoitaja silmäili lomakkeista veriarvojani ja kaiketi epäili, että kohonnut verensokeri voi aiheuttaa uupumusta ja v***tusta.

Kysymys on paha. Välillä väsyttää ja sapettaa, mutta mikä on normaalia ja mikä ei, onkin jo kinkkisempi juttu; koskaan kun ei pääse muiden pään sisään suhteuttamaan tuntojaan. Ilojen ja surujen absoluuttinen asteikko jää arvoitukseksi.

Olen aina uumoillut olevani keskimääräistä tunteellisempi, vähän yliherkkä ja tunnistan taipumuksen patetiaan. Mutta mistä tiedän, kuinka tunnevaltaista elämä normaalisti on ja mitä muut sisimmässään kokevat?

Olen kehitellyt kyökkipsykologisia tunneteorioita. Uskon onnellisuustermostaattiin, joka ääritilanteita lukuun ottamatta säätää mielialojen keskiarvon suunnilleen vakioksi. On oikeastaan samantekevää, meneekö hyvin vai huonosti, koska hyvinä aikoina isotkin ilonaiheet ennen pitkää inflatoivat toisensa – ja itsensä. Vastoinkäymisten keskellä taas suojelee se, että ketutuskiintiössä ei riitä kerrallaan tilaa kovin monelle huolelle, vaan nekin vahvemman oikeudella syrjäyttävät toisensa.

Havaintojeni mukaan mieleen mahtuu kerrallaan yksi iso mielipahan aihe, ehkä pari pienempää ja muutama kevytsarjan hatutus. Eräänlainen pyramidirakenne siis. Jos päällimmäinen huoli poistuu (vuokranantaja ei myykään asuntoa alta), pian jokin pikkuharmi (video nauhoitti väärää telkkarikanavaa) kapuaa yhden sijan ylöspäin.

Jos onnen suhteellisuusteoriaa soveltaa laajemmin, alkaa koko talouskasvuun sitoutuneen kulttuurin mielekkyys epäilyttää. Sen jälkeen kun tietty peruselintaso on saavutettu eikä nälkä tai kylmä uhkaa, tyytyväisyys aineelliseen hyvinvointiin ei riipu sen todellisesta tasosta, vaan oman toimeentulon suhteesta yleiseen elintasoon. Kokonaisen kansan varallisuutta voi nostaa loputtomiin tyytyväisyyden siitä sen kummemmin kasvamatta, koska vertailuköyhyys säilyy. Jos oma sijainti väestön varallisuuspyramidissa säilyy entisellään, on myös kokemus omasta elintasosta entinen. Jonkinmoinen pyramidihuijaus tämäkin.

Myös tiede vahvistaa keittiösosiologian. Suomalaiset eivät tutkitusti koe itseään nyt onnellisemmaksi kuin 40 vuotta sitten, vaikka tässä välissä kansantuote on kovalla työllä punnerrettu kolminkertaiseksi. Emme siis ole viisaampia kuin auringon valosta kilpailevat ja siksi korkeiksi kasvavat puut.

Saman valon ne saisivat, vaikka kasvaisivat vain metrin mittaisiksi.

Muutenkaan ei onni näyttäisi riippuvan rahasta. Ja jos onnellisuus ei taloutta paisuttamalla kasvakaan, ympäristön kuormitus kasvaa senkin edestä.

Väänsin aikoinaan gradun yhteiskuntautopioista, paperilla hahmotelluista ja joskus toteutetuistakin ihannevaltioista. Niissä huomion kiinnittää vakauden ihanne jatkuvan kasvun sijaan. Oikeastaan nykysysteemin kasvupakko onkin utopistisempi ajatus kuin toivevaltioiden stabiilius. Pikainen korkoa korolle -laskelma kolmen prosentin vuotuisella kasvulla paljastaa lukujen karkaavan nopeasti mahdottomuuksiin. Parissa sadassa vuodessa kansantuote kasvaisi peräti 370-kertaiseksi.

Myönnän kyllä, että kasvusta irtisanoutuneen, kiireettömän elämäntavan ihanneyhteisön vaatiminen nykyisen tilalle olisi haihattelua. Ainakaan se ei voisi syntyä nykytaloutta säätämällä, vaan pitäisi luoda kokonaan uusi yhteiskuntamalli. Ja uljaat uudet yhteiskunnat, tai niiden irvikuvat, tapaavat olla hirviömäisiä luomuksia. Jos Suomi luopuisi talouskasvusta, tuloksena ei saataisi onnen ja kiireettömyyden Eedeniä, vaan velan, työttömyyden ja rapistuvan sosiaaliturvan takapajula. Muutos vaatisi taloudellisen ja poliittisen ajattelun perinpohjaista ja kansainvälistä käännettä.

Sellaista ei liene näköpiirissä, mutta mikään ei estä luopumasta omassa elämässä vertailutalouden kepeistä ja porkkanoista. Kun vain lakkaa vertaamasta itseään muihin, niin siinä se. Jospa ekologinen murros alkaa kierosti siitä, että kerrankin ajattelemme vain itseämme?

Kielipoliisi pamputtaa

/ arnokotro

Anna, 12-13/2008

”Lento lähtee koneen saapuessa.” Odotushallissa kaikuva kuulutus hätkäytti, mutta ei siksi, että se muistutti sitkeistä aikatauluongelmista. Syy on pikkumaisempi. Kaltaisiani saivartelijoita korpeaa se, että kailotus meni kieliopillisesti päin mäntyä: lento voi lähteä vasta koneen saavuttua. Kielen rappiota on vaikeampi ymmärtää kuin viallista polttoaineletkua.

Netin keskustelupalstat, joiden rinnalla vessanseinäkirjoitukset näyttävät Petrarcan soneteilta, ovat oma lukunsa. Enemmän ihmetyttää, että asiallisempiin yhteyksiin pukkaa kehnoa kieltä. Isossa lehdessä ”omataan” ja ”laitetaan” minkä keretään. Mihin jäi hyvä periaate, että ruokaa laitetaan ja kaikkea muuta pannaan?

Otsikot valistavat, että ”Kaksi miestä murtautuivat taloon” ja ”Vaaliennusteet olivat pieleen”. Maan päälehdessä ingressi kertoo sävellyksistä, ”jotka on ladattavissa netistä”. Ja miksi puhutaan hälytyskeskusten osaamisvajeesta eikä osaamattomuudesta, tahtotilasta eikä tahdosta?

Sitten ovat vielä yhdyssanat ihan erikseen. Pääuutisissa törmää ”sairaanhoito opiskelijoihin” ja ”% yksiköihin”. Kömpelöstä toistosta on tullut siitäkin viestimien leipälaji: äänisaaliita saalistetaan ja Nokia tavoittaa historiallisen tavoitteen. ”Ota irtiotto” komentaa lehtimainos. Mitä seuraavaksi? Löydä löytö? ”Pintapelastaja pelasti koiraa pelastamassa olevan miehen” -otsikko pysäytti taannoin veret. Mikähän pelastaisi suomen kielen?

Kun kielikyttä avaa lehden, olo on kuin huumekoiralla kolumbialaisen kokaiiniparonin kellarivarastossa. Eikä voi luottaa Alkoonkaan enää! Vai mitä sanoa mainoksesta ”Ennen valvoivat viranomaiset, nyt se on sinun käsissäsi”. Niin mikä? Viranomainen? Toisinaan lipsahdukset tosin ovat hauskoja ja sellaisina melkein jo paikallaan. Yksi suosikeistani on huoltoasemaketjun kannibalistinen tarjous ”lahjakortilla saa syödä kaksi ihmistä oman valinnan mukaan”.

Filosofian kursseilleni joutuneita käy joskus sääliksi.
– Ketä se oli se filosofi kuka heitti huiviin myrkkymaljan? kysyy pahaa-aavistamaton lukiolainen.
– KUKA! JA JOKA!
– Kamoon, nyt ei ole äikäntunti.
– Onpas! Jokainen tunti, jolla käytetään suomea, on myös äidinkielen tunti!

Ateistina voin turvallisesti toivoa, että helvetissä on erityinen VIP-aitaus niille, jotka päättävät viime hetkillä (mieluiten minuutti ennen lehden, kirjan tai muun läpyskän painoon menoa) hiukan ”korjailla” eteensä saamaansa tekstiä. Tekstiensä kieliasua herkeämättä vaaliva tuttavani sai sätkyn, kun hänen kirjoitukseensa oli hyvän tyylin ja kieliopin vastaisesti lisätty pilkut lauseenvastikkeisiin. Kiesus sentään! Näpit irti! Ei galleristikaan sano taidemaalarille, että näytti jotenkin synkältä tuo maalauksen ylänurkka, lisäsin sinne hiukan keltaista (ja samalla roiskui vähän kehyksiinkin).

Hutilointi johtuu liiasta kiireestä tehokkuusvimman piiskatessa alan kuin alan pakkotahtisiin aikatauluihin. Vähemmän ja kunnolla ei olisi hullumpi motto kirjabisneksessäkään. Olen muun muassa opettanut psykologiaa oppikirjasta, jonka selässä lukee ”Lukion spykologia”. Ja onpa postiluukusta kolahtanut kutsukortti, jonka eleganssia himmensi kuoreen kauniisti kirjailtu teksti ”KUSTU”.

Olen tietoinen nipotukseni sietämättömyydestä. Maailmassa on onneksi vielä oikeudenmukaisuutta, ja toisinaan niuhoilu osuu pahasti omaan nilkkaan. Aikoinaan huomasin puolisoni kanssa kaupassa lapun, joka kertoi ”laktoosimattomista” tuotteista. Tuo muoto sitten tarttui kotikieleen ”ostatko laktoosimattoman maidon” -tyyliin, ja paljon käytettynä sanaan tottui niin, että se alkoi tuntua kelpo suomelta.

Kohtalon hetki koitti Iisalmen Rossossa. Olimme istuneet pöytään, saaneet ruokalistan ja kysyin tarjoilijalta asiallisesti:
– Saako tätä mahdollisesti laktoosimattomana? Nuori nainen katsoi pitkään, hymähti ja totesi:
– Joo. Laktoosittomana saa, ja poistui. Melkein minäkin.

Pikkuihmisiä

/ arnokotro

Anna, 8/2008

Eräs tuttavani ei jaksa lapsia. Kuulin hänen jopa luonnehtineen pikkulapsia ”epäihmisiksi”, heidän kanssaan kun ei edes voi keskustella.

Epäihmisiä? Kattia kanssa! Ainakin oma kokemukseni reilun vuoden vanhasta Kiisa-tyttärestä viittaa ennemmin siihen, että lapsissa ihmisyyden lumoavat puolet tulevat paremmin esiin kuin meissä aikuisissa tosi-ihmisissä.

Harvoin aikuisessa voi kohdata sellaista vilpitöntä iloa, hämmästystä, uteliaisuutta ja teeskentelemätöntä kiintymystä kuin pienissä lapsissa. Tv-uutisten sylkiessä olohuoneeseen aikuismaailman tragedioita ja älyttömyyksiä lapsen kädet, jotka kietoutuvat kaulan ympärille, tuntuvat kaikkea muuta kuin epäihmismäisiltä. Erityisen viehättävää lapsessa on se, että hän ei ole tietoinen liikuttavasta lumovoimastaan.

Toinen kaverini pohdiskeli baarissa, miksi hän itse ei ainakaan vielä voisi hankkia jälkikasvua: ”Evoluutio on muokannut miehestä sellaisen, että se etsii seikkailua. Mies on luotu liikkumaan, ei elämään yhden naisen kanssa kotiluolassa lasten kanssa.”

En viitsinyt puuttua teorian hienoiseen ristiriitaan kehitys- ja luomisopin välillä. Sen sijaan arvelin ihmislajin välttyneen sukupuutolta sen ansiosta, että vanhemman ja lapsen välille on syntynyt sidos, joka on seikkailunälkää vahvempi. Evoluution paine vie myös lasten ääreen, ei vain kapakkaan.

Onpa sekin pelko osoittautunut vääräksi, että lapsellisuus eristää muista ihmisistä. Kavereiden kanssa ei enää istuta iltoja yöhön asti, mutta tilalle on kehkeytynyt muun muassa puistossa säännöllisesti kokoontuva äijärinki, joka lapsien ulkoiluttamisen ohella käy läpi päivänpolitiikat ja privaatimmatkin käänteet.

Viime vuosina olen saanut kunnian päästä sellaisten naljakolumnistien vakiomaaliksi, joille maksetaan palkkaa ihmisten kiusaamisesta. Yleensä huonosti tähdätty luotisade on ropissut pusikoihin, mutta joskus sinnikäs herjaaminen tuo iloisia osumiakin. Yksi näistä kokoihmisistä kirjoitti Kotron jääneen lapseksi, ja se kyllä jossain mielessä pitää paikkansa. Kiisa usein kävelee viereen ja kohottaa molemmat kädet sen merkiksi, että nyt pitää nostaa syliin. Olen kateellinen. Toisinaan haluaisin, että olisi hyväntahtoisia jättiläisiä, jotka nostavat syliin, kun siltä tuntuu.

Noviisi-isät taitavat pohdintoineen, huolineen ja ylpeydenaiheineen olla koomista sakkia. Se huimapäisyys, jolla kirjallisuustieteilijät keksivät merkityksiä nykylyriikan kummallisimpiinkin koukeroihin, on pientä verrattuna optimismiin, jolla kuulen Kiisan osaamissa tavuissa selviä sanoja. ”At!” hän huudahti hiljattain ja nosti leikkisammakon päähänsä, mistä välittömästi päättelin hänen oppineen uuden sanan ”hattu”. Muut suomenkieliset sanat, jotka hän jo osaa, ovat ”amp”, ”au”, ”yvä”, ”atuu” ja ”äiti”, joka huolettoman tasa-arvoisesti tarkoittaa myös isää.

Toki lapsessa työnsä on, ja jos tässä jokin on lapsen ohella kasvanut vuoden aikana niin arvostus suurperheellisiä ja yksinhuoltajia kohtaan. Toisaalta joissakin asioissa lapsi arvaamattomasti helpottaa elämää.

Esimerkiksi matkustamista ajatellen kersoja pidetään hankalina, mutta asiahan on juuri päinvastoin: lapsi helpottaa matkailua. Nyt ei enää tarvitse korvat luimussa selitellä junttimaisia lomakohteitaan, vaan voi reteästi pyyhkäistä Lanzarotelle, ”joka on lapsen kannalta käytännöllinen valinta”. Hiljattain sain tyttärestä oivan tekosyyn poistua puuduttavasta valokuvanäyttelystä – olkoonkin, että hän oli perheestämme ainoa, joka siellä viihtyi.

Äsken Kiisa yritti tunkea Brion puulaatikon rei’istä sisään erimuotoisia palikoita, vaihtelevalla menestyksellä kuten aina. Ennen lopullista epätoivoa menin apuun ja pudotin laatikkoon erityisen hankalaksi osoittautuneen kuution. Kiisa kurkkasi palikan perään, katsoi sitten ihaillen isäänsä, taputti käsiään ja hihkaisi kannustavasti ”yvä!”

Se ei ole epäihmisen puhetta.

Keskustelun kriisi

/ arnokotro

Metro, 11.2.2008

Saavatko asenteellisuus ja tunkkainen heimohenki korvata poliittisessa debatissa pätevät perusteet? Siltä ainakin vaikuttaa, kun seuraa julkisia keskusteluja. Tulipa Voima-lehden päätoimittaja aikoinaan lipsauttaneeksi turvallisuuspoliittisessa radioväittelyssä sen ääneenkin, että kyse ei ole argumenteista vaan asenteesta.

Ei se niin saa mennä. Argumentoiden pitää edetä, minne johdonmukainen päättely sitten viekin. Huonot perusteluketjut voi kumota vain paremmilla, ei halvoilla väistöliikkeillä.

Jos päättelyn sijaan mennään asenteella, syntyy huterasti perusteltuja, perinteestä ja lauma-ajattelusta kumpuavia ennalta arvattavia mielipideklimppejä. Kun joku esittää kantansa ydinvoimasta ja henkilömiinoista, voi vaivatta päätellä monet muutkin näkemykset sivareista ja yksityisautoilusta lähtien.

Asennekasaumien johdonmukaisuus on kuitenkin näennäistä. Vai mitä pitäisi sanoa ympäristöarvoja korostavien vihreiden kiveen hakatusta ydinvoimavastaisuudesta?

Kuppikunnista vapaan ajattelun hinta on, että se helposti johtaa mielipideyhdistelmiin, joiden tueksi ei löydy samanmielisten leiriä. Vahvoin perustein voi päätyä kannattamaan vaikkapa varallisuusveron palauttamista, yhteisö- ja pääomaveron kiristämistä, naisalojen palkankorotuksia, toimeentulotuen nostamista, jalkaväkimiinojen säilyttämistä, homoparien adoptio-oikeutta, energian säästämistä, tuuli- ja ydinvoiman rakentamista, yleisestä asevelvollisuudesta luopumista ja Suomen sotilaallista liittoutumista. Kaikkia kantoja tukevat vahvat argumentit eivätkä ne ole keskenään ristiriitaisia, mutta tuollaisen kombinaation kannattaja saisi lunta tupaan joka suunnasta. Mielipiteitä varjellaan oikeaoppisina sarjoina niin ajatuskurin rampauttamassa puoluepolitiikassa kuin sen ulkopuolellakin.

Turhan usein julkinen keskustelu tuo mieleen argumentoinnin alkeisoppaat kohdasta ”tyypillisiä virheitä”. Tahallinen väärinymmärtäminen, virheellinen siteeraaminen, väitteen sijasta sen esittäjän teilaaminen ja mustavalkoinen asetelmallisuus ovat debattien peruskauraa. Kun vaikkapa näkemys ”tasa-arvotyöhön tarvitaan myös miesnäkökulmaa” väännetään toistuvasti muotoon ”miesten ongelmat ovat naisten syytä” (mikä on aivan pöhkö ajatus), rakentava keskustelu kaatuu alkuunsa.

Pitäisikö lukiofilosofian pakollisen peruskurssin vaatimuksiin lisätä argumentoinnin ja väittelyn perusteet?

 

Kyllä pitää?

/ arnokotro

Metro, 14.1.2008

Tipattoman tammikuun tielle lähteneet ovat kohta taipaleen puolivälissä, moni on jo repsahtanut ja vielä useampi viitannut kintaalla koko raittiusrituaalille.

On perinteessä puolensa. Jos ei muuta niin ryhtiliike tuo hyvän omantunnon paitsi tammikuuksi myös sitä edeltävän pikkujoulukimaran ajaksi. Tietoisuus tulevasta askeesista oikeuttaa loppuvuoden ördäilyn, ja keväämmälläkin voi tarttua tuoppiin huojentuneemmin, kun tietää sisuskalujen pistäytyneen vuosilomalla.

Sopivasti vuoden pimeimpään hetkeen ajoittuva kärvistely on syntien sisukasta sovitusta karvaimmillaan; se on kuin ortodoksien paasto tai katolisten rippi, sielunhoitoa ja itseruoskintaa. Rypemisen palkka on iloton valoton tammikuu. Synti ja sovitus. Itku pitkästä ilosta.

Yhteisenä rituaalina tipaton alkuvuosi valaa yksilöllistyneeseen kulttuuriin yllättävää yhteisöllisyyttä. Hampaat irvessä raitistelevien viinalakkolaisten toverilliset tekstiviestit singahtelevat pimeään talvi-iltaan: ”Pitääkö?” ”Kyllä pitää.” ”Sama täällä.”

Monelle suurkuluttajalle tauko paljastaa ennen pitkää toki kavalatkin puolensa. Jatkuva juominen on oikeastaan oire vääristyneestä elämänasenteesta, eikä päihdykkeetön kuukausi johdattele uuteen elämänfilosofiaan vaan pikemmin lujittaa vanhaa näyttäessään raittiuden ilottoman puolen. Tipattomasta tammikuusta tulee tunnelmaltaan helposti ei-juomisen olosuhde ja vajantotila, hilpeiden ravintolailtojen kärsimättömällä odotuksella latautunutta epäelämää.

Vahvimmin mielen täyttää se, mitä sieltä yrittää pitää poissa. Houkuttavimmat laitumet aukeavat aina kieltokilpien takana, ja niinpä käy ihminen pienten taukojen jälkeen entistäkin tenhoisammin tuopinvarteen kiinni.

Tästä puhuu muun muassa Anthony de Mello hienossa kirjassaan Havahtuminen. Mello opastaa, että ei pidä kieltää itseltään asioita; mieluummin pitää ”nähdä niiden läpi”. Kun joustamaton kielto pehmenee välinpitämättömyydeksi ja läpinäkemiseksi, mieli vapautuu.

Entä jos tipattomuus ei pidä ja tuleekin kesken projektin vedettyä lärvit? Aina voi antaa haluilleen anteeksi ja lohduttautua tunnetun pääjohtajan hengessä: so fucking what. Pakkomielteisiä elämäntaparemontteja suosivassa ilmapiirissä elämästä tulee niin helposti freudilaisen yliminän tuomaroima oikeudenkäynti, ettei sen keskellä itsearmoa ja anteeksiantoa koskaan ole liikaa.

Kettu ja pöllö

/ arnokotro

Metro, 17.12.2007

Metsässä ei ollut joulurauhasta tietoakaan. Jouluvalmistelujen tuoman melskeen lisäksi sieltä kantautui Ketun ja Pöllön väittely.
– Tämä menee vuosi vuodelta pahemmaksi, manasi kyyninen Kettu.
– Mikä niin? ihmetteli Pöllö.
– Jouluhössötys, mikä muukaan. Kaikki ovat kuin päästään seonneita.
Pöllö mietti hetken.
– Mutta ajatteles mikä aarre se on maan kaikille kolumnisteille, kun voi hössöttää joka vuosi, että joka vuosi jouluhössötys menee aina vain hurjemmaksi, koetti Pöllö keventää.
– Kolumnistejako varten koko rieha onkin?
– Ei toki, valisti humanisti-Pöllö, – vaan jotta vuodessa olisi yksi juhla jolloin voi viettää rauhassa aikaa kotiväen kanssa, nauttia jouluperinteistä ja pysähtyä hetkeksi aloilleen. Ja voi vähän miettiä sitä joulun sanomaakin.
Kettu näytti ivalliselta.
– Tuon olen kuullut ennenkin. Eli hirveä kiire ja stressi tarvitaan, että voi hetkeksi seisahtua? Ja mikä se joulun sanomakin sitten on? Viimeksi väitellessämme et ollut ollenkaan uskonnollinen ja nyt olet hinkumassa jo päiväkotien joulujuhliin seiminäytelmiä, jos oikein arvaan.
Väittely uhkasi laajeta uskonnollisiin peruskysymyksiin.
– Jotkut tosiaan haluaisivat neutraalin joulun ilman mitään uskontoon viittaavaa, pohti Pöllö mutta jatkoi: – Ei kai sellaista voi ollakaan, arvotyhjiötä? Jos uskonnollinen perinne poistetaan kokonaan, sitten joulu täyttyy pelkistä kaupallisista arvoista. En tiedä mihin uskot, mutta näin sinunkin liikuttuvan kun kuulit taas ensimmäiset joululaulut. Ja kyynisyys on helppoa, Kettu, aivan liian helppoa! Terveesti kunnianhimoinen pyrkii kaikkeen muuhun kuin siihen.
Kettu oli ensin hiljaa, mutta sanoi sitten:
– Voi olla. Mutta ainakin lahjoja hankitaan nykyään aivan liikaa. Ja miksi pitää lähettää joulukortteja sellaisille, joiden kanssa ei oikeasti ole missään tekemisissä? Käsittämätön tapa ja paljon turhaa vaivaa!
– Pienemmillä lahjakasoilla tosiaan tultaisiin toimeen, myönteli Pöllö, – ja vähenisi se kiirekin. Mutta jotain huhua kuulin, että olet saanut Oravalta joulukortin, ja taisi olla vastaanottajan iloinen hämmästys suurempi kuin lähettäjän vaiva.
– Enpä muista tuommoista, väisteli hämillinen Kettu. – Ja nyt täytyy muutenkin mennä.
– Hyvää joulua, Kettu!
– Joulua sinullekin, Pöllö.

Vanha taas nuortuu

/ arnokotro

Anna, 51-52/2007

Joulu on mainio keksintö. Kaiken muun ohella se tarjoaa taustan, jota vasten voi tarkastella elämänsä suhdanteita ja mielentiloja.

Otetaan nyt vaikka 1970-luvun joulut. Niissä oli sitä jotain – lahjojen paketoimista jo marraskuussa, seiminäytelmäharjoituksia, kalenterin luukkujen varovaista kurkkimista etukäteen, jännitystä ja odotusta, lumoa ja taikaa. Yhden lapsuuden päättymisen voi paikantaa juuri joulun avulla: lapsuus loppuu siihen, missä loppuu usko joulupukkiin, jonka tunnistaa isäksi.

Seuraava vaihe onkin se, kun lakkaa usko isään.

Sitten joulun tehtävä on toimia kapinan maalina. Onko mitään otollisempaa kohdetta puberteettiselle vastarinnalle? Ekologisen herätyksen saaneelle teinille joulusta tulee pelkkä tarpeettoman krääsän ja pakko-ostamisen hermostunut ja laskelmoiva kulutusjuhla.

Joskus 1980-luvulla koin tärkeäksi julkituoda kapinaani toimimalla mahdollisimman ei-joulumaisesti. Sydän kylmänä silmäilin kalenterista, kuinka pitkä pyhäputki sattuu kohdalle. Kun tuossa iässä jo yksi sunnuntaiseisahdus kotioloissa on liikaa, kuinka selvitä kolmesta peräkkäisestä pyhäpäivästä?

Parikymppisenä vietimme kavereiden kanssa kapinajouluja jossakin niistä harvoista ravintoloista, jotka sattuivat olemaan auki. Tunsimme muun asiakaskunnan kanssa sitä samantyyppistä yhteisöllisyyttä, jota koetaan junan ravintolavaunussa ja juhannuksena Helsingissä: ventovieraita yhdistää jokin yhteinen juttu. Jopa helsinkiläiset tutustuvat toisiinsa.

Muistan, että joululauluillekin oli helppo irvailla. ”Suun ruoka juoma meno muu, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.” Lapsi hukkuu hankeen? Ja miksi ”suun ruoka”? ”Joulupuu on rakennettu”. Rakennettu? ”Kettu juoksi yli järven, saammehan laulaa suutarin laulun?” Laulakaa pois, mutta miten ihmeessä nuo liittyvät toisiinsa? Tai mikään mihinkään?

Joulu tuntui nololta juhlalta. Jos joulun alla osti omaan käyttöönsä jotain, mikä voisi sopia joululahjaksikin, sai pelätä kassan luulevan, että joululahjaahan tässä ollaan ostamassa. Lapsellisen oloiset hyvää joulua -toivotukset takertuivat kurkkuun. Ainakin toivotusta piti keventää omituisella hyvät joulut -monikolla, jolloin ilmaisun rento jätkämäisyys laimensi sen kiusallista hempeyttä.

Päälle näkyvän joulukielteisyyden takana mieltä näiversi silti syyllisyys lapsuusjoulujen perinnön häpäisemisestä.

Jatkoin 1980-luvun antijoulumeininkiä koko seuraavan vuosikymmenen. Vaan kuinka sitten kävikään? Nyt, vähän alle nelikymppisenä, minusta on jälleen kuoriutunut jouluihminen, homo natalicius.

Myös tässä käännynnäiset ovat pahimpia. Menoa ei haittaa edes se, että perheemme väestöpyramidi ei näytä joulua ajatellen suotuisalta. Yksi on niin pieni – reilun vuoden vanha – ettei tajua juhlasta mitään, ja me kaksi muuta olemme iässä, jossa tajutaan vähän liikaakin.

Olen selitellyt avopuolisolleni, että vaikkei tyttäremme joulusta mitään ymmärräkään saati muista myöhemmin mitään, kaikki jää tunnemuistiin. Hiljattain pohdin ääneen, että oikeaoppinen joulutunnelma heti alkumetreillä on lapselle yksi pala sitä varhaista perusturvaa ja sokkelia, jolle myöhemmin on hyvä valaa persoonan lujia rakenteita. Puolisoni katsoi minua hiukan oudosti, aivan kuten silloinkin, kun syksyllä kehuin mandariineja, ”niistä kun tulee mukavasti joulu mieleen.”

Jokin aika sitten pohdimme, missä joulun viettäisimme. Pienen väännön jälkeen sain läpi ehdotukseni kotijoulusta. Ilahtuneena kerroin tästä äidilleni, joka kepeästi tokaisi, että haluaisi lähteä hälinää pakoon ”vaikka Afrikkaan”. Huumorihengessä toki, mutta yhtä kaikki: tuo on rienausta.

Tänä jouluna kuuntelemme joululauluja, oli sanoissa kömmähdyksiä tai ei, koristelemme kuusen, paiskaamme oveen joulukoristeen ja vietämme aaton kaikin perintein. Jos joku haluaa Afrikkaan, menköön. Minusta jouluna pitää olla lunta.

Marrasmietteitä

/ arnokotro

Anna, 47/2007

Marraskuu on kuoleman kuukausi, koulusurmien varjossa tämä marraskuu aivan erityisesti. Muutenkin on kuluva vuosi nostanut kalmaiset mietteet ajankohtaisiksi. Kesällä menehtyi kollega, vähän yli nelikymppinen mies, nopeasti nousseeseen kuumeeseen. Viime kuussa serkkuni, 34-vuotias nainen, kuoli matkallaan töihin. Tämän aurinkoisen ihmisen kohtaloksi koitui sydänvika, joka ei aiemmin ollut antanut itsestään mitään merkkejä. Lohduksi voi yrittää järkeillä, että tuollainen lähtö on tuskaton: itse hän ei ehtinyt varmasti tajuta mitään.

Totta tai ei, niin minä ajattelen.

Istuimme hiljattain muistotilaisuudessa loppusyksyn pimenevässä illassa. Sana, joka oli kaikkien huulilla ja mielessä, oli käsittämätön. Ei tuollaista voi tapahtua. Mutta tapahtuu silti. Aivan kuten Jokelan surmatkin.

Kuulin, että siunauksesta vastannut pappi oli itse menettänyt yhtä äkillisesti nuoren tyttärensä. Yksi Raamatun kummallisimmista kohdista on mielestäni aina ollut Jobin kirja, mutta tämä pappi puhui juuri siitä. Hän pohti hiljaa, että Jumalan teot ovat toisinaan sellaisia, ettemme yksinkertaisesti saata niitä käsittää. Myöhemmin näin papin seisovan ikkunan luona pitkään yksin ja katsovan ulos. Minä ateistina ounastelin, että tuona hetkenä hänen mieltään kaihersi epäuskon häivä.

Totta tai ei, niin minä ajattelin.

Menetetyt läheiset muistuttavat itsestään monin tavoin. On hätkähdyttävää törmätä kännykän luettelossa numeroon, johon ei enää voi soittaa. Pyyhkiessäni tietoja puhelin kysyi, haluanko poistaa nimen.

Ei, en minä haluaisi.

Kuolleiden valokuviakin katsoo jotenkin eri tavalla. Toisinaan näyttää kuin heidän katseensa saisi uusia sävyjä, kuin siinä olisi salavihkainen viesti tulevasta; aivan kuin kuvan ihminen jo kantaisi kuoleman salaisuutta. Ja välillä, tavattoman epäloogisesti, huomaan ajattelevani, että kuollut on paljon meitä eläviä viisaampi. Hän on ratkaissut Ikuisen Mysteerin.

Liika kuoleman pähkäily pilaa elämän, mutta yritän aina välillä miettiä kuolemaa muistutuksena elossaolon etuoikeudesta. Roomalaisilla oli jopa tapana tuoda pitoihinsa pääkalloja muistuttamaan väistämättömästä. Sama ajatus toistuu Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Rakennus, jossa nuori perhe elämänsä keväässä rakentaa taloa, mutta työmiehellä on luurangon kasvot.

Omaa kuolemanfilosofiaani pidän lohdullisena, vaikkei siihen mahdu oletusta tuonpuoleisista todellisuuksista – lohdullisena juuri siksi. Minun uskossani kuoleman jälkeinen tila on samanlainen tyhjyys kuin syntymää edeltävä. Kuolema merkitsee tajunnan kaikkinaista sammumista, eikä tyhjyydessä – ei missään – ole mitään pelättävää. Eikä väistämätön kuolema tee elämää turhaksi vaan päinvastoin sitäkin tärkeämmäksi.

Hautajaisissa olen aina yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että joukostamme poistuneet jatkavat elämää kaikissa niissä, joihin he ovat elämällään vaikuttaneet. Elämä on rajallinen, mutta niin on kuolemakin!

Antiikin kuolemaa pelkäämätön filosofi Epikuros pohti jotenkin niin, että ”siellä missä minä olen, ei ole kuolemaa, ja missä on kuolema, siellä ei enää ole minua”. Tavallaan totta, mutta esimerkiksi serkkuni hautajaisissa tunsin toisin. Hän oli läsnä meille kaikille. Filosofit osaavat valistaa, että asioilla on erilaisia olemisen tapoja. Fyysinen läsnäolo edustaa niistä vain pientä palaa kaikkien mielen maailmoiden rinnalla.

Pidän televisiossa joka joulu esitettävästä elokuvasta Ihmeellinen on elämä sen perusviestin vuoksi. Elokuvassa mies hautoo itsemurhaa ja manaa, että kaikki olisi paremmin, jos hän ei koskaan olisi syntynytkään. Sitten hän saa nähdä, millainen se maailma olisi.

Mies havahtuu ymmärtämään, miten monin pienin ja jo unohtunein teoin hän on tuonut iloa ympärilleen. Pateettista kenties, mutta monella tapaa tavattoman totta. Ja lohdullinen ja tärkeä ajatus aina silloin, kun tekee mieli päivitellä elämän turhuutta.