Kirjoittaja: arnokotro

/ arnokotro

Metro, 4.5.2009

Parahin Mikael Lilius,

koko alkuvuoden olet ollut mielessäni ja lopulta, työväenjuhlan innoittamana, päätin kirjoittaa sinulle.

Me emme ole tavanneet, mutta olen katsellut sinua telkkarista. Varsinkin kaksi esiintymistä on tehnyt vaikutuksen.

Ensimmäisestä on jo vuosia. Siinä toimittaja utelee Fortumin miljoonaoptioista ja sinä toimitusjohtajana sanot, että nyt pitää mennä töihin, ja sen merkiksi käärit hihoja ylös.

Työväenpäivä palautti varomattoman eleesi mieleeni. Veikkaan sen loukanneen niitä, jotka työssään ihan oikeasti joutuvat käärimään hihansa.

Savun nyt hälvettyä voisitkin kansantajuisesti selittää minulle ja muille hölmöille, mitä tämä työsi oikein on ollut. Muutenhan me taulapäät kuvittelemme, että firmasi menestys on perustunut suotuisiin suhdanteisiin ja sähkön myyntiin, minkä ei luulisi olevan vaikeaa. Kerro meille Mikael, mistä oikeasti on kysymys, ettemme erehdy luulemaan, että Fortumin menestys pohjaa Fortunaan.

Tai siihen, että myydään jotain, mitä on pakko ostaa.

Opetan lukiossa elämänkatsomustietoa, jossa pohditaan, mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Lupaa kysymättä otin sinut työkaveriksi, Mike, ja haluankin näin jälkikäteen kiittää. Telsussa sinä puhujapöntöstä pauhasit parhaaseen marttyyrihenkeen, miten väärin sinua on kohdeltu. Olit kaunaa ja sappea täynnä koko mies, vaikka käteesi on lyöty muutama loton pääpotillinen joka vuosi. Mikä voisi olla parempi insertti oppitunnille, jos puhutaan siitä, tuoko raha mielenrauhaa?

Rahaa voi tuhlata monella tavalla. Mutta tiedätkö Mikael, mikä on hurjinta tuhlausta? Se, että fyffeä lapioidaan roopeankallinen miehelle, joka miljooniensa keskellä näyttää niin kitkerältä kuin sinä.

Sitten silmiini osui jotain, mikä sai minut miettimään sielunelämääsi tarkemmin. Lehti kertoi, että asunnossasi on vain 117 neliöitä, vaikka voisit asua palatsissa. Eikä se kadehdittu purkkarisikaan nyt niin iso ole.

Silloin sen oivalsin. Sinä sittenkin olet ihka oikea marttyyri, Mikael. Toisin kuin irvitään, ehkä sinä et arvosta vaurautta ja sen näyttämistä. Ja sinut tekevät onnettomaksi samat asiat kuin meidät taviksetkin. Raha ei auta, jos kohtelu on kolkkoa ja omatkin tuntuvan pettävän, sen minä ymmärrän hyvin. Kun rahaa on riittävästi, viimeistään silloin täytyy huomata, että raha ei riitä.

Meissä on paljon yhteistä, Mike. Sinäkin opetat elämänkatsomustietoa. Kansallisella tasolla.

Pidetään huolta

/ arnokotro

Anna, 15-16/2009

Törmäsin kaupassa puolituttuun, joka lyhyen small talkin jälkeen sanoi ettei ole nukkunut kunnolla viikkoihin, sen verran on vauva pitänyt konserttia. Nainen kertoi vähiin jääneiden unien kiristäneen hermot siihen pisteeseen, että alkaa parisuhdekin olla koetuksella. Erään riidan päätteeksi oli kuulemma ukko jo uhannut lähteä.

Tunnen tämän ukon aika hyvin. Viimeksi kun tapasimme, hänellä meni kaikki putkeen, mitä nyt duunissa piti kiirettä.

Veikkaan noiden keskustelujen kertovan laajemminkin tavasta, jolla naiset ja miehet puhuvat asioistaan. Yleistämisessä on riskinsä (vierastan yli kaiken Miehet marsista, naiset Venuksesta -höpinöitä), mutta kai se on myönnettävä, että miesten ja naisten puhekulttuureissa on eroja jos nyt tunne-elämän syvyydessä ei olekaan.

Hiljattain naispuolinen ystävä manaili, että hänellä on periaatteessa mainio mies – hyvä isä lapsille, ei ihmeemmin dokaile, tienaakin mukavasti ja jopa näyttää vähän Brad Pittiltä – mutta äijäparka on tappavan tylsä. En muista, että kukaan miespuolinen ystäväni olisi valitellut vaimon olevan tylsä ihminen.

Ei se siitä johdu, että miehet olisivat jotenkin hyveellisempiä ja haluttomia seläntakaiseen arvosteluun. Uskon raadollisempaan selitykseen. Miesten keskinäinen kulttuuri on helposti kavereidenkin kesken kilpailukulttuuria, ja puolisostakin voi tulla osa oman elämän esillepanoa, pääomaa, jonka arvoa ei pidä mennä ehdoin tahdoin omalla arvostelulla alentamaan.

Havainnot pariskunnista silloin, kun molemmat ovat paikalla, tukevat näyttämöteoriaa. Kun nainen erehtyy tokaisemaan, että ”aika karmeahan se Kannelmäki on, mutta meidän tuloilla on turha haaveilla kantakaupungissa asumisesta”, voi kuulla miehen nopean pelastusyrityksen: ”Ei me kyllä lähemmäs keskustaa haluttukaan, olisi huono lapsille.” Ja sitä rataa. Etkös sinä eukkoseni ymmärrä olla pilaamatta?

Kyse ei ole pelkästä keskustelukulttuurista vaan paljon enemmästä. Ei ole salaisuus, että suomalaisella miehellä menee monin mittarein kehnosti. Elämänhallinnan hukannut syrjäytyneistö on vahvasti miesvoittoinen. Tutkimusten mukaan miehet ovat yksinäisempiä ja tyytymättömämpiä elämäänsä kuin naiset. Moni soturiroolin omaksunut mies yrittää pärjätä hammasta purren vaikka mikä olisi, ja jos ei hyvin menekään, kaverille ei tehdä tarpeettomia paljastuksia.

Edellisen laman aikana kerrottiin tarinoita, miten työttömäksi jääneet miehet saattoivat lavastaa aamuisia töihinlähtöjä, jotta naapurit eivät hoksaisi heidän saaneen potkut. Näyttävä auto pidettiin vaikka velaksi: olisihan se jumakauta noloa mennä bussilla töihin.

Paljon on mietitty, mikä nykytaantumassa on erilaista kuin viime lamassa. Toivottavasti ainakin se, että uraputki ei olisi miehille niin tärkeä tukipilari kuin ennen, saati ainoa. Toivoa sopii, että yksikään irtisanottu creative planner ei kehittele luovia selityksiä työttömyyden verhoksi. Olisi miesten itsensä etu (hyöty toki ulottuisi naisiinkin), jos mieskulttuuri pärjäämispakkoineen ja statustaisteluineen kevenisi. Kulttuuriset muutokset tietty tapahtuvat hitaasti ja tuskin lakeja säätämällä, olkoonkin, että esimerkiksi miesten lakivetoinen ohjailu enempiin isyysvapaisiin ei ole yhtään hullumpi idea.

Mutta ainakin sellainen miesaktivismi on höhlää, joka yrittää tarrautua menneeseen ja niin naisille kuin miehille ahtaaseen ja rampauttavaan roolitukseen. Muutenkin olen allerginen miesliikkeen monille kukinnoille, siksi en sellaiseen kuulukaan. Aivan älyttömille linjoille mennään viimeistään silloin, kun joku miesasiamies huolestuu naisten liian suurista eläkkeistä tai vaatii tasa-arvon nimissä naisille asevelvollisuutta.

Mitä olen talousoraakkeleita kuunnellut, kohta elettäneen taas massatyöttömyyden aikoja. Jos toimeentulo lähtee alta ja kortit menevät tahtomatta muutenkin uusiksi, rutinoitunut ”ihan hyvin” ei ole paras vastaus kysymykseen, miten menee. Heikkouden näyttäminen voi kummasti vahvistaa, ja epäonnistuminen on sallittua.

Ja mitä voittamiseen ja kilpailuun tulee, mieleen väistämättä pujahtaa Samuli Parosen aforismi: Täällä on paljon parempiakin asioita kuin paremmuus.

Ajan henki

/ arnokotro

Metro, 9.3.2009

Opiskelija paiskasi kouraani dvd:n ja pyysi katsomaan, halusi kuulla opettajan mielipiteen. Levykkeen päällä luki ”Zeitgeist”.

Amerikkalainen leffa tarjosi ärhäkkää uskontokritiikkiä ja pari hurjaa salaliittoteoriaa WTC-tornien räjäyttämisestä alkaen.

Ja se mielipiteeni? En ole koskaan ymmärtänyt vainoharhaista viehtymystä älyvapaisiin salaliittoteorioihin, ja olipa siinä uskontoanalyysissakin hiomisen varaa. Silti leffa ravisteli, ei tosin tarkoitetusti.

Kuulun niihin, jotka usein häpeällisesti vaihtavat kanavaa, kun uutiset tuuppaavat olohuoneeseen nälkään kuolevia lapsia ja muuta katastrofikuvastoa.

Zeitgeist räväytti silmien eteen ilman ennakkovaroitusta muutaman sekunnin pätkän, jossa ilmeisesti näkyy äiti ja kaksi lasta. Äiti makaa lasten välissä kuolleena maassa, arvatenkin sotilaiden ampumana. Toinen tytöistä itkee hysteerisesti kameralle ja kääntyy sitten katsomaan äitiä. Tiedä sitten, miksi kaikesta näkemästäni sotauutisoinnista juuri tuo näky tatuoitui verkkokalvolle, mutta niin kävi.

Seuraavaksi ajatus siirtyy pitkään kuplineeseen maahanmuuttokritiikkiin. Ajankohtaisen Kakkosen keskusteluillassa kansalaisaktivisti Juha Mäki-Ketelä sanoi sen usein esitetyn näkemyksen, että kriisialueilta hakeutuu maahamme ihan vääriä ihmisiä. ”Meille tulee pääsääntöisesti asekuntoisia miehiä, miksi?” Tätähän on kuultu: eikös niiden miesten kuuluisi olla sotimassa?

Ei kuulu. Asevelvollinen nuori mies on siviili, jolle on määrätty kivääri kouraan. Jos järjettömään sotaan pakotettu sotilas onnistuu pakenemaan aggressiivista hirmuhallintoa, hänelle kuuluu turvapaikka siinä kuin muille vainotuille. Mitä enemmän nuoret miehet havahtuvat asevelvollisuuden ja sotien mielettömyyteen, sitä vähemmän maailmassa on lapsia itkemässä tapettujen vanhempiensa vieressä.

Voimme väitellä (ja väitelty on) sanojen pakolainen, siirtolainen ja työperäinen maahanmuuttaja sisällöistä. Voimme käydä asiallista keskustelua (tätä on ollut vähemmän) siitä, mitkä ovat viisimiljoonaisen kansan rahkeet ottaa turvapaikanhakijoita vastaan.

Mutta aivan selvää pitäisi olla, että Suomen velvollisuus sivistysmaana on resurssien mukaan tarjota turvapaikka niille naisille, miehille ja lapsille, joilla on maailmalla oikea hätä. Kun hätä on suurin, tuntuu apu olevan liian kaukana.

Hävittäjä-ässät

/ arnokotro

Metro, 9.2.2009

Eräs ystäväni on aina myöhässä. Olen tuntenut jätkän nelivuotiaasta enkä tiedä hänen kertaakaan ehtineen ajoissa sovittuun tapaamiseen.

Jatkuva odottelu hatuttaa, mutta samalla sopii miettiä omia vajavaisuuksiaan. Jos ystäväni on patologinen myöhästyjä, itse olen patologinen tavaroiden hukkaaja.

Nuoruuden kosteat baari-illat olivat tietysti oma lukunsa. Lompakko, kännykkä, avaimet -kolmikosta vähintään yksi jäsen katosi yöhön. Mutta kuten M.A. Nummisen laulussa tiedetään, sama se on taloni, join tai en.

Eivät ne pysy kamat tallessa vieläkään.

Esineiden jatkuvassa hukkaamisessa on kuitenkin puolensa. Ne onnettomat, jotka osaavat pitää omaisuudestaan huolta, hukkaavat valtavat määrät löytämisen iloa. On huikea tunne, kun avaimet kadotettuaan ja kaikki kauhuskenaariot läpikäytyään löytää nipun ulko-ovesta roikkumasta.

Hukkaaminen opettaa kantapään kautta tuttua totuutta: asioiden arvon ymmärtää parhaiten ne ensin menetettyään. Tunnelma on aivan toinen kuin ennen menetyksiä, vaikka kaikki on vain entisellään. Loputon lost and found -draama on sittenkin elämää sulostuttava komedia, ei tragedia.

Löytämisen ilo on niin vilpitön, että jopa jäyhät suomalaiset intoutuvat puhumaan tuntemattomille. Löytötavarapisteissä voi kuulla huojentuneita tarinoita löytyneistä käsilaukuista ja korvaamattomista valokuvista, joiden oli luultu kadonneen iäksi.

Hukkaajat väistämättä kasvavat elämään kaaoksen ja epätietoisuuden keskellä. Samalla oppii suurpiirteisyyttä. Hermot pitää hallita, vaikka kuinka huomaisi, että salkullinen tärkeitä papereita matkustaa yhä metrossa, kun itse jo seisoo Herttoniemen liukuportaissa. Ehkä ne sitten eivät olleet niin tärkeitä.

Kun kännykkä kaikkine numeroineen katoaa, sosiaalinen kartta päivittyy kuin itsestään. Numerot saa poimittua uudelleen sitä mukaa kun kaverit soittavat, ja jos joku ei ikinä ota yhteyttä, numero jouti mennäkin.

Hävittäjä-ässä oppii nopeasti, ettei pidä hankkia turhia tavaroita eikä varsinkaan pinnistellä kovin merkkitietoiseksi. Useamman satasen kännykät ja aurinkolasit ovat liian kalliita hukattaviksi, eikä materiaan muutenkaan pidä kiintyä liikaa. Paljon puhutut henkiset arvot sopivat hukkaajaluonteelle kuin nyrkki silmään.

Ne sitä paitsi tarjoavat löytäjän iloa ilman, että ne ensin pitäisi kadottaa.

Uusi elämä

/ arnokotro

Anna, 3/2009

En enää tee uudenvuodenlupauksia, niin kunniaton on historiani uusien elämien aloittajana. Ja lopettajana.

Jostain syystä ajatus uudesta elämästä on kiehtonut minua aina. Lapsena kiinnostuin isoisän isoisän Gustaf B:n kohtalosta: hän katosi mystisesti merillä 1880-luvulla. Virallisen sukusaagan mukaan Biskajanlahden myrsky huuhtoi miehen yli laidan.

En olisi niinkään varma. Heti tapauksesta kuultuani päättelin, että kotioloihinsa tyytymätön mies aloitti puhtaalta pöydältä jossain kaukana, ulottuivathan merimiehen reissut aina Amerikkoihin asti. Minun mielikuvissani hän vaihtoi nimeä, opetteli uuden kielen ja eli entisen perään vielä toisen elämän, kunnes sitten vanhoilla päivillään Etelä-Amerikan lämmössä kertoi jälkeläisilleen kaihoisia tarinoita kaukaisesta Suomesta, jossa on lunta ja pimeää ja sitkeä kansa.

Myöhemmin olen viehtynyt kirjoihin ja elokuviin, joihin liittyy uuden alun teema. Tarinat, joissa joku saa todistajansuojeluohjelmassa toisen identiteetin, ovat ehdotonta ykköskamaa.

Omat uudet elämät olivat vaatimattomia virityksiä. Uusi alku -räpellyksiin ei liittynyt nimen- tai edes paikanvaihdoksia ja aina ne jäivät surkean lyhyiksi.

Toisaalta projekteja leimasi kunnianhimo. Puberteettinen identiteettikriisi ajoi epäilemään, että erilaisia minuja sählää jo liiankin kanssa, ja havainto johti suoranuottiseen teinipsykologiaan: helpompaa kuin selvittää, kuka oikeasti mahtaa olla, on ruveta sellaiseksi kuin haluaa. Siinä sitten saisi samassa paketissa ihanneminän ja itsetuntemuksen.

Eihän tuollaisesta mitään tule, tietenkään. Ihminen ei noin vain muutu, ja jatkuva tavoitteiden virittely ja itsetarkkailu lukitsee ikuiseen tyytymättömyyteen. Uusi elämä on fantasia, joka kangastuksen tavoin loittonee, kun sitä yrittää lähestyä. Ajatus tulevasta parannuksesta toki auttaa sietämään vallitsevaa vajavuutta.

Kalenterimagiikka ja tarkasti määritellyt uuden elämän aloittajaiset ovat katala keksintö. Röökiä voi hyvin omintunnoin kiskoa askin päivässä joulukuussa, jos polttamisen on määrä loppua vuodenvaihteessa. Ja kun elämä numero 2 sitten alkaa, tietoisuuden valtaa juuri se, minkä sieltä yrittää karkottaa. Jos mielestään on pakko lopettaa laiskottelu, tupakointi, viinanjuonti ja roskaruuan syöminen, samainen pakko kierosti mehustaa juuri kieltämänsä asiat.

Luennoitsija joskus valaisi mielen toimintaa osuvasti: ”Älkää ajatelko vaaleanpunaista elefanttia”, hän komensi ja kysyi sitten, mikä juuri äsken mahtoi vilahtaa silmien edessä.

Aikuisiässä olen hiljalleen luopunut sellaisista tavoitteista ja lupauksista, jotka vähänkään haiskahtavat pakoilta. Itsearmo kunniaan! Olen myös huomannut, että jos jotain kohennusta elämäänsä haluaa, vähintään kannattaa vaihtaa pakot haluiksi. Pakkoja vastaan on kiva kapinoida, mutta omia haluja vastaan on älytöntä käydä taistoon. Pakko lopettaa vetelehtiminen ei tehoa. Haluan kirjoittaa enkä maata sohvalla toimii jo paremmin. Jos vielä onnistuu valjastamaan mielikuvia ja tunteita muutosvankkurien eteen, ryhtymyksiin tulee aivan uusi tenho.

Vaan kyllähän ihminen muuttuu koko ajan ilman mitään ole oman itsesi muutosjohtaja -projektejakin. Eipä tarvitse katsoa kovinkaan vanhaa kuvaa itsestään, kun jo huomaa ajattelevansa, että nykyään sitä on koko lailla eri otus. Muutos tulee vaivihkaa, päivittäin ja pienistä ajatuksista ja asioista, oli sitten kyse vaikka vain siitä, lätkiikö leivän päälle voita vai ei. Muutamat arkiset valinnat ajan oloon jyräävät näyttävät kertarysäykset. Hitaat trendit ovat aina kavalimmat ja väkevimmät. Niitä ei useinkaan huomaa, mutta koko ajan ne tekevät pitkää päivää.

Mitään en lupaa, mutta tänä vuonna haluan itsepetoksellisten kertaryminähoureiden sijaan antaa pienille arkivalinnoille sen merkityksen, joka niille kuuluu. Aloittaa voisin vaikka siitä, että joka päivä oppisin pysäyttämään alkuunsa pari kielteistä ajatuskelaa ja pyöräyttämään tilalle pari myönteistä. Vuoden päästä tase olisi kohentunut yli tuhannen ajatusketjun verran.

Viidessä vuodessa se jo tekisi uuden elämän.

Tv-uutisista, hyvää iltaa

/ arnokotro

Metro, 12.1.2009

Se tosiaan kipusi telsussakin pääuutisten kärkiaiheeksi: puhemies Sauli Niinistö on mennyt naimisiin Jenni Haukion kanssa.

On niitä toisenkinlaisia uutisia, niitä vain ei aina huomaa. Vähän aiemmin Helsingin Sanomien yksipalstainen pikku-uutinen kertoi, että venäläiset ihailevat kaikista koskaan eläneistä maanmiehistään kolmanneksi eniten Josif Stalinia.

Sillä lailla. Stalinille saa tosin soviteltua muitakin sijoituksia. Jos hirmuhallitsijoita rankataan sen mukaan, kuka on tapattanut eniten jengiä, Stalin sijoittunee parilla kymmenellä miljoonalla uhrillaan kakkoseksi toisen kommunistipyövelin Maon jälkeen.

Enemmän kuin yhden palstan kysymys kuuluu, miksi toiset hirmuvaltiaat pääsevät omana aikanaan ja näköjään kotoisessa jälkimaineessakin kuin koira veräjästä. Saksassa sen sijaan sukupolvi toisensa jälkeen tekee kansallista katumusharjoitusta Hitlerin julmuuksista. (Se kai muuten olisi uutinen sentään, jos nykysaksalaiset ihailisivat Hitleriä kolmanneksi suurimpana saksalaisena?)

Sosialismi ilmeisesti on teoriassa niin ylevä ideologia, että sen nimissä harjoitettu valtioterrori keskitysleireineen ja kansanmurhineen ei tahraa itse aatetta eikä näemmä näitä isäaurinkoisiakaan sen enempää kuin keskiajan inkvisitio kristinuskoa.

Takavuosina kaupallinen tv-kanava täräytteli ruutuun mainoskatkon merkiksi Stalinin naamataulua. Hupaisaa, mutta miksi jättää metka idea puolitiehen? Seuraaviksi ruutukasvoiksi ehdotan Idi Aminia, Pol Potia ja Hitleriä. Entä miten on, kelpaisivatko nämä pikkutekijät, Auviset ja Saaret?

Hirveästi ei suomalaisten passaa ihmetellä naapurin historiankirjoitusta, sen verran erikoista on ollut kotoinenkin historiointi. Koulussa luin historiaa kirjoista, joissa Stalinin hirmuteoista vain vihjattiin: ”Nikita Hruštšov paljasti Stalinin yksinvaltiuden haitat.” Samaan sävyyn voisi opettaa, että Hitlerin kaudesta valtakunnankanslerina seurasi haittaa erityisesti maan juutalaisväestölle.

Meitä suomalaisia luulisi kiinnostavan, ihan jo historiankin valossa, että naapurikansa ihailee julminta ja nyrjähtäneintä hallitsijaansa, eikä historiasta ilmeisesti haluta oppia mitään.

Mutta pääuutiseen vielä. Sen mukaan Jenni Haukio on aiemmin toiminut kokoomuksen Satakunnan piirin toiminnanjohtajana.

Yö

/ arnokotro

Anna, 50/2008

Luin hiljattain Petri Tammisen mainion romaanin Mitä onni on. Ennen muuta kirjassa kiehtoo sen hienovarainen elämänfilosofia, mutta törmäsin muutenkin vastaansanomattomaan kuvaukseen.

Nyt kyse on päähenkilön unettomuudesta: ”Satunnaiset valvojat rukoilevat, ettei aamu vielä tulisi vaan armahtaisi ja antaisi levätä. Me ammattilaiset odotamme, että aamu tulee ja päästää päivään.” Ja sitten: ”Liisan herätyskello näytti 3.28. Kaikkialla pimeydessä tuntui odottavan murheita, niitä ajelehti joka puolella ympärillämme kuin kahisevia muovipusseja suurkaupungin tuulisilla joutomailla.”

Voiko aamuöisen valvojan mielenmaisemaa sattuvammin tiivistää?

Helsingin Sanomat otsikoi taannoin joka kolmannen suomalaisen kärsivän unettomuudesta. Jutussa haastatellun tutkijan mukaan unihäiriöistä voidaan puhua jo kansantautina. Toimivaksi hoidoksi on havaittu muun muassa ajatusten ja tunteiden hallintaan tähtäävä kognitiivinen psykoterapia.

Kognitiivisen terapian teho ei yllätä. Nukahtamisvaikeuksista kärsivä joutuu väkisinkin opettelemaan jonkinmoista mielenhallintaa ja meditaatiota ja henkistymään vähintään light-zeniläiseksi, vaikkei mikään itämainen päälläänseisoja olisikaan: levottomaan mieleen kun ei uni tule.

Itse en taivaan kiitos ole aikoihin kärsinyt unihäiriöistä, mutta onpa niitäkin joskus tullut kokeiltua. Tiedän kyllä tunteen, kun unen hakukoneet menneissä ja nykyisissä huolissa samoiltuaan äkkäävät jotain niin tunnevaltaista, että se säpsäyttää hereille. Tiedän kyllä, miltä yön pimeydessä näyttää VHS-nauhurissa kellertävin numeroin kiiluva kellonaika, joka tuo mieleen Aku Ankan auton rekisterinumeron. Kun vielä samalla tietää, että enää ei saa unen päästä kiinni, niin siinä sitä onkin, väkisinmakaamista ja pitkiä sekunteja.

Yö ei ole pikkutuntien vaan isojen tuntien aikaa.

Pahinta ei lyhytaikaisessa unettomuudessa ei ole sen päiviin jättämä fyysinen väsymys. Raskain lasti kasautuu yötajunnan masokistisesta synkkyydestä, suhteellisuudentajuttomuudesta, kohtuuttomasta murheilusta. Pienestä tulee liian suurta.

Yö on mielentila, ei pelkkä vuorokaudenaika.

Radion Yölinjalla-ohjelmassa kuuntelijoiden puheluihin vastailleelle Pekka Saurille aikoinaan ehdotettiin, että lähetys voisi tulla uusintana seuraavana päivänä. Sauri ei ideaan tarttunut, koska ohjelmassa kuullut tarinat vaativat ympärilleen yön kehykset. Päivällä jutut kuulostaisivat liian kummallisilta, liian vereslihaisilta, liian öisiltä.

Saan jonkin verran erikoisia sähköposteja ja usein katson ensimmäisenä, mihin vuorokaudenaikaan ne on lähetetty. Merkillisimmät viestit sinkoilevat aamuöisin. Tekstiviesteissä yön magiikka näyttää kyntensä aivan erityisesti.

Aamu onneksi armahtaa ja – Tammisen sanoin – päästää päivään. Yöllä mieleen hiipinyt työeläkelaskelma lohduttomine ennusteineen siinä kuin menneet mokat ja joutavat kauna-aatokset loittonevat päivän valossa sinne minne kuuluvatkin.

Kun aamu kerran vapauttaa pahimmasta synkkyydestä ja palauttaa suhteellisuustajun, ajatusta tekee mieli jatkaa. Mikä mahtaisi olla se sarastus, joka ravistelisi päiväminän irti turhista huolista yhtä tehokkaasti kuin aamu joutavista yöajatuksista? Olisiko tässäkin pienen meditaation, mielenharjoituksen ja zeniläisten oivallusten paikka?

Jospa hyvää unta ja hyvää valve-eloa pitäisi etsiä samoin keinoin.

Ensi viikolla yö on pisimmillään. Kumma kyllä, pidän pitkästä talviyöstä ja sen pimeydestä; mieluummin se kuin liian aikaiset ja viiltävänkirkkaat kevätaamut. Silti juuri näiden pitkien öiden aikaan mieleen palasi Sauli Niinistön 60-vuotishaastattelu ja hänelle esitetty kysymys, mistä mies vielä mahtaa haaveilla elämässään.

Ja mitä vastaa kaiken kokenut ja kovanakin pidetty ex-pankkiiri, rahaanko päästään taas, kansantalouteen vähintään? Ei päästä. Finanssimiehen vastaus yllättää: ”Haaveilen levollisen tunteen päivistä.”

Hienosti sanottu. Vain ne levollisen tunteen yöt lisäisin.

Ensimmäinen yhteys

/ arnokotro

Anna, 46/2008

Äskettäin vietimme Kiisa-tyttären kaksivuotissynttäreitä. Kaksi on mainio ikä! Minun puolestani aika saisi vaikka vähän hidastua ja lapsi pysyä tuollaisena pitempäänkin. Hänen kanssaan voi jo käydä puolijärjellisiä keskusteluja – jos kriteeriksi otetaan se, että keskustelun mittaan molemmilla herää edes etäinen aavistus siitä, mistä suunnilleen on kysymys.

Eikä vielä pitkään aikaan tarvitse kantaa huolta siitä, montako siideriä lähti mukaan arvoitukselliselle mökkireissulle.

Toki jo nyt huolestunut isä kehittelee mörköjä tulevasta. Pelkoja ei vähennä se, että tytär on viehtynyt isoon ja hyytävän rumaan leikkigorillaan. Kertonee jotain tulevista poikaystävistä.

Eräs tuttavani huomautti, että elämän kaksi ensimmäistä vuotta ovat kaikkein tärkeimmät, koska silloin ihmiselle muovautuu se perustunto, jonka myötä hän sanoo maailmalle joko kyllä tai ei. En ole aivan varma, natsaako näkemys viimeisimmän psykologian kanssa, mutta jotain tuollaista ounastelen minäkin. Kunpa tyttö kasvaisi ympäristölle uteliaaksi ja näkisi, että se ensisijaisesti on kannustavien ihmisten ja mahdollisuuksien maailma, ei uhkien ja vihamielisyyden tanner.

Toinen tuttava – paljon elämässään tehnyt – kertoi, että kaikki hänen saavutuksensa ovat omissa silmissä himmenneet ajan mittaan, mutta lasten arvo sen sijaan kasvaa hetki hetkeltä, vaikkeivat tietty mitään saavutuksia olekaan. Ja ehkä juuri siksi.

Viisaita nämä tuttavat.

Pienten lasten kehutaan olevan hyviä filosofeja. Sitä en tiedä, mutta ainakin meissä vanhemmissa lapset virittelevät filosofisia taajuuksia.

Kun yhtenä iltana katselin tytärtä puistossa, mietin miten vähän parivuotias todellisuudesta ymmärtää. Eipä ole hajua aurinkokunnan rakenteesta, ei siitä, että kaksi plus kaksi on neljä. Kun seurailee hiljaisessa illassa, miten ämpäriä täytetään hiekalla kymmenettä kertaa, ajatus ehtii hyvinkin karata kosmisiin sfääreihin.

Entä jos lapsen suhde meidän todellisuuteemme on sama kuin aikuisten suhde johonkin korkeampaan todellisuuteen? Aivan kuten kaksivuotias ei voi ymmärtää matematiikkaa, ehkä ihmismieli ei koskaan voisi ymmärtää kosmoksen olemusta ja tarkoitusta, ratkaista olemassaolon mysteeriä. Pienet lapset jännästi opettavat jotain meidänkin pienuudestamme. Jospa me olemme kaikkeuden kaksivuotiaita?

Täytyy tietysti tunnustaa, että parivuotiaan kanssa touhuaminen ei enimmäkseen ole metafyysisten mietteiden juhlaa. Jos lapsi jotain filosofiaa opettaa, niin ehkä sitten elämänfilosofiaa, tärkeysjärjestyksiä.

Kun tytär alkusyksystä totutteli päivähoitoon, startti oli huono. Koetin selittää itkevälle lapselle päiväkodin eteisessä, että isän pitää nyt lähteä, isällä on hommia, mutta yrität olla reippaana vaan ja pian nähdään. Parivuotiaalle ei pidä näyttää omaa huonoa oloaan, mutta kun lapsi itkien yrittää riisua isältään ulkotakkia ja sanoo ”ei ommia, jää isä”, niin kyllä siinä melkein itkee itsekin.

Väkisin tulee miettineeksi, millaista hallaa lapsille tekevät huonosti valitut leikkikalut, eivät niinkään ne lapsille ostetut, vaan aikuisten hinkumat statuslelut – katumaasturit, muskeliveneet, ökyhuvilat – joiden maksaminen tuppaa venyttämään työpäivät stahanovilaisen pitkiksi. Komeaa olisi, jos taloudellinen kunnianhimo vaihtuisi kunnianhimoksi ja kilpailuksi sen suhteen, että osaisimme vanhempina olla paikalla silloin, kun meitä eniten tarvitaan. Kännykkäisänä päivystäminen ei riitä.

Mistä tulikin mieleeni. Kauan sitten jokin lehti tiedusteli näkemystäni siitä, mitkä mahtaisivat olla suomen kauneimmat sanat. Tuolloin en tiennyt, nyt tietäisin. Puoliso nimittäin soitti ja kertoi, että Kiisa, joka ei koskaan ollut puhunut puhelimessa, haluaa sanoa jotakin. Puhelimesta kuului pitkään kömpelöä kolistelua ja tuhinaa, kaupungin melua, tuulen kohinaa. Sitten erottui vieno ja varovainen, hiukan hämmentynyt ääni: ”Hei isä.”

Minulle, tuona tuulisena ja tavallisena päivänä, ne sanat tulivat siinä.

Rauha maahan

/ arnokotro

Anna, 42/2008

Kauhajoesta on kulunut kohta kuukausi. Tragedian jälkipuintia leimaavat vääntö aselaista ja toiveet uudesta yhteisöllisyydestä.

Vaikka Jokelaa ja Kauhajokea ei voi lukea koulun syyksi, kouluissa kyllä voitaisiin tehdä enemmän, ettei vastaavaa tapahtuisi ja mantraksi asti kaivattu yhteisöllisyyskin toteutuisi paremmin. On hämmentävää, miten poliitikkojen puheet ja päätökset vetävät vastakkaisiin suuntiin. Jos jatkuvilla koulu-uudistuksilla ja uuvuttavilla kehityshankkeilla on ollut jokin yhteinen nimittäjä, niin juuri yhteisöllisyyden murentaminen.

Yksinäisyys ruokkii katkeruutta, katkeruus yksinäisyyttä. Sivullisuuden tunne isoissa kouluyksiköissä yksilöllisten opintopolkujen ryteikössä on monelle arkea, jota kukaan ei edes huomaa.

Ja kun ei tule huomatuksi hyvällä, liian moni haluaa tulla huomatuksi pahalla.

Ainakin lukioista on tehty hiostavia tehokanaloita, joissa lyhyen tähtäimen tulostavoitteet ja sekavat valinnanvapaudet ajavat välittämisen ja terveen me-hengen ohi.

Olen kummastellut muun muassa useissa kouluissa käyttöön otettuja ”siirtymävälitunteja”. Suomeksi sanottuna järjestely tarkoittaa, että välitunteja ei monin paikoin enää ole. Oppituntien väliin jää hätäinen viisiminuuttinen, jonka aikana siirrytään luokasta toiseen. Jos opiskelija haluaisi jäädä tunnin jälkeen puhumaan opettajan kanssa, siihen ei ole aikaa.

Liian usein lounaskin mätetään sellaista tahtia sisuksiin, että jos keskustella haluaa, niin sitten on puhuttava kanarisotto suussa. Lukujärjestyksistä puristetaan tiiviitä ja hengästyttäviä paketteja, jotta päästäisiin puoli tuntia aikaisemmin (usein tyhjään) kotiin.

Tosiasiassa on yksi ja sama, jääkö koulun ulkopuolista aikaa vuorokaudessa 18 vai 18,5 tuntia. Sen sijaan ei ole yhdentekevää, onko koulupäivä hermostuneen kiireinen ja epäviihtyisä vai sen verran rauhallinen, että myös näennäisen tehottomaan seurusteluun ja ystävystymiseen jää aikaa.

Ei ratkaisu pahoinvointiin ole psykologien tai kuraattorien lisääminen, vaan mielenterveyttä tukevan arkielon rakentaminen. Vähemmän kiirettä, enemmän yhdessäoloa – ei mahdoton tavoite maassa, jossa koulupäivät nyt ovat kansainvälisesti verraten lyhyet?

Sitten mieleen hiipii pelottava ajatus. Entä jos piilo-opetussuunnitelmaan kuuluukin puristeiseen tehokkuuteen totuttaminen, jotta pakkotahtiseen työelämään sopeutuisi kivuttomammin? Haluan ajatella, että niin ei sentään ole. Eihän?

Koulumaailmaa riepottelee pieni mutta sitäkin touhukkaampi tietokoneintoilijoiden porukka, joka virtuaalisista oppimisympäristöistä lumoutuneena haluaa vääntää opiskelun verkkovetoiseksi. Uskallan väittää, että koulun päinvastoin pitäisi kiskoa nuoria verkosta irti. Nettiä kalpeana tunnista toiseen toljottava teini on näky, joka saa minut sairaaksi. Liian monen nuoren elämän keskiössä ovat väkivaltaiset pelimaailmat ja netin nimetöntä vihaa ja matalamielistä katkeruutta kihisevät keskustelufoorumit.

Jos vapaa-aika kuluu netissä, sitä suuremmalla syyllä opiskeluaika pitää käyttää toisin. Keskustelu-, ihmissuhde- ja ryhmätyötaitoja ei verkossa opita.

”Poikaystävän kanssa menee huonosti ja sen takia opiskelu kärsii”, valitteli eräs lukiolainen. Tytön poikaystävä paljastui englantilaiseksi nettituttavuudeksi. Jos jännitystä halutaan, niin miten olisi ihan oikea elämä, oikeat ihmiset?

Myös iltalukioita valtaa tietokonevirus. Moni aikuisopiskelija kaipaa esimerkiksi työttömyyden vastapainoksi rutiineja ja muiden opiskelijoiden tapaamista. Silti opetushallinnon kehityskonsulttiarmeija ihastelee jokaista ihmiskontaktit korvaavaa verkkoviritystä kuin vauva varpaitaan.

Yhden pyynnön heitän suoraan poliitikoille. Koulut tarvitsevat lisää rahaa, piste. Ryhmäkoot kasvavat jo komiikan puolelle. Vai mitä sanoa filosofian kurssista, jolle osallistuu yli neljäkymmentä opiskelijaa? Ja nyt en halua vastaukseksi opetuksen siirtämistä verkkoon sen enempää kuin sitäkään, että siinähän se yhteisöllisyys lisääntyy, kun yhden pulpetin jakaa kaksi opiskelijaa.

Ymmärrystä vailla

/ arnokotro

Metro, 20.10.2008

Näin vaalien kynnyksellä vasitenkin olisi kiva tietää, mitä päättäjämme noin ihan oikeasti ovat mistäkin sanoneet. Lehtiä lukemalla ei viisastu, kas kun toimittaja pääsee väliin, viesti ketterästi kiepsahtaa vaikka päinvastaiseksi eikä tule hikikään.

Ainakin omat kokemukseni ovat lähinnä surkuhupaisat, vaikken onneksi mikään päättäjäkandidaatti olekaan.

Jo pitemmän aikaa olen seuraillut, ymmärtävätkö kommentaattorit sanan vapaaehtoinen.

Useissa kirjoituksissa ja haastatteluissa olen nimittäin todennut, että varusmiehiä koulutetaan Suomessa liikaa, ja yleisestä asevelvollisuudesta tulisi luopua niin armeijan todellisten tarpeiden, kansantalouden kuin kansalaisten yhdenvertaisuudenkin vuoksi. Asepalvelus pitäisi säätää vapaaehtoiseksi sekä miehille että naisille.

Katsotaanpa tulokset. Naistenlehti ja iltapäivälehden kolumnisti joutuivat vapaaehtoinen-sanan kanssa niin ulalle, että veikkasivat sen tarkoittavan samaa kuin pakollinen. Lehtien logiikalla asevelvollisuuden vastustaja siis on asevelvollisuuden kannattaja, joka vieläpä ilkeästi laajentaisi pakollisen palveluksen myös naisia koskevaksi.

Hyvin eivät selvinneet akateemisten piirien Yhteiskuntapolitiikka-lehti tai Suomen Kuvalehtikään. Ensimmäisen mukaan vapaaehtoisen palveluksen kannattaja on määräämässä naisia armeijaan, jälkimmäisen toimittaja arveli vapaaehtoisuuden tarkoittavan, piristävää kyllä, kieltoa.

Yhtä tolkutonta on ollut meno monissa muissakin aviiseissa.

Osuipa silmiin toisenkinlainen juttu. Siinä kerrottiin, että Sanomien toimittajakoulusta valmistui hiljattain parikymmentä journalistia. Kouluun oli pyrkinyt yli tuhat. Vastaisuudessa valiojoukon koulutuksessa kannattaisi hämärien viestintäteorioiden sijaan paneutua ihan käytännön harjoituksiin. Ehdotus tehtäväksi: ”Suomalaisuuden liitto haluaa muuttaa koulujen pakkoruotsin vapaaehtoiseksi. Tämä tarkoittaa, että liiton mukaan
a) pakollista ruotsinopetusta on lisättävä
b) nykytilanne on hyvä
c) pakkoruotsista pitää luopua.”

Ja sitä rataa.

Uuslukutaidottomuus on pelottavaa. Viis yhdestä Kotrosta ja asevelvollisuudesta. Esimerkki hirvittää, koska se vie tykkänään uskon järkevän keskustelun mahdollisuuteen. Jos sana ”vapaaehtoinen” menee yli ymmärryksen, ei julkisessa sanassa käytävältä debatilta voi odottaa yhtään mitään.