Uusi Suomi, 16.6.2022

Kumma juttu tämäkin. Iloinenhan tässä pitäisi olla, kun Suomi viimein pani Nato-paperit vetämään. Vaan mikähän siinä on, että iloon sekoittuu surua, ja – kehtaako tunnustaakaan – ripaus katkeruutta.

Sellainen on ihmismieli. Tai ainakin tämän bloginrustaajan mieli.

Yksi syy suruun on tietysti se, että vuosikymmeniä kestäneen turvallisuuspoliittisen unissakävelyn takia Suomesta tuli Turkin pelinappula. Miksi ihmeessä Natoon hakeminen piti jättää viime tippaan?

Mutta on tässä jotain henkilökohtaisempaakin.

Olen kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä 1990-luvulta asti. Opiskelin tuolloin Helsingin yliopistossa sosiologiaa ja filosofiaa ilmapiirissä, jossa Nato oli kirosana. Ajan henkeä kuvaa, että yksikään puolue ei tuolloin kannattanut Nato-jäsenyyttä. Julistipa kokoomuksen puheenjohtaja Sauli Niinistökin vuonna 1996: ”Haluan lausua selvästi, että kokoomus on liittoutumattomuuden kannalla.”

Kun tunnelma oikeistossa oli tuo, ei tarvitse lisätä, mikä se oli vasemmistossa.

Syntisäkkiini toi kuormaa sekin, että kannatin viidennen ydinvoimalan rakentamista ja ydinvoimaa ihan noin muutenkin. Ajatusrikoksia kaikki tyynni.

Älykkötieteitä opiskelevien keskuudessa Naton ja ydinvoiman kannattajat olivat ympäristöstä piittaamattomia USA:n imperialismin sotaisia tukijoita, riskiyhteiskunnan vaaroista piittaamattomia vastuunväistelijöitä, tulevien sukupolvien vihollisia. Sanalla sanoen ääliöitä.

Tai miksi puhua monikossa. Olin ainoa.

Mutta jätetään se ydinvoima, siitä toiste. Pysytään Nato-jäsenyydessä.

Sen kannattajana syntihistoriani on tosiaan raskauttava. Opintojen päätyttyä en enää pitäytynyt kuppiladebateissa vaan rupesin kirjoittamaan turmiollisia teesejäni isommille foorumeille.

Vuonna 2006 julkaistussa Sanna Rummakon kokoamassa Tahdon asia -kirjassa (Like) varoittelin:

”Tulevaisuudesta ei tunnetusti voi varmasti tietää mitään, ja siihenkin on syytä varautua, että Venäjä – joka on Suomen ainoa kuviteltavissa oleva sotilaallinen uhka – kehittyy epädemokraattiseen ja ulkopoliittisesti aggressiiviseen suuntaan.”

Ja mitä tarjosin lääkkeeksi?

Nato-jäsenyyttä. Näin kirjoitin 16 vuotta sitten: ”On loppujen lopuksi vaikea nähdä syytä, miksi Suomen pitäisi sitkeästi vaalia illuusiota omasta uskottavasta puolustuksesta ja jättää Nato-vakuutus ottamatta nyt kun siihen vakaan rauhan oloissa on mahdollisuus.”

Kun kirjan julkistamistilaisuudessa kerroin kannattavani Natoon liittymistä, muistan miten kirjaan artikkelin kirjoittanut huusi kiireesti väliin, että tuo on sitten pelkästään Kotron mielipide!

No niinhän se oli. Olin näkemyksineni yksin.

Samana vuonna 2006 kolumnoin Metro-lehdessä: ”Jo nyt 95 prosenttia EU-maiden väestöstä asuu Natoon kuuluvissa maissa, eikä ihme: Nato antaa jäsenilleen selvät turvatakuut, EU ei. Nato olisi luonteva turvallisuusyhteisö Suomelle siinä missä Norjalle ja Tanskallekin. Se että Suomeen ei juuri nyt kohdistu sotilaallista uhkaa, on syy pikemminkin hakea kuin olla hakematta jäsenyyttä – mahdollisen uhan alla jäsenyydestä on tukala neuvotella.”

Kuin tuuleen huutaisi

Poikkiteloiset ja yleiseen asenneilmastoon sopimattomat näkemykseni herättivät sen verran huomiota, että välillä toisinajattelijalle tuli kutsu myös radioon ja televisioon.

Kun maaliskuussa 2007 kävin Alexander Stubbin kanssa radiossa keskustelemassa aiheesta – Stubb oli tuolloin yksi harvoista julkisesti Natoa kannattavista – Ydin-lehden toimittaja ei peittänyt järkytystään: Kotrohan kannattaa Suomen jäsenyyttä vielä vahvemmin kuin Stubb! Myös saman vuoden Vaunu-ohjelmassa (TV2) ehdotin Nato-jäsenyyttä Suomen puolustusratkaisuksi, mistä sain kauhistunutta palautetta.

Heini Kilpamäen kirjassa Tyhmyyden ylistys (Atena, 2014) nälvin jo selvästi turhautuneempana suomalaista turpologiikkaa:

”Päättely menee näin: Nato liittyy jotenkin sotimiseen, sotiminen on paha juttu, Suomen pitää pysyä poissa Natosta. Gallupin mukaan (HS 22.2.2014) suomalaiset torppaavat Naton lisäksi myös EU:n yhteisen puolustuksen ja Suomen ja Ruotsin puolustusliiton. Yksin halutaan olla, ja vähäisin resurssein. Muut eivät pärjää yksin, mutta pieni Suomi kyllä!”

Populismista ei takavuosien Nato-kannattajia ainakaan voi syyttää. EVA:n tutkimusten mukaan pahimmillaan vain neljä prosenttia suomalaisista oli täysin samaa mieltä sen väitteen kanssa, että Suomen pitäisi liittyä Natoon. Vastaaviin prosentteihin päästään, jos kysytään kantaa väitteeseen, että osa suomalaisista on ulkoavaruudesta tulleita alieneita.

Jotkut tosin tunsivat itsensä alieniksi. Minä muun muassa.

Kummajaiseksi päästäkseen ei tarvinnut edes kannattaa Natoa, vähempikin riitti. Jo se johti vinoihin katseisiin, että muistutti niistä vaaroista, joita seuraa kun Eurooppa kytkee itsensä kaasuputkella riippuvaiseksi Venäjän energiasta.

Mistä moinen russofobia? Mitä vikaa kansainvälisessä yhteistyössä?

Hys hys!

Entä millainen oli vastaanotto, kun yritin puhua Natosta niille muutamille poliitikoille, jotka satuin tuntemaan? Ei oikeastaan minkäänlainen. Yleensä sain vastaani lähinnä lasittuneen katseen.

Ilmeisesti juuri kukaan ei ollut vaivautunut edes miettimään koko asiaa. EVVK, kuten nuorilla oli tuolloin tapana sanoa. Kolmekymmentä vuotta olisi ollut aikaa etsiä suotuisaa tilaisuutta liittyä läntiseen puolustusyhteisöön, mutta kun ei niin ei.

Yksi syy kollektiiviseen hiljaisuuteen oli sekin, että välillä keskustelu haluttiin tietoisesti vaientaa. Presidentti Niinistö ilmeisesti pelkäsi ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja, että Nato-teema nostaisi päätään – joku toki voisi ajatella että se on vaalikeskustelujen tarkoituskin – ja niinpä presidentti kutsui hyvissä ajoin puoluejohtajat luokseen ja paimensi heidät hiljaisiksi. Näin summasi tilaisuuden Niinistö itse: ”Puhuimme myös Natosta ja totesimme, että pöydän ääressä kukaan ei ole esittämässä Nato-hakemusta.”

Niinpä puoluejohtajat sitten istuivat vaalipaneeleissa teippi suussa.

Tunnustaa pitää, että on ollut psyykkisesti raskasta seurata vuosikymmenten ajan maan johtavien poliitikkojen väistelyä – tai sitten kuunnella älyvapaita kannanottoja. Omituisten lausuntojen mestaruussarjan aloitti jo Mauno Koivisto, joka murahti Natosta ikoniset kysymyksensä: ”Mitä me siellä teemme? Mitä me sieltä saamme?”

Presidentti tarkoitti kysymyksensä tietysti retorisiksi, mutta vastaanpa niihin silti, ja aivan samoin kuin silloin tuoreeltaan:

– Mitä me siellä teemme?

– Osallistumme yhteisiin päätöksiin.

– Mitä me sieltä saamme?

– Turvatakuut.

Yksikään toimittaja tai poliitikko sen sijaan ei vaivautunut vastaamaan. Kysymyksiä toki siteerattiin senkin edestä. Kyllä meidän Manu osaa!

Uni oli syvää

Sittemmin olemme saaneet todistaa valtiojohdon ruususenunta viime kevääseen asti. Tarja Halonen leuhkaisi aikoinaan presidenttikautensa suurimmaksi saavutukseksi sen, että hän onnistui estämään Suomen Nato-jäsenyyden. Onpa presidenttiä peräti ”hykerryttänyt”, että hänen seuraajaehdokkaistaan lähes kaikki jatkoivat samalla linjalla.

Monikin asia voi maailmassa hykerryttää, muttei nähdäkseni se, että turpo-johto on halunnut jättää meidät ilman turvatakuita aggressiivisen roistovaltion etupiiriin.

Vuosien varrella olemme saaneet seurailla surkuhupaisaa näytelmää, kun turpoministerimme ovat kiertäneet valtiovierailuilla ja tuoneet sitten matkoiltaan toinen toistaan hähmäisempiä soppareita: on saatu JEF-sopimusta, puitesopimusta, PRY:tä, aiesopimusta, isäntämaasopimusta ja jos vaikka mitä askeleita ja hankeprosesseja, mutta tärkein on aina jäänyt puuttumaan.

Turvatakuita emme saaneet.

Oikeastaan puuhakkaat mininisterimme ovat presidentin tuella kaiken aikaa heikentäneet turvallisuuttamme. Kiilaamalla Suomen Naton kylkeen ilman jäsenyyttä olemme tehneet täysin selväksi Venäjälle, että olemme sotilaallisesti osa länttä, mutta ilman turvatakuita. Venäjän strategisilla kartoilla olemme kaiken aikaa kuuluneet vihollisleiriin.

Välillä ministerit ovat toki aivan suoraankin pyrkineet rapauttamaan turvallisuuttamme. Yksi erikoisimmista episodeista nähtiin 2003, kun ulkoministeri Erkki Tuomioja halusi vesittää jo muutenkin epäselvää EU:n turvatakuulauseketta, vahvana taustatukenaan tietysti kuka muukaan kuin Tarja Halonen. Tästä kirjoittelin muun muassa Kanava-lehdessä 7/2009 ja lisäsin:

”Maailmanpolitiikka on kuitenkin vaikeasti ennustettavaa. Kaiken varalta on perusteltua ylläpitää sellaista puolustuskykyä, että jos jännitys lähialueilla kasvaa, mahdollinen vihollinen laskee sotilaallisesta iskusta aiheutuvat haitat itselleen niin paljon hyötyjä suuremmaksi, että se ei sellaiseen ryhdy.”

Tuon kirjoitin kritiikiksi niille, jotka halusivat silloinkin leikata puolustusmäärärahoja.

Niinistö höpisee outoja

Sauli Niinistö on ollut pettymys. Haloselta ei mitään voinut odottaakaan, mutta Niinistöön latasin toiveita. Mutta niin vain kului häneltäkin kymmenen ensimmäistä presidenttivuotta Nato-kysymyksen kärttyisässä väistelyssä. Toisinaan lausunnot olivat niin kryptisiä, että niiden rinnalla sumerien nuolenpääkirjoitus näyttää selkosuomelta.

Hämmentävä oli esimerkiksi hökäisy, että liittoutua ei tarvitse, koska kyllä sitten konfliktin tullen niitä liittoutumia syntyy vähän kuin itsekseen. Nyt voisi kysäistä vaikkapa Volodymyr Zelenskyiltä, kuinka vahvoja ne automaattisesti muotoutuvat liittoumat ovat.

Kummallisista lausunnoista uusin kuultiin maanantaina, kun Niinistö sanoi, ettei Nato-jäsenyydestä ole mitään hyötyä Suomelle, jos Ruotsista ei tule samalla jäsen. Kuulemma puolustuksella ei olisi silloin ”syvyyttä”.

Mitä tämäkin sitten on? Eikö riitä, että olemme Turkin panttivankeja, pitääkö meidän jättäytyä vielä Ruotsinkin armoille? Nato-jäsenyyden koko jujuhan on se, että liittoutuminen nostaa ennalta erittäin korkeaksi kynnyksen kohdistaa meihin sotilaallista aggressiota, olipa puolustuksella ”syvyyttä” tai ei. Ja ennen kaikkea: miten kummassa olisimme paremmassa turvassa ilman jäsenyyttä?

Kaiken päälle Niinistö on matkan varrella toistellut, että Natosta pitäisi järjestää kansanäänestys. Tästä ajatuskukkasesta presidentti toki luopui vähin äänin, mutta on yhtä kaikki kummallista, että hän niin pitkään jaksoi sitä ajaa.

Vielä niinkin myöhään kuin helmikuun alussa Niinistö kritisoi ”spekulatiivisia” mielipidekyselyjä, joissa Nato-kannatus uhkaavasti kasvoi. Näin Niinistö irvaili politiikan toimittajille 4.2.2022: ”Semmoinen gallup antaisi varmasti kaikkein miellyttävimmän, monille miellyttävän lopputuloksen, jos kysyttäisiin, että jos Suomen, Ruotsin, Yhdysvaltojen ja Venäjänkin hallitukset kannattaisivat [Suomen Nato-jäsenyyttä], niin kannatatteko.”

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Niinistö puhui kansan ”tunneilmaisusta”, kun huomasi kauhukseen kansalaismielipiteen kiepahtaneen Nato-jäsenyyden kannalle. Kuten tiedämme, kansa sitten kiskoi vastahakoisen presidentin perässään.

Alentuvan psykologisoiva puhe kansan tunneilmaisusta oli outoa, varsinkin kun kytkee sen aiempaan keskusteluun. Kun alkuvuodesta 2017 julkaistiin jälleen kerran tutkimus, jonka mukaan iso enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä, Ylen aamutelevisiossa haastateltiin ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaa Matti Vanhasta ja puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajaa Mika Maria.

Molemmat olivat iloisia suomalaisten Nato-vastaisuudesta. Kari ihaili suomalaisten olevan ”tolkun kansaa” ja kumpainenkin kehui, että suomalaisten Nato-kannat perustuvat huolelliseen harkintaan. Ihmiset ovat miettineet asiaa ”puolelta toiselle”.

Ihanko totta? Jos sitä tunne-argumenttia pitää käyttää, asia on kyllä juuri päinvastoin. Pitkään jatkunut perinnevetoinen Nato-vastaisuus ammensi energiansa kollektiivisesta tunnemöhnästä siinä missä yleisen mielipiteen kääntyminen Natolle myönteiseksi kertoi kansan tulleen lopulta järkiinsä.

Trumpin hiukset vs. Putinin sodat

Vasemmistosta en jaksa tässä yhteydessä paljon puhua, sen turpo-linjaukset kun sijoittuvat jonnekin idealistisen hölmöyden ja totaalisen vastuuttomuuden surulliseen välimaastoon. Suomen laitavasemmistolta taisi jäädä huomaamatta, että idässä vaihtui komento ja suloinen sosialismi kiepsahti kyykytyskapitalismiksi, jota marxilaisten kai kuuluisi vastustaa.

Regiimi vaihtui mutta tunneside ilmansuuntaan jäi.

Tosin valikoiva valveutuneisuus ja kriittisyys eivät olleet pelkästään vasemmiston ongelma. Donald Trumpin presidenttikaudella suomalaisessa keskustelussa kuppilaparlamentteja myöten huomio kiinnittyi enemmän Trumpin hassuihin hiuksiin ja onnettomiin sananvalintoihin kuin Putinin masinoimiin murhiin ja hyökkäyssotiin.

Ei, en ole Trumpin ihailija, kaukana siitä: Yhdysvaltain presidentiksi pääsi livahtamaan vastenmielinen ja häiriintynyt moukka. Silti ihmetyttää, että suomalaisen toimittajakunnan ja muiden julkisten keskustelijoiden kriittisestä energiasta enin osa kului Trumpin pilkkaamiseen – heh, nyt se sanoi lentokoneita liian monimutkaisiksi – samalla kun sananvapauden tukahduttanut ja naapurimaihinsa hyökkäilevä Putin päästettiin vähällä.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tämä on taidettu nähdä ennenkin, déja-vù iski; 1980-luvullahan Ronald Reagan oli taukoamattoman pilkan kohde ”B-luokan näyttelijänä” siinä missä totalitaristisen Neuvostoliiton ihmisoikeuksia häikäilemättä polkeva johto säästyi kritiikiltä.

Onneton on ollut oikeistokin

Mutta eipäs nyt hihkuta siellä oikealla laidalla! Vasemmisto on ollut pahiten pihalla turvallisuuspolitiikassa, mutta heikko on ollut kokoomuksenkin esitys. Pohjanoteeraus oli Jyrki Kataisen kipparoima hallitus, joka vuonna 2011 linjasi ohjelmaansa, ettei Suomi tulevalla hallituskaudella hae puolustusliiton jäsenyyttä. Oli uskomatonta, että arvaamattomassa maailmassa Suomi vapaaehtoisesti ilman ulkoista pakkoa sitoi omat kätensä – ei toki kokoomuksen aloitteesta mutta puolueen siihen suostuen.

Vuoden 2011 eduskuntavaalit olivat muutenkin puolustuspoliittinen rimanalitus. Television vaalipaneeleissa puoluejohtajat kilpailivat siitä, kuka esittää kovimmat leikkaukset armeijan määrärahoihin.

Muistan hyvin tuolloisenkin turhautumisen kotisohvalla. Eikö politiikan ykkösketju ole lukenut historiaa? Aina kun on otaksuttu jonkin lopullisen rauhanajan koittaneen – ”ei koskaan enää” – on puun takaa tullut murhaavia yllätyksiä. Emme voi sijoittaa esimerkiksi viimeisten 150 vuoden ajanjaksolle ainuttakaan edes parinkymmenen vuoden pätkää niin ettei sen aikana Euroopassa olisi tapahtunut jotain täysin odottamatonta.

Sinisilmäisyys ja historiantajun puute ovat jatkuneet näihin päiviin asti, porvaripiireissäkin. Ei sovi unohtaa, mitä kokoomuksen Petteri Orpo sanoi Paasikivi-seuran puheessaan viime tammikuussa, siis silloin, kun Venäjä kokosi joukkojaan hyökkäykseen Ukrainan rajalle: ”Liittoutumisen ja liittoutumattomuuden välissä on kuitenkin nyt ja aina ollut tilaa.”

Kyllä, on totta että kokoomus kirjasi ensimmäisenä eduskuntapuoleena tavoiteohjelmaansa Nato-jäsenyyden. Mutta linjaus jäi kuolleeksi kirjaimeksi, kun käytännössä puolue ei tehnyt mitään asiaa edistääkseen. Kokoomuksen takavuosien toiminta tiivistyy surullisen osuvasti kansanedustaja Anne-Mari Virolaisen kommentissa Ylen pääuutisille 17.12.2021, kun kysyttiin, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

”Kokoomus on linjannut, että Nato lisäisi Suomen turvallisuutta, mutta niin kauan kun sitä keskustelua ei käydä riittävästi Suomessa, niin sitä tarvetta ei välttämättä ole. Että kun on riittävä tuki, niin sitten luotamme Naton avoimien ovien politiikkaan.”

Siinä se on. Linjattu on, mutta mitään ei tehdä. Ei tuo ole johtajuutta vaan tuulenhaistelua. Merkillepantavaa on sekin, miten vaikea kokoomuspoliitikkojen on ollut tikistää suustaan lausetta ”kannatan Suomen Nato-jäsenyyttä”. Paljon mieluummin on viitattu puolueohjelmaan ja väistelty omaa vastuuta tässäkin.

Toisinajattelijoiden kolkko kohtalo

Silloin harvoin, kun joku on sivuuttanut tyhjän turvallisuuspolitiittisen jargonin ja sanonut jotain järkevää, pilkkaajalaumat ovat pelmahtaneet paikalle. Näin kävi esimerkiksi puolustusministeri Kari Häkämiehelle, joka vuonna 2007 totesi, että kolme turvallisuuspoliittista päähaastettamme ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Lausunnosta tekee höhlän korkeintaan se, että siinä tietenkin todetaan pelkkä itsestäänselvyys. Mutta mitä vielä: Tarja Halonen ja Erkki Tuomioja kiiruhtivat tuomitsemaan moisen harhaoppisuuden, ja heidän perässään moni kivenheittäjä haistoi veren.

Olenpa itsekin saanut vuosien varrella kokea, minkä hinnan toisinajattelusta saa maksaa. Kun taannoin kritisoin – kieltämättä kovin sanoin – Tarja Halosta, en aavistanut syyllistyväni niin julkeaan majesteettirikokseen, että tietyissä ammattipiireissä huomasin äkkiä olevani persona non grata.

Muistan myös käyneeni tiedostavan väen juhlissa, joissa välittömästi tiedostettiin myös se, että paikalle on tullut ”Nato-mies”. Titteli lausuttiin äänellä, jolla kerrottaisiin jonkun olevan holokaustin kieltäjä.

Naton kannattaminen on ollut raskas etikettivirhe samalla kun toinen toistaan tollommat Nato-puheet älymystö ja muu kulttuuriväki on niellyt sulkineen päivineen, kunhan ne ovat tulleet oikeasta suusta.

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki uhosi jo kauan sitten luovuttavansa Suomen passin, jos Suomi liittyy Natoon, ja olihan hänelle jo EU, tuo ”pirullinen keksintö”, aivan liikaa. Sitten ovat tietysti nämä paavohaavikot ja muut kulttuuriälyköt, joiden Nato-kommentit ovat suoraan suomettumisen käsikirjasta. Itsenäisestä ajattelusta, jonka kai pitäisi olla intelligentsian tuntomerkki, ei näy jälkeäkään. Haavikkohan vastusti tulisesti Suomen Nato-jäsenyyttä: ”Puolueettomuus on isänmaani”, hän julisti.

Nokkelaa sanailua? Kenties – mutta myös järjen köyhyyttä.

Usein yllätyin, kun sellaisistakaan suunnista ei tullut tukea, joista sitä olisi voinut odottaa. Kesällä 2014 osallistuin Mikkelin Päämajasymposiumin paneelikeskusteluun yhdessä Maavoimien komentajan Seppo Toivosen ja Ulkopoliittisen instituutin johtajan Teija Tiilikaisen kanssa.

Totesin, että Suomi toimii juuri toisin kuin kannattaisi. Liityimme Ottawan jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, vaikkei olisi pitänyt; Natoon emme ole liittyneet, vaikka olisi pitänyt.

Ymmärrystä en näkemyksilleni saanut, en edes miinakysymyksessä. Myöhemminhän peräti puolustusvoimien komentaja Timo Kivinen on selitellyt, ettei jalkaväkimiinoista luopuminen ollut virhe, koska korvaava järjestelmä on olemassa.

Vaan kun ei ole.

On tutkijoita – ja tutkijoita

Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Muistelen lämmöllä Otava-kustantamon kekkereitä, joissa joka vuosi viriteltiin tutkija Jukka Tarkan kanssa pieni Nato-palaveri, ja olipa joskus mukana tutkija Risto E.J. Penttiläkin. Keskusteluilla oli terapeuttinen vaikutus: en siis ollutkaan kantoineni aivan yksin, vaikka omissa sosiaalisissa ympyröissäni aina olinkin.

Tarkka ja Penttilä ovat olleet siitä mainioita tutkijoita, että he ovat uskaltaneet tuoda julkiseen keskusteluun omat selvät Nato-kantansa. Esimerkiksi arvostettu turvallisuuspoliittinen skribentti Jarno Limnéll ei lukuisissa Uuden Suomen blogeissaan pystynyt kertomaan näkemystään Suomen Nato-jäsenyydestä: eipä irronnut mielipidettä, vaikka sitä suoraan kysyinkin.

Turvallisuuspolitiikan ykkösaivoksi ja presidenttigallupien nousevaksi tähdeksikin rankattu Mika Aaltola taas ei ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan löytänyt tv-haastattelussa Natosta mitään hyvää, kun toimittaja kysäisi jäsenyyden hyötyjä ja haittoja.

Alkuvuodesta Aaltola pohdiskeli Ilta-Sanomissa (7.1.), että ”Suomesta on paljon vakaushyötyjä ilman Nato-jäsenyyttä” ja lisäsi, että ”nyt kannattaa sementoida vakaita Nato-suhteita” – ilman jäsenyyttä toki. Vielä viikko Venäjän hyökkäyksen jälkeen tämä Ulkopoliittisen instituutin johtaja tuumiskeli Ylen A-studiossa näin:

”Kun eri skenaarioita katselee, niin voihan siellä sellaisiakin olla, joissa se [Nato-jäsenyys] on mielekäs tapa toimia. Siinä asetetaan Venäjä aikamoiseen pinteeseen, eli Venäjä semmoisen haasteen alle, että se ei ehkä sitten taipuisi näistä etupiirihaaveistaan, jotka koskee Suomea ja jotka Venäjällä on isovenäläisessä ajattelussa hyvin hallitseva piirre nyt Putinin kaudella ollut.”

”Voihan siellä sellaisiakin olla.” Ja nyt siis puhutaan Suomen turvallisuuden kannalta välttämättömästä ratkaisusta. Venäjän etupiirioikeuksiako meidän olisi pitänyt ensi sijassa ajatella? Miten se fraasi menikään: Neuvostoliiton legitiimit turvallisuusintressit…?

Entä mitä vastasi samaisen instituutin johtava tutkija Charly Salonius-Pasternak, kun häneltä Ylen aamutelevisiossa 12. tammikuuta kysyttiin Nato-jäsenyyden hyötyjä ja haittoja? Hyötyjä ei tullut mieleen, vaan tutkija rupesi spekuloimaan, kuinka vaikea asevelvollisuusarmeijalla olisi tukea sotilaallisesti muita maita.

Mielenkiintoinen on tuo Ulkopoliittinen instituutti. Ei sitäkään voi unohtaa, kun instituutin tutkija Maria Annala pamautti vuosi sitten Imagen kolumnissaan heti aloitusvirkkeessä: ”Suomi ei tarvitse Nato-jäsenyyttä…”

Ehkä tutkijoiden lausahtamien sammakoiden kisan voittaa kuitenkin Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Arto Nokkala. Hänhän ehdotti vuonna 2014 julkaistussa Kyky ja tahto -kirjassa, että Suomen pitäisi lisätä sotilasyhteistyötä Venäjän kanssa (!).

Jos tullaan lähemmäksi nykyhetkeä, oli masentavaa seurata esimerkiksi Ylen A-talk-keskustelua 28. lokakuuta viime vuonna. Siinä ulko- ja turvallisuuspolitiikan ykköskaarti – puolustusministeri Antti Kaikkonen, ulkoasianvaliokunnan pj. Ilkka Kanerva (rauha sielulleen), tutkija Matti Pesu ja hybridikeskuksen johtaja Teija Tiilikainen – onnistuivat pyörittelemään melkein kolmen vartin ajan ympäripyöreää diibadaabaa, höpisemään vahvasta itsenäisestä puolustuksesta ilman liittoutumisen tarvetta ja vilahtipa keskustelussa myös ikivihreä ”puolueettomuus”.

On käsittämätöntä, että kaltaiselleni rivimaisterille Venäjän uhka ja sen myötä Suomen liittoutumisen tarve ovat kaiken aikaa olleet selviöitä, mutta ei turvallisuuspolitiikan asiantuntija- ja päättäjäportaalle.

Tietysti tarvitaan monipuolista ja nyansoitua Nato-keskustelua, eivätkä asiat ole mustavalkoisia: Nato-jäsenyydessäkin on hyötynsä ja haittansa, olkoonkin, että ensimmäiset painavat jälkimmäisiä enemmän. Mutta analyyttinen ja rakentava keskustelu on jotain muuta kuin se vuosikymmeniä jatkunut ylivarovainen jaarittelu ja poliittisesti korrekti fraseologia, jossa pää on työntynyt tukevasti pensaaseen ja silmät sulkeutuneet kiusallisilta tosiasioilta.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti vielä Aleksanteri-instituutin tutkijat, nämä Kremlin suulla puhuvat Markku Kangaspurot ja muut, joiden sammakot ovat loikkineet silmille milloin mistäkin keskusteluohjelmasta. He ovat paraatiesimerkki siitä, että mikään tiede tai tutkimus ei auta, jos joskus nuoruudessa on liskoaivoihin päässyt iskostumaan harhainen maailmankatsomus, jossa länsi on ikuinen Paha ja itää pitää aina ymmärtää.

Nato-keskustelu: latteiden hokemien juhlaa

Yksi kituliaan ja epä-älyllisen Nato-keskustelun rasittava piirre on ollut järjettömien käsitteiden liturginen toistelu. Suosikki-inhokikseni tuli vuosien varrella jatkuva horina Nato-optiosta, joka juurtui turpo-keskusteluun kuin se kuuluisa alkuaine Junttilan tuvan seinään.

Sanottakoon tämä nyt vielä kerran: Suomella ei ole koskaan ollut minkäänlaista Nato-optiota. Optiohan tarkoittaa jotain, minkä voi halutessaan lunastaa, ja sillä sipuli. Vuosikaudet toistelin, että tuollaista diiliä ei yksinkertaisesti ole olemassa ja Nato-optio on tyhjä käsite.

Jos kyseessä ei olisi kuolemanvakava asia, tai niin kuin nykyään sanotaan, eksistentiaalinen kysymys, tuntisin kai vahingoniloa nyt kun Turkin vinksahtanut despootti on osoittanut, että toden totta, mitään optiota ei ollutkaan. Mutta miksi, voi miksi tämäkin tuli yllätyksenä turpo-johdolle?

Ei se niin päin saisi mennä, että täällä Uuden Suomen blogipalstoilla monetkin turpo-kirjoittajat ovat kyllä osanneet kritisoida puhetta Nato-optiosta onttona ja itsepetoksellisena mantrana, mutta ylin valtiojohto ei asiaa suostunut ymmärtämään.

Eivätkä toimittajat. Kun Sakari Sirkkanen syksyllä kysyi A-studiossa turpovaikuttajilta, pitäisikö Suomen nyt lunastaa Nato-optio, kihisin jälleen kiukusta kotikatsomossa: älä hyvä mies tuommoista kysy. Kysyisit mieluummin, miksi te puhutte Nato-optiosta, kun sellaista ei ole.

Vähintään yhtä höhlää on ollut jankkaus ”vakauspolitiikasta”. Sillähän perusteltiin viime vuodet Suomen sotilaallista liittoutumattomuutta. Olen yrittänyt – turhaan, tietenkin – kertoa viisaammilleni, että häikäilemättömän suurvallan seinänaapurina ajatus vakaudesta on itsepetosta; se on vaarallinen tuutulaulu, johon ei turpojohto saisi nukahtaa.

Ja kun vauhtiin pääsin, poimitaanpa tikunnokkaan vielä huterista hokemista tuorein. Olemme kaikista ideologisista ilmansuunnista saaneet kuulla, miten poliitikot ovat kääntyneet kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyttä, koska ”turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on muuttunut”.

Taas meni pieleen. Ei se turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö – kömpelö muotikäsite jo itsessään – mihinkään ole muuttunut. Kaiken aikaa naapurissamme on ollut ihmisoikeuksia polkeva, kansainvälisistä sopimuksista piittaamaton, sananvapauden tukahduttanut epädemokraattinen ja sotaisa diktatuuri. Vai mihin unohtuivat Groznyin ja Aleppon pommitukset, hyökkäys Georgiaan, Krimin miehitys ja omien kansalaisten järjestelmällinen murhaaminen, noin esimerkiksi?

(Jään muuten odottamaan logiikalle jatkumoa: ehkä ydinvoiman kannalle kääntyneet poliitikot alkavat hokea, että ydinvoima onkin paljastunut aivan erilaiseksi energialähteeksi kuin tähän asti?)

Toisaalta jos sinänsä pöhkö mantra turvallisuusympäristön muutoksesta on tehnyt helpommaksi jättää sinisilmäisyys ja selvästi virheellinen turvallisuuspolitiikka, olkoon sitten niin. Onhan tuo hyväksyttävä hinta siitä, että Suomen turvallisuutta ollaan nyt viimein vahvistamassa.

Mutta siis: miksi tunnen surua ja kitkeryyttäkin nyt kun päättäjäporras on viimein herännyt horteesta ja ruvennut ajamaan Suomen Nato-jäsenyyttä?

Ehkä yksinkertaisesti siksi, että nykytapahtumien armottomassa valossa viime vuosikymmenten turvallisuuspoliittinen unissakävely paljastuu niin raa’an peittelemättömästi ja näemme, kuinka valtava virhe oli jättää jäsenyyden hakeminen viime tippaan Erdoganin tapaisten diktaattorien armoille.

Ja siksi, että niistä tehtiin ”Nato-kiimaisia” ja sotahulluja hylkiöitä, jotka olisivat halunneet hoitaa maan turvallisuuden ajoissa kuntoon.