Eriarvoisuudessa on kyse varallisuuseroista

/ arnokotro

Kanava, 2/2011

Näin vaalienkin alla käytävää keskustelua ja tutkimusta yhteiskunnan luokkajaosta vaivaa sitkeä vääristymä. Kun puhutaan rikkaista ja köyhistä, on tapana tuijottaa pelkkiä ansiotuloja. Virallinen köyhyysrajakin määritellään puhtaasti tulojen perusteella.

Mutta hyväpalkkainen ei välttämättä ole rikas eikä pienituloinen köyhä. Vai onko opintovelkainen, kovaa vuokraa maksava tilapäisesti hyvätuloinen pätkätyöläinen rikas? Onko 200 000 euron velattomassa omistusasunnossa asuva pienituloinen köyhä?

Tuloeroja tärkeämpää olisi tarkastella varallisuuseroja. Ne ovat tuloeroja suuremmat, ja omaisuus myös takaa taloudellisen turvallisuuden paremmin kuin yt-Suomessa kovin epävarma palkkatulo.

Valitettavasti varallisuuden jakautumista ei enää kunnolla edes tilastoida, ja mediassa se on alikäsitelty aihe.

Veropolitiikka on jo pitkään vauhdittanut varallisuuserojen kasvua. Suurten omaisuustulojen verotus on keveää, ja varallisuusveroa ensin leikattiin ja lopulta poliittisilla lehmänkaupoilla se poistettiin kokonaan. Saimme kuulla, että verokertymä oli kutistunut niin pieneksi, ettei sillä ollut kansantalouden kannalta merkitystä. Lisäksi veroa pystyi kiertämään.

Perustelut ontuvat. Minkä tahansa veron tuottoa voi ensin pienentää ja sitten vaatia koko veron poistamista sen vähentyneen merkityksen vuoksi. Varallisuusvero ei sitä paitsi olisi tuotoltaan marginaalinen, vaan sillä keräisi helposti 150 miljoonaa euroa vuodessa. Summalla voisi esimerkiksi poistaa sen hiljattain puhuttaneen epäkohdan, että lapsilisät leikkaavat köyhimpien perheiden, usein yksinhuoltajien, toimeentulotukea.

Toiseksi kaikkia veroja voi kiertää. Silti kukaan ei kai vaadi tuloveron lakkauttamista sillä perusteella, että joku onnistuu tekemään pimeää työtä.

Syntyperäisten varallisuuserojen kannalta olennainen tekijä on perintövero. Sen progressiota kautta linjan kiristämällä valtion kirstuun karttuisi helposti 100-200 miljoonaa vuodessa nykyistä enemmän, ja yhteiskunnan nepotistinen luokkaluonne hiukan lievenisi. Veron nosto ei myöskään vaarantaisi työllisyyttä.

Samalla pitää tietty huolehtia siitä, että esimerkiksi lesken tai alaikäisten lasten asema ei ole kohtuuton.

Onkin erikoista, että muun muassa Sdp:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson on vaatinut perintöveron poistamista kokonaan. Toisaalta hän kannattaa lapsilisien leikkaamista hyvätuloisilta, toisin sanoen palkansaajan progression kiristämistä.

Tässä kiteytyy vallitseva ajattelu. Omalla työllä ansaittuun tuloon suhtaudutaan kuin rikoshyötyyn ja sitä verotetaan ankarimman kautta samalla kun sellainen omaisuus pitäisi saada verotta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut tehdä mitään. Vasemmistopuolueetkin kannattavat matalaa perintöveroa ja korkeaa tuloveroa ja haluavat siten rakentaa yhteiskuntaa, jossa kansalaisen taloudellinen asema ei määräydy hänen omien ansioidensa vaan syntyperän perusteella.

Omaksutun veropolitiikan vuoksi luokkayhteiskunta uusintaa itseään pelottavan tehokkaasti.

Pienipalkkaisen lastentarhanopettajan tai sairaanhoitajan tuloveroprosentti kipuaa helposti kaksinkertaiseksi jopa miljoonaperintöjen verotukseen verrattuna. Millä perusteella heidän maksukykynsä katsotaan paremmaksi kuin perijän, jolle raha on ylimääräistä tuloa? Miksi kansalaisella on vähäisin oikeus juuri omalla työllä ansaittuun rahaan?

Tässä kohtaa perintöveron vastustajat yleensä vetävät kateuskortin esiin. Mutta miksi nimenomaan perintöveroa kritisoidaan kateusveroksi eikä paljon kovempaa progressiivista tuloveroa, joka sentään kohdistuu omin ansioin saatuun työtuloon? Ja jos ajatusta jatkaa, ilmeisesti koko toimeentuloeroja tasaava hyvinvointivaltio joutaisi roskakoriin pelkkänä alhaisten tunteiden manifestaationa.

Perintöveron vastaisessa populistisessa kilpahuudossa logiikalla ei ole muutenkaan suurta sijaa. Veroa arvostellaan muun muassa kaksinkertaiseksi: ”perinnöstä on kerran jo verot maksettu” on tyypillinen hokema. Perinnön jättäjä ja sen saaja ovat kuitenkin kaksi eri toimijaa, eikä jälkimmäinen ole veroja maksanut. Perinnöistä huomattava osa sitä paitsi koostuu sellaisesta kiinteistövarallisuudesta, jonka arvo on kohonnut suhdanteiden vuoksi ja josta kenenkään ei ole tarvinnut maksaa veroa.

On ymmärrettävää, että verokertymän maksimoimiseksi veroja on kannettava eniten sieltä, missä rahavirrat ovat vuolaimmat, siis ansiotuloista. Sen sijaan on vaikea löytää perusteluja sille, että epäsuhta ansiotulojen ja toisaalta perintöjen ja omaisuustulojen verokohtelun välillä on niin suuri kuin nyt. Erityisen kummallista on, että verokuilua perityn ja ansaitun rahan välillä halutaan entisestään leventää vaatimalla perintöveron poistamista.

Jos luokkajaon syveneminen halutaan estää, veropolitiikassa onkin linjanmuutoksen paikka. Varallisuusveron palauttaminen, kiinteistöveron kiristäminen ja muun muassa pörssikeinottelun, osinkojen, perintöjen ja isojen omaisuustulojen veronkorotukset olisivat hyvä alku samalla kun työnteko pitää saada kannattavammaksi.

Miksi mediakritiikkiä tarvitaan?

/ arnokotro

Puhe Aikakauslehtipäivillä, A-lehtitalo 11.11.2010

”Hyvät kuulijat,

käytän seuraavan vartin sen ruotimiseen, miksi mediakritiikkiä ja valpasta medialukutaitoa tarvitaan. En siis puhu siitä, että Suomessa on laadukas aikakauslehdistö, jota soisin esimerkiksi nuorten seuraavan paljon enemmän kuin netin keskustelupalstoja, vaikka siitäkin voisi paljon sanoa.

Koska aiheenani on mediakritiikin tarpeellisuus, aion käsitellä mediakritiikin tarpeellisuutta. Puhun nyt printtimediasta yleisesti, sillä uskon tiettyjen lainalaisuuksien vallitsevan journalismissa laajemminkin.

Ensinnäkin mediakritiikkiä tarvitaan, koska median toimintalogiikkaan kuuluu tarpeeton pelkistäminen, mutkien oikominen ja vastakkainasettelu – tarpeeton ja vahingollinen itse asioiden käsittelyn kannalta mutta tarpeellinen varmaankin kaupallisessa mielessä.

Väitän, että journalismin ensisijainen tavoite ei niinkään ole rakentava yhteiskunnallinen keskustelu vaan korkeaan huomioarvoon pyrkiminen kärjistetyillä ja jopa totuudenvastaisilla väitteillä. Viihteellisyys ja raflaavuus ajavat tavoitteena totuudellisuuden ohi. Aikakauslehdistökin operoi mieluummin tunteilla kuin tiedolla, ja se rakastaa draamaa.

Mitä älyttömämpiä sammakoita onnistutaan jonkun suuhun panemaan, sen parempi. Näin syntyy räväköitä otsikoita ja julkista päivittelyä, mutta hinta on kova. Järkevä yhteiskunnallinen keskustelu käy nimittäin vaikeaksi, kun lukija ei lopulta tiedä, kuka on oikeasti sanonut mitäkin.

Ei mikään pieni ongelma demokratiassa.

Kärkevää ja tiukkaa debattia julkisessa sanassa kyllä tarvitaan, mutta sen pitää tapahtua niin, että vastakkain ovat ihmisten tai vaikka puolueiden todelliset näkemykset, ei niistä väännetyt karikatyyrit. Olkiukkojournalismi ja eri ihmisten näkemysten sotkeminen keskenään eivät vie minkään asian käsittelyä eteenpäin.

Olen esimerkiksi huomannut, että moni toimittaja ei tiedä, mikä ero on kirjan kirjoittamisella ja kirjan toimittamisella. Jos kirja koostuu kahdenkymmenen eri ihmisen itsenäisestä ja omaäänisestä artikkelista, kirjaa kommentoivat toimittajat saattavat surutta panna kaikki näissä artikkeleissa esitetyt mielipiteet kirjan toimittajan näkemyksiksi.

Samalla logiikalla Helsingin Sanomien päätoimittaja on aina samaa mieltä kuin kulloinenkin yleisönosastokirjoittaja. Juuri tällainen pölhöys tekee vaikeaksi käydä järkevää debattia, koska julkiseen keskusteluun osallistuvilla menee suuri osa ajasta pelkästään väärien käsitysten oikomiseen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska toimittajilla on hämmästyttävä taipumus yhdensuuntaisiin, refleksinomaisiin ja ennalta-arvattaviin reaktioihin ja lumipalloefektien ruokkimiseen. Nousussa olevia ilmiötä tai henkilöitä hehkutetaan sinisilmäisen haltioituneena, laskussa olevia lyödään yhtä laumasieluisesti alas.

Kun poliitikko alkaa joutua epäsuosioon tai hänen maineeseensa tulee särö, toimittajat haistavat veren, ja pian onkin oikeus joukolla lyödä kohdetta kuin vierasta sikaa. Itsenäinen älyllisyys ja laumahenkisyydestä vapaa oma harkinta eivät ole kunniassa papukaijajournalismin maassa.

Toimittajat mielellään näkevät itsensä rohkeina toimijoina, mutta joukon jatkona huutaminen ei ole merkki rohkeudesta, päinvastoin. Tulee mieleen epävarma tanssija, joka vaivihkaa vilkuilee muiden askeleita, ja tekee ne sitten perässä.

Järkevässä maailmassa joku päättelisi, että koska ilmiöstä tai henkilöstä X on jo niin paljon kirjoitettu ja kaikki kiinnostava on kuultu, meidän lehtemme ei enää tarvitse tehdä aiheesta juttua. Mutta hommahan menee niin, että koska nuo ovat asiasta kirjoittaneet, meidänkin täytyy.

Niinpä maahan mahtuu, kuten tunnettua, vain yksi aihe kerrallaan.

On tietenkin järjetön ajatus, että toimittajilla olisi jokin yhteinen sopimus siitä, minkä asian puolesta ja mitä vastaan he samamielisenä joukkona kohkaavat. Ei Yleisradion tai lehtitalojen kellarissa ole salaista kokoushuonetta jossa sovittaisiin, mitä nyt nostetaan, mitä lasketaan ja lytätään. Tässä mielessä ei oikeastaan ole olemassa esimerkiksi mitään Hesaria tai Yleä. On vain yksittäisiä toimittajia ja heidän juttunsa.

Mutta hämäriä kokoushuoneita ei tarvitakaan. Sosiaalipsykologiset lainalaisuudet kuten ihmisen luontainen laumahenkisyys yhdessä median toimintalogiikan kanssa pitävät kollektiivisista villiintymisistä ja tuomiosta huolen.

Mediakritiikkiä tarvitaan, koska hankalat yhteiskunnalliset kysymykset tuppaavat pelkistymään henkilökysymyksiksi. Tuloksena on äänestäjäkunta, jolla ei ole mielipidettä Mari Kiviniemen politiikasta, mutta jolla on vahva mielipide Mari Kiviniemestä. Henkilöjuttuihin viehtynyt media rakentaa rooleja, jotka vahvistavat itseään, ja näillä rooleilla sitten pelataan.

Roolittuneessa julkisessa sanassa temmeltää sankareita ja konnia, hyviksiä ja pahiksia. Hyviksistä kirjoitellaan kritiikittömästi, pahikset tulevat tuomituksi jokseenkin riippumatta siitä, mitä ovat oikeasti sanoneet tai tehneet.

Tärkeää ei ole, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo, ja miten.

Kriittistä mediasuhdetta tarvitaan myös siksi, että moniin lehtiin on juurtunut lapsellinen kiusaamiskulttuuri, joka ei tasoltaan ja tarkoitukseltaan lainkaan eroa sellaisesta ’Niko on homo’- tai ’Jennin äiti on huora’ -huutelusta, joka on tuttua alakoulun välitunneilta.

Tämä on tavallista ennen muuta iltapäivälehdistössä, mutta eipä se vierasta ole aikakauslehdillekään. Joku valitaan sylkykupiksi ja hupaisana viihteenä pidetään sitä, että lehdessä numero toisensa perään tätä sitten herjataan koko lailla riippumatta siitä, mitä valittu kohde oikeasti on sanonut tai tehnyt.

Jos mediakiusattu kirjoittaa vastineen jossa osoittaa, ettei ole tehnyt tai sanonut sellaista, mistä häntä nälvitään, tällä on sama vaikutus kuin sillä, että se alakoulun Jenni osoittaa äitinsä olevan ammatiltaan vakuutusvirkailija eikä huora.

Onkin erikoista, että se mikä on koulun välitunneilla alhaista ja tuomittavaa, katsotaan joissakin iltapäivä- ja aikakauslehdissä asianmukaiseksi journalismiksi. Samojen ihmisten jatkuva kaavamainen ja epä-älyllinen vainoaminen on ikävä esikuva arkisemmalle kiusaamiselle koulussa ja työpaikoilla.

Välillä median sokeus omalle toiminnalleen saa surkuhupaisia piirteitä. Äskettäin iltapäivälehti vastusti pääkirjoituksessaan tomerasti työpaikkakiusaamista kuten on tehnyt usein aiemminkin kokonaisia kampanjoita myöten. Vielä sisäsivuilla lehti kauhisteli, miten poliitikot kohtaavat kaikenlaista nimittelyä. Kun sitten käänsi muutaman sivun, siellähän se oli taas vakikolumnistin solvauksille pyhitetty palsta, jolla hän viikosta toiseen vainoaa turvallisesti valittuja ja kymmenet kerrat mustamaalattuja kohteitaan vessanseinäkirjoitusten tasoisilla herjoilla.

Palstoilta voi lukea, kuinka joku nimeltä mainittu on heikkolahjainen juoppo tai nainen, jonka suu pitäisi väkivaltaisesti tukkia. Kirjoitusten ei tarvitse edes pitää paikkaansa, koska pakinamaisen tyylin katsotaan sallivan myös selvät asiavirheet. Taas siis tarvitaan sitä medialukutaitoa.

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei terävä satiiri olisi tervetullutta. Esimerkiksi poliitikkojen toimintaa pitää käsitellä kriittisesti, ja myös henkilöön käyvä pureva mutta oivaltava satiiri on herkullista journalismia. Terävä satiiri on kuitenkin aivan muuta kuin kömpelö lyttääminen.

Jatkan synkkää listaani. Mediakritiikkiä kaivataan siksikin, että medialla on kumma taipumus konservatiivisiin sukupuolirooleihin, joita se terhakkaasti tuottaa ja uusintaa aikakauslehtien kansikuvanaisista ja muusta kuvastosta alkaen.

Nuorille tytöille, lapsille oikeastaan, suunnatut aikakauslehdet tulvivat kauneus- ja meikkausvinkkejä ja seksistisiä kliseitä niin naisista kuin miehistä. Monet aikuisillekin tarkoitetut aikakauslehdet indoktrinoivat ajatukseen, että miehet ovat kiinnostuneita tieteestä, politiikasta ja taloudesta ja muista yhteiskunnallisesti merkittävistä kysymyksistä, naisia puolestaan kiinnostavat shoppailu, ulkonäkö ja horoskoopit.

On hämmentävää, miten jo lukioikäiset ovat omaksuneet tiukat näkemykset siitä, miltä naisen tulee näyttää ollakseen miesten mieleen ja miten miehen rooliin kuuluu vaikka nyt armeijan käyminen. Näistä jälkimmäinen muuten tuntuu olevan erityisen vaikea aihe lehdistölle, ja siitä haluan kertoa esimerkin.

Olen jo parinkymmenen vuoden ajan kirjoittanut ja puhunut useasti eri foorumeilla, että asevelvollisuus pitäisi lakkauttaa. Se on niin yksilön kuin yhteisön kannalta kallis, turha ja vahingollinen järjestely, joka perustuu tunkkaiseen perinteeseen, militaristiseen ilmapiiriin ja luutuneisiin sukupuolirooleihin.

Voisi kuvitella, että perinteisiä sukupuolirooleja armeijankäyntiä myöten suojeleva konservatiivinen media olisi tuominnut tällaiset näkemykset.

Ja tuomio on monesta lehdestä tullutkin. Niin iltapäivälehdistä kuin aikakauslehdistä olen voinut lukea reaktiona näkemyksiini, että kylläpä se on järjetön mies kun haluaa pakottaa naisetkin armeijaan. Pasifistis-humanistinen vaatimus asevelvollisuuden kaikkinaisesta lakkauttamisesta siis kääntyy toimittajien päässä umpijärjettömäksi vaatimukseksi kaksinkertaistaa asepalvelus. Yhtä fiksua olisi syyttää Rkp:tä siitä, että se haluaa kieltää ruotsin kielen opetuksen kokonaan.

Joskus luulin, että se mikä voidaan ymmärtää väärin, myös ymmärretään väärin. Nyt tiedän, että myös se, mitä ei voi ymmärtää väärin, ymmärretään väärin jos vain halutaan.

Mainitsen tämän esimerkkinä siitä, että kyky luetun ja kuullun ymmärtämiseen voi toimittajilta kadota kokonaan. Ja tällaisissa tapauksissa oikaisupyynnöt johtavat vain uuteen kostokierteeseen. Kun eräskin toimittaja huomaa minua hatuttavan se, että mielipide käännetään lehdessä täsmälleen päinvastaiseksi, hän kiusallaan kirjoittaa virheellisen näkemyksen lehteen yhä uudestaan. Tätä sitten muut lehdet lainailevat ilman että viitsisivät tarkistaa, mikä on alkuperäinen mielipide.

Tässä onkin yksi median ongelma. Liian kiireen tai silkan laiskuuden vuoksi lehdet lainaavat innokkaasti tosiaan, ja erilaiset tolkuttomuudet pääsevät itseään ruokkien elämään omaa elämäänsä. Jos vielä joka välissä lisätään vähän mausteita, kyseessä on jo todellinen rikkinäinen puhelin: muistattehan monen lapsuudesta tutun leikin, jossa viesti muuttuu tyystin toiseksi, kun välikäsiä on tarpeeksi.

Tällainen touhu mahdollistaa myös sujuvan joukkuepelin. Ensimmäinen toimittaja vääntää haastateltavansa kannanotot järjettömiksi, ja tästä lähtee sitten syöttö suoraan lapaan seuraavalle toimittajalle, joka voi laukaista maalin: katsokaa mitä se idiootti taas on sanonut.

Tässä voisi olla aikakauslehdillä miettimisen paikka. Ne voisivat reilusti luopua pyrkimyksestä ajankohtaisuuteen. Netti ja päivälehdet hoitavat sen puolen, aikakauslehtien kannattaisi keskittyä rauhallisessa tahdissa ja ajan kanssa kirjoitettuihin pitkiin juttuihin, joissa asioita ja ilmiötä voitaisiin syvällisesti taustoittaa ja faktat tarkistaa. Olkoot netti ja päivälehdet pikaruokaa, aikakauslehtien soisi satsaavan nykyistäkin enemmän tyylikkääseen ja älykästä keskustelua stimuloivaan slow food-tarjoiluun.

Tässä on tullut jo melkoista mediakritiikkiä, joten nyt voisi olla reilua kääntää kriittinen katse myös instituutioon, jossa itse teen päivätyöni, nimittäin kouluun. Se että journalismi niin paljon kärsii edellä mainituista ongelmista, johtuu myös siitä, että koulu epäonnistuu argumentaatiotaitojen opetuksessa. Se voisi tehdä oman osansa julkisen keskustelun tervehdyttämiseksi.

Olisi hyvä, jos koulussa käytäisiin enemmän läpi hyvän argumentaation perusteita ja opetettaisiin välttämään tyypillisiä virheitä. Tulisi esimerkiksi korostaa, että aina pitää välttää straw man -argumentteja, siis sellaista keskustelua ja kirjoittelua, jossa toisen osapuolen näkemykset väännetään irvikuvikseen, ja näitä karikatyyrejä vastaan sitten hyökätään. Tätä täytyy oppia vaatimaan myös viestimiltä.

Se mikä on huonoa argumentointia on myös huonoa journalismia.

Samoin koulussa pitää valistaa hyvään debattiin – ja journalismiin – kuuluvan se, että tarkastellaan itse väitettä ja sen perusteluja eikä käydä väitteen esittäjän kimppuun. Julkisessa sanassa käytävässä keskustelussa on tyypillistä, että juututaan etsimään poliittikojen sanomisten takaa epäilyttäviä vaikuttimia, vaikka tulisi keskittyä siihen, pitääkö hänen näkemyksensä paikkaansa vai ei.

Itsekin olen huomannut, että esimerkiksi puhuminen koulupudokkaitten, asunnottomien tai muiden vähäosaisten puolesta johtaa kumman usein henkilöönkäyvään syytösryöppyyn ja näkemykseen, että näiden epäkohtien puheeksiottaminen on pelkkää surkuttelua, marinaa ja voivottelua. Näin tapahtuu, vaikka kuinka yrittäisi samalla esittää toteuttamiskelpoisia ehdotuksia esimerkiksi syrjäytyneiden aseman parantamiseksi.

Tuntuu olevan niin, että jos osoittaa yhteiskunnallista epäkohtaa sormella, toimittaja katsoo mieluummin sormea kuin epäkohtaa. Sivumennen sanottakoon, että syrjäytymiskeskustelussa taustalla toki on muutakin kuin median lainalaisuudet, nimittäin koventunut yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa ei ole erityisen trendikästä puhua syrjäytyneiden puolesta. Köyhyys on huono brändi.

Tässähän sitä sitten oli, mediakritiikkiä. Tämä saattoi olla synkkä yksinpuhelu. Mutta kuten joku viisas on sanonut, yhteiskuntakritiikki osoittaa rakkautta yhteiskuntaa kohtaan.

Samaa voisin sanoa omasta mediakritiikistäni. Rakastan lehtien lukemista, luen ja seuraan lehtiä paljon ja toivon niille pitkää ikää myös nettiaikana – ja näen niillä pitkän tulevaisuuden – mutta en näe syytä, miksei suomalainen lehdistö voisi olla entistäkin parempi. Ja tässä on terveellä mediakritiikillä tärkeä sijansa.

Jatkuvaa ja valpasta mediakritiikkiä tarvitaan, jotta lehdistö koko ajan sparraa ja vastaisuudessakin pitää huolen, että tietyt lieveilmiöt eivät uhkaa sen tervettä ydintä. Kiitos.”

Isä teidän

/ arnokotro

Kotilääkäri, 11/2010

Ensi sunnuntaina vietetään taas isänpäivää. Se herättää jänniä tuntemuksia, vaikka isyyteen alkaakin tottua: äskettäin vietimme tyttärien yksi- ja nelivuotissynttäreitä. Mutta 36-vuotiaaksi asti elin siinä ajatuksessa, että koskaan en saisi jälkikasvua. En halunnut lapsia enkä uskonut, että minusta edes olisi isäksi.

Olin väärässä, kaikessa.

Silti epävarmuus kasvattajana vaivaa. Ensimmäiset vuodet ovat tunnetusti tärkeitä. Horjutanko lapsen tasapainoista kehitystä esimerkiksi joutavilla toiveilla?

Hiljattain soittelin pianoa ja kysyin lattialla leikkivältä kolmevuotiaalta toiveikkaan johdattelevasti, haluaisiko hänkin opetella joskus vähän pianonsoittoa, isä voisi opettaa. ”En”, kajahti tomera vastaus. ”Entäpä jotain muuta soitinta sitten?” jatkoin. ”Joo, tätä näin!” hihkui lapsi ja ravisteli raivokkaasti marakassia.

Ihan oikein isälle. Ja lapselle.

Vaan eivätpä säästele lasta muutkaan. On hämmentävää, millä innolla varsinkin tyttöjen ulkonäköön kiinnitetään huomiota, vaikka ikää ei olisi kuin nuo yksi ja neljä. Sinänsä hyvää tarkoittavat kommentoijat kehuvat, että onpas se söpö, kylläpä sen nenä muistuttaa äitinsä nenää ja eikös silmissä ole jotain samaa kuin serkullansa? Ulkonäön kyttääminen, tyytymättömyys omaan kehoon ja vertaisarviointi alkavat ainakin tytöillä pelottavan varhain, eikä meidän aikuisten ainakaan pidä edistää ulkonäön vahtaamista.

Yksi hämmennyksen lähde kasvattajalle ovat kyllä asiantuntijaneuvotkin. Ei riitä, että itse olen vartin vaille psykologi ja opiskellut kaikenkarvaisten koulukuntien aatoksia. Viime aikoina olen lukenut ahkerasti myös populaareja kasvatusoppaita.

Ja ohjeitahan on yhtä paljon kuin ohjeistajiakin.

Arvostamani lastenpsykiatrit Jari Sinkkonen ja Raisa Cacciatore esimerkiksi tuntuvat olevan eri linjoilla ihan perusjutuissa. Cacciatore korostaa, että lapsen kiukutellessa aikuisen pitää pysyä aikuisena ja säilyttää malttinsa, eikä lapsen tunnemyrskyihin pidä mennä mukaan.

Sinkkonen taas katsoo, että aikuisen ei tarvitse pysyä tyynenä ja kontrolloituna; teeskennelty rauhallisuus vain turhauttaa lasta, joka tottuu epäaitoon vuorovaikutukseen. Päreet saavat palaa.

Tämä isä on ratkaissut ristiriidan luovalla yhdistelyllä. Kun puoliso viimeksi kysyi, miten meni lasten kanssa, kerroin että ihan hyvin meni, kaikki opit olivat käytössä.

Cacciatorella aloiteltiin, Sinkkoseen päädyttiin.

 

 

Näkökulmia erilaisuuteen

/ arnokotro

Puhe Prinsessa-elokuvan (ohj. Arto Halonen) koulukampanjatilaisuudessa,
Bio Bristol 12.8.2010

”Arvoisa yleisö,

Ensiksi haluan kehua Prinsessa-elokuvaa. Muistan hyvin, kun kesäkuun kuumuudessa mentiin pienellä porukalla katsomaan se, ja mustan huumorin hengessä naureskelimme suomalaisuudelle: mitä tekee suomalainen, kun pitkän pimeän talven jälkeen lopultakin tulee loma ja helteinen kesä? Tietenkin hakeutuu pois auringonvalosta ja vetäytyy pimeään saliin eläytymään mielisairaalaan suljetun potilaan elämään.

Näky olisi epäilemättä ruokkinut eteläeurooppalaisten stereotypioita suomalaisesta synkkyydestä.

Vähän vakavammin: elokuva teki vaikutuksen. Koin sen poikkeuksellisen koskettavaksi tarinaksi, joka kantaa vahvaa viestiä. Elokuva ei ollut synkkä vaan ennemmin valoisa, humanistinen ja humoristinenkin puheenvuoro ihmisarvon puolesta, ennakkoluuloja vastaan.

Yksi hyvä tarina vaikuttaa asenteisiin enemmän kuin sata saarnaa. Leffa antaakin napakan alkupotkun koulukampanjalle.

Oli myös hienoa, että elokuvan jälkeen saattoi keskustella sellaisten vanhojen partojen kanssa, jotka olivat kuuluneet Prinsessan eli Anna Lappalaisen hoitohenkilökuntaan ja jotka olivat esikuvia elokuvan roolihahmoille. Oli mielenkiintoista kuulla, että leffan tapahtumat todellakin ovat pääpiirteissään totta.

Kun elokuvan jälkeen keskustelin sen tekijöiden kanssa, onnistuin vain vaivoin peittämään liikutukseni. Ja kun miettii elokuvan sanomaa, sopii kysyä, miksi liikutusta pitäisikään peittää.

Prinsessa kuvaa ihollekäyvästi, miten se, mikä lääketieteellisessä diagnostiikassa luokittuu vakavaksi sairaudeksi, voi käytännön elämässä pulputa kadehdittavana ja muihinkin tarttuvana elämänilona. Elokuva muistuttaa, että yhteiskunnassa pitää olla tilaa erilaisille olemisen ja elämisen tavoille, leikittelevälle elämänotteelle ja myös sellaisille kylähulluille, jotka toisinaan saavat meidät niin kutsutut normaalit näyttämään huvittavan tärkeileviltä.

Elokuvasta tuli mieleen Juicen biisin Viimeinen kylähullu, joka juicemaisen oivaltavasti kuvaa, miten instituutiot jyräävän yksilön:

Mutta kylään uus
saapui arvokkuus
viran sosiaalisen

Otti kohteekseen
hullun vanhenneen
siitä sekosi kaali sen

Kun maailma tasapäistyy
niin persoonat sivuun väistyy
Pois viedään kylähullu viimeinen.

Opiskeluajoiltani 1990-luvulta muistan varanotaari Kauko Niemisen, joka Helsingin yliopiston liepeillä markkinoi kotikutoista teoriaansa maailmankaikkeudesta. Nieminen julkaisi teoriansa legendaarisena omakustannekirjana Eetteripyörteitä, ja olen kuullut, että hänet oli pyydetty Teknilliseen korkeakouluun pitämään aiheesta luentokin, joka oli ollut menestys. Toivottavasti kukaan ryppyotsa ei suivaantunut moisesta.

Veikkaanpa muuten, että tuo saattoi olla monelle se mieleenpainuvin luento.

Ainakin omilta kouluvuosiltani parhaiten jäivät mieleen ne opettajat, jotka jos nyt eivät aivan kylähulluja olleetkaan, niin paljon ei puuttunut, ja he usein olivat myös parhaita pedagogeja tehdessään opetuksesta mielenkiintoista luovine ja lennokkaine menetelmineen. Toivon mukaan monesti konservatiivisena ja sovinnaisena pidetty koulumaailma antaa tilaa värikkäille persoonallisuuksille. Kouluopetuksesta ei välity moniarvoisuuden viesti, jos opettajisto tasapäistyy liian yhdenmukaiseksi.

Kun puhutaan toiseuden kohtaamisesta, varsinkin kaksi termiä askarruttavat. Toinen on suvaitsevuus, toinen erilaisuus, ja useinhan niitä käytetään yhdessä, tähän tapaan: Meidän tulee suvaita erilaisuutta.

Se on oikeastaan kamala lause.

Kamala siksi, että suvaitsevuudessa on vahva ylhäältä alaspäin katsomisen sävy. Kun sanomme vaikkapa maahanmuuttajista, että meidän pitää suvaita heidän tapojaan, sanomme epäsuorasti, että maahanmuuttajien tavoissa on jotain vikaa, mutta me olemme niin hyviä ihmisiä, että kestämme sen.

Sanalla suvaitsevuus ei nosteta kohteensa vaan sanojansa arvoa.

Entäpä tämä erilaisuus sitten? Ei ole alentuvaa tai normatiivista puhua erilaisista maailmankuvista, mutta kun termiä käytetään yksikössä ja puhutaan erilaisuudesta, tilanne muuttuu. Jotta jokin olisi erilaista, on jonkin oltava tavallista ja normaalia. Mutta mitähän se tavallisuus on?

Toimin koulussa psykologian ja filosofian opettajana ja olen usein tunneilla tehnyt tavallisuuteen liittyvän pienen kokeen. Meillähän on jonkinlainen abstrakti, sumeahko mutta yleensä varman kyseenalaistamaton käsitys siitä, millainen on tavallinen ihminen. Mutta kun meidän pitäisi mainita yksikin sellainen nimeltä, käsite karkaa käsistä. Kun olen antanut opiskelijoille tehtäväksi nimetä tuttavapiiristään tavallinen ihminen, yleensä ei ole löytynyt ainuttakaan.

Taidamme kaikki olla jollain tavalla kummallisia.

Erilaisuus ja poikkeavuus ovat filosofisestikin kiinnostavia kysymyksiä. Kenellä on todellisuuden monopoli, kuka, ketkä ja mitkä saavat sanella, millainen todellisuuskuva on oikea ja millainen taas täyttää psyykkisen sairauden kriteerit? Elokuvan Anna Lappalainen eli psykiatrisen käsitteistön mukaan psykoottisessa maailmassa, koska hän uskoi sellaiseen mikä ei ole totta, kuten omaan kuninkaallisuuteensa.

Toisaalta voi väittää, että meillä niin sanotuilla terveillä ihmisillä tuppaa olemaan kosolti uskomuksia, jotka eivät ankaran tieto-opillisesti ole tosia. Onkin kiinnostavaa miettiä, millaiset uskomukset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti sallittuja, millaiset eivät, ja millaisten uskomusten kanssa törmää torjuntaan ja ennakkoluuloihin. Rintamalinja ei nimittäin kulje toden ja epätoden välissä.

Jos kertoisin, että kuulinpa tuossa eilen illalla miten suljettu televisio alkoi puhua minulle niin johtopäätös olisi tyly: nyt se on tullut lopullisesti hulluksi. Sen sijaan kun joku sanoo kokevansa pyhän hengen kosketuksen, Jumalan puhuvan hänelle tai näkevänsä hämärässä huoneessa Jeesuksen kasvot, kuten muistan ala-asteen ussankirjasta jollekin nykysuomalaiselle käyneen, tätä kai pidettäisiin jopa tervetulleena hengellistymisenä – ”nyt se on lopultakin nähnyt valon” – koska taustalla on yleinen ja institutionaalistunut uskomusjärjestelmä, kristinusko. Mutta mikä on hyväksytyn uskon, arveluttavan taikauskon ja sairaalloisen psykoottisuuden ero? Onko se filosofinen, lääketieteellinen vai historiallis-kulttuurinen?

Usein mennään enemmistön mukaan, mutta kun historiaa katsoo, juuri massat ovat huuhtoutuneet mukaan sellaisiin tolkuttomuuksiin, jotka yhden ihmisen tekemänä olisivat merkki psyykkisestä häiriöstä.

En kuitenkaan halua puolustaa sellaista velttoa relativismia, jonka mukaan on vain erilaisia näkökulmia todellisuuteen, eikä voi sanoa, mikä väite on totta, mikä ei. En jaa sitä radikaaleimpien antipsykiatrien näkemystä, jonka mukaan psykoosipotilaat olisivatkin ainoita terveitä sairaassa maailmassa ja mielisairauksia ei oikeastaan ole olemassakaan. En halua väittää joidenkin myöhempien trendisosiologien ja postmodernista viehtyneiden filosofien tapaan, että psykiatrinen diagnostiikka on vain mielivaltaista vallankäyttöä ja oikeastaan psykoottisen maailmakäsitys ei ole sen epätodempi kuin muidenkaan, koska objektiivista todellisuutta ei oikeastaan ole.

Tällaisen relativismin kanssa mennään metsään eikä se ole kenenkään etu, kaikkein vähiten sellaisten psykoosipotilaiden, joille harhat tuottavat suurta kärsimystä.

Sen sijaan väitän, että meillä olisi paljon opittavaa siitä, miten kohtaamme toisenlaisia olemisen ja ajattelun tapoja kuin omamme. Samalla kun kannamme huolta luonnon monimuotoisuudesta, ihmiselämien monimuotoisuutta ja elämäntapojen kirjoa ei aina ymmärretä rikkaudeksi, jota myös pitäisi suojella ainakin silloin kun valinnat ja maailmakäsitykset eivät aiheuta vahinkoa ja kärsimystä. Ja olipa ihminen psyykkisesti sairas tai ei, ihmisarvoinen ja aidon hyväksyvä kohtelu kuuluu kaikille. Sellaista ei elokuvan Anna Lappalainen saanut aina osakseen, kun jopa katsottiin, että harhamaailmaa suotuisampi vaihtoehto olisi seurauksiltaan arvaamattoman lobotomian mahdollisesti aiheuttama tylsämielisyys.

Vielä meidänkin aikanamme mielenterveysongelmiin liittyy kummaa mystiikkaa ja turhia pelkoja. Jos nyt vaikka opettajia ajatellaan, niin helpompi on kertoa kollegalle toipuneensa syövästä kuin paljastaa, että on joskus käynyt läpi psykoottisen episodin. Mielenterveysongelmat leimaavat voitettuinakin äkkiä koko ihmisen.

Prinsessa-elokuvan käyntiin polkaisema koulukampanja onkin tervetullut auttaessaan luomaan hyväksymisen, keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiriä ja toivottavasti viritellessään keskustelua tärkeästä aiheesta. Juuri perusilmapiiri on tärkeä, se henkinen ilmasto, jossa päivittäin elämme. Onko se täynnä ennakkoluuloja ja epäluuloisuutta, vai koetaanko siinä erilaisten ihmisten kohtaaminen kiinnostavaksi ja kaikkien elämää avartavaksi?

Toisinaan pelkään, että pyrimme ratkomaan ongelmia liiaksi autohuoltomentaliteetilla. Kun vikoja tulee, niiden kanssa mennään spesialisteille. Kouluihin vaaditaan lisää psykologeja ja kuraattoreja, kun ilmenee mielenterveyshäiriötä tai kiusaamista, ja vaikka toive on perusteltu, perusongelma muhii toisaalla kuin yksilöongelmissa, jotka pikemminkin ovat seurausilmiö.

Ahdasmielisyys, ennakkoluuloisuus ja kiusaaminen ovat ryhmäprosesseja, joiden juuret ovat syvällä arjen kulttuurissa ja käytännöissä, katseissa, rivien väleissä, puheenparressa – diskursseissa, jos hienosti sanotaan. Taustalla on koko kieroutunut ilmapiiri ja mediailmasto, jossa kiusaamisesta ja lyttäämisestä on tullut suoranainen kansanhuvi. Jos joku vähänkin erottuu joukosta, käydään päälle.

Käytössä on kumma kaksoisstandardi. Jos iltapäivälehden kolumnistille maksetaan palkkaa siitä, että hän jankutukseen asti herjaa ja nimittelee samoja ihmisiä, miksi sama toiminta olisi koulun välitunnilla kiellettyä?

Samoin on turha järjestää koulussa teemailtoja tai koulutuspäiviä suvaitsevuusteeman pohjalta – taas se kamala sana! – ja ihastella eksoottisen kulttuurin meille kummallisia tapoja, jos sitten opettajahuoneessa emme siedä kollegaamme, joka jauhaa ärsyttävästi purkkaa tai pitää vääränvärisiä vaatteita.

Isojen ja kaukaisten asioiden kanssa on helppo osoittaa avarakatseisuutta ja suurisieluisuutta, pienissä ja arkisissa jäämme kiinni.

Itsekkyys on tunnetusti helppoa, vilpitön myötätuntoisuus ja kyky asettua toisten asemaan vaikeampaa. Moniarvoisuutta, tervettä vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta onneksi voi paradoksaalisesti edistää myös itsekkyyden avulla, näin olen huomannut. Oma elämä nimittäin helpottuu kummasti, kun koettaa lakata tuomitsemasta muita. Sydämestä lähtevän hyväksynnän opettelu on oiva keino vähentää omaa ärtymystään: jos ympäristö on täynnä ilmiöitä, joita ei voi sietää eikä ymmärtää, muut eivät siitä ole moksiskaan, mutta omaan mieleen valuu sappea tasaisena koko elämän myrkyttävänä virtana.

On opittava hyväksymään se, että maailmassa on monenmoista hiihtäjää. Yhtä tärkeää on muistaa, että itse on juuri yksi niistä monenmoisista hiihtäjistä.

’Elä ja anna elää’ on yksinkertaisuudessaan häkellyttävän hieno ohje.”

Koulu ei kasvata huuhaa-kriittisyyteen

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, Vieraskynä 25.6.2010

Lähes puolitoista miljoonaa aikuista suomalaista pitää telepatiaa todellisena ilmiönä. Yhtä moni katsoo, että homeopatia on käypä keino hoitaa sairauksia. Melkein miljoonan mielestä luotettavia horoskooppeja on olemassa. Evoluutioteoriaan meistä uskoo vain kaksi kolmasosaa. Joka seitsemäs on sitä mieltä, että noituudella voi vaikuttaa ihmisten elämään. Reippaasti yli puoli miljoonaa pitää selvänä, että avaruusoliot ovat vierailleet keskuudessamme.

Tiedebarometristä ja Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusta poimitut luvut huuhaan suosiosta ovat hämmentäviä, varsinkin kun muistaa, että olemme yksi maailman koulutetuimmista kansoista. Onkin ilmeistä, että vaikka koulu ei huuhaata opetakaan, se ei myöskään kasvata tervettä kriittisyyttä sitä kohtaan eikä anna riittävästi välineitä sen tunnistamiseksi.

Peruskoulu ja lukio välittävät kyllä luonnontieteellistä tietomassaa ja opetus on sinänsä laadukasta, mutta koulussa pohditaan liian vähän sitä, miksi joitakin väitteitä on syytä pitää perustellumpina kuin toisia.

Tietoarsenaalin rinnalla opetuksen pitäisi kasvattaa ymmärrystä. Pelkkä faktapommitus ei auta, jos tieteellinen menetelmä ja ajattelutapa jäävät vieraaksi. Silloin kemian reaktioyhtälöt, fysiikan kaavat, homeopatia ja astrologia ovat helposti samalla viivalla, eikä opiskelijoille kehity kykyä arvioida eri uskomusten totuudenmukaisuutta. Tieteellisiä näkemyksiä pidetään vain väittäminä muiden joukossa, ja yhtä uskonvaraisina.

Yllättävän usein jopa yliopistosta valmistuneilla on erikoinen näkemys tieteestä. Se mielletään väitekokoelmaksi hiukan uskonnon tapaan, ja sellaisena vieläpä epäluotettavaksi, koska teoriat muuttuvat ajan saatossa.

Ymmärtämättä jää, että juuri itsekorjaavuudessa on tieteen arvo. Toisin kuin umpimieliset näennäistieteet, tiede korjaa kurssia, kun teoriaan sopimattomia havaintoja saadaan riittävästi. Nobel-palkittu fyysikko Richard Feynman onkin lohkaissut, että tiede on uskoa asiantuntijoiden erehtyvyyteen.

Tiede ei loppujen lopuksi ole muuta kuin avoin, kriittinen ja ilmeisen menestyksekäs menetelmä ympäröivän todellisuuden tutkimiseksi, vaikka muodikas tieteenvastaisuus sen mieluusti muuksi mystifioikin.

Jos haluamme koulun rakentavan maailmankuvaa, joka pohjaa perustelluille uskomuksille todellisuudesta, luonnontieteiden tuntimäärien lisääminen tuskin on paras ratkaisu. Sen sijaan opetuksen pitäisi sisältää enemmän ajattelutaitojen harjoittelua, tieteenfilosofian alkeita ja pätevän argumentoinnin perusteita. Opetustapojen tulee rohkaista keskusteluun, kriittiseen pohtimiseen ja itsereflektioon: koulun pitää herätellä miettimään, miksi uskon niin kuin uskon.

Myöhempää elämää ajatellen näistä taidoista on pysyvämpää hyötyä kuin nopeasti unohtuvista luonnontieteellisistä irtofaktoista.

Argumentoinnin opetuksesta on sekin ilo, että sen luulisi ajan oloon nostavan keskustelukulttuurimme tasoa, mille totisesti olisi tarvetta. Ainakin journalismissa hyveiksi kun näyttävät tulleen argumentoinnin perusvirheet: tarkoituksellinen väärinymmärtäminen, kritisoitavien näkemysten vääntäminen karikatyyreiksi, epäjohdonmukaisuus ja henkilöönkäyvä nälvintä. Yksi hömpän kukinto ja kasvupohja tämäkin.

Myös filosofian opetuksen painotuksia voisi tarkistaa. Historialliset anekdootit Zenonin paradoksien tapaan ovat kyllä hauskoja – juoksija ei koskaan saa kilpikonnaa kiinni ja niin edelleen – mutta pahimmillaan koulufilosofiasta voi saada sen kuvan, että filosofia tarkoittaa terveen järjen hylkäämistä, vaikka sen päinvastoin tulisi johtaa järjenkäytön terävöittämiseen.

Huuhaa ei ole pelkästään harmiton ilmiö. Uskomushoidot, kuten homeopatia, vyöhyketerapia tai reikihoito, ovat iso bisnes. Lukiossa terveystieto on noussut yhdeksi suosituimmista oppiaineista, mutta oppikirjoissa uskomushoitoja ei käsitellä juuri lainkaan. Tässäkin koulu hukkaa oivan mahdollisuuden erilaisten väitteiden kriittiseen ja analyyttiseen vertailuun.

Samalla on syytä korostaa, että ainakin minun painajaiseni olisi koulu, jonka opetus pohjaisi pelkkään luonnontieteelliseen tietoon. Mitä kovemmaksi ja laskelmoivammaksi yleinen ilmapiiri kiristyy, sitä enemmän tarvitsemme humanistista sivistystä.

Lukuaineiden rinnalle pitää raivata nykyistä enemmän tilaa myös taideaineille – musiikille, kuvataiteelle ja vastikään ehdotetulle draamallekin. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että tietoaineiden pitää rakentua tieteellisen maailmankatsomuksen ja johdonmukaisen ajattelun ihanteelle. Tiedettä ja taidetta ei pidä asettaa vastakkain, päinvastoin. Hyvinvointi, sivistys ja luovuus kehittyvät parhaiten koulussa, joka tasapainoisessa suhteessa opettaa tietoa, taitoa ja taidetta. Vain huuhaata ei tarvita mihinkään.

Onko Suomeen tarpeen rakentaa lisää ydinvoimaa?

/ arnokotro

Vastaus raatikysymykseen, Helsingin Sanomat 13.5.2010

Kyllä. Uusiutuvat energialähteet – joiden käyttöä pitää tuntuvasti lisätä – eivät riitä tyydyttämään energiantarvetta, ja ydinvoima on kuitenkin pienempi paha kuin fossiiliset polttoaineet niistä tulevien kasvihuonekaasujen ja pienhiukkasten vuoksi. Tuonninkaan varaan ei parane energiapolitiikkaa rakentaa.

Ydinvoiman kannattaminen ei tarkoita sitä, että vastustaisi energian säästöä tai uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka ne usein halutaankin höhlästi nähdä vaihtoehtoina.

Uskon varsinkin aurinkoenergian tulevaisuuteen. Samaten fuusioreaktorien kehittämiseen pitää ohjata riittävästi resursseja, olkoonkin, että epäilen myös fuusiovoiman herättävän vastustusta, koska se mielikuvissa kytkeytyy fissioreaktoreihin.

Fissiovoimaloita tarvitaan vähintään välivaiheessa, ja onkin harmillista, että vihreille ydinvoimakielteisyydestä on tullut teologiaa – kivitauluun hakattu dogmi, jota mitkään argumentit eivät voi horjuttaa: se on kyseenalaistamaton lähtökohta, aamen.

Ydinvoima on symbolinen Paha, mytologisoitu ja monin merkityksin ladattu.

Muistan kiusallisen hyvin sen ilmapiirin, jossa Helsingin yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä 1990-luvulla. Ydinvoiman joukkosieluinen vastustaminen oli valveutuneiston keskuudessa niin itsestään selvää, että toisin ajatteleva leimattiin lähinnä tärähtäneeksi.

Ydinvoiman refleksinomainen ja dogmaattinen demonisointi oli vaivaton tapa ilmoittautua osaksi ympäristötietoista etujoukkoa samalla kun massiivinen kivihiilen ja maakaasun käyttö energialähteenä ei nostanut minkäänlaisia intohimoja, vaikka se aiheuttaa ympäristötuhoja ja ennenaikaisia kuolemia aivan toisessa suuruusluokassa kuin ydinvoiman käyttö.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, mutta en sitten kuitenkaan. Edellä olen halunnut – ja nyt mieleen tulee vanha telkkarini – säätää kuvaa paremmaksi, mutta ehkä sen sijaan pitäisi vaihtaa kanavaa kokonaan? Jossain, realismista syrjässä, elättelen romanttis-utopistista haavetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ei perustuisi elintasonarkomaniaan, tyhjäpäiseen kuluttamiseen, turhakkeiden tuotantoon ja talouskasvuun (joka itsessään on pitemmän päälle utopistinen ajatus).

Silloin ei tarvittaisi enempää energiaa eikä uusia ydinvoimaloitakaan. Tämä kuitenkin edellyttäisi täyskäännöstä ajattelutavoissa, talousteoriassa, kulttuurissa; taloudelliset ja psykologiset perustukset menisivät kokonaan uusiksi.

Tällaista vallankumousta ei ole näköpiirissä, eikä esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen edistä talouskasvusta luopumista, vaan lähinnä vaikeuttaa sen toteuttamista päämäärien pysyessä entisinä. Koska yhteiskuntamme on kasvuvelvoitteeseen sitoutunut polkupyörätalous, jossa vaihtoehtoina ovat liike eteenpäin ja kaatuminen, on jo työllisyyden ja hyvinvointipalveluiden vuoksi toivottava, ikävä kyllä, että kansantuote kasvaa.

Eli miten se menikään? Vallitsevaa kasvupakkotaloutta katsova realisti minussa kannattaa ydinvoimaa ja vastaa raatikysymykseen, idealistinen vallankumousromantikko minussa kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun mahdottomana ajatuksena, haaveilee ekologisesti kestävästä nollakasvun onnelasta ja jättää vastaamatta.

Taas yksi takana

/ arnokotro

Anna, 50/2009

Tässä vaiheessa vuotta on tapana vilkuilla taustapeiliin ja summata vuoden tärkeimpiä tapahtumia. Pian viestimet tarjoavat meille koosteena sikaflunssaa, Obamaa, vaalirahaa, finanssikriisiä ja Arctic Seata.

Tärkein uutinen kerrottiin kuitenkin muutama viikko sitten. Nopeasti sivuutetun jutun mukaan Afrikan väkiluku on noussut yli miljardiin. Väestö kasvaa hurjasti muun muassa siksi, että naisilla ei ole mahdollisuutta perhesuunnitteluun.

Väkiluvun kasvu ei ole iso uutinen, koska se tapahtuu tasaisesti, vähän kuin huomaamatta.

On skandaali, että väestöohjelmiin ei löydy tarpeeksi rahaa. Tyttöjen koulutus ja naisten aseman parantaminen ovat avainasemassa. Ja voisikos ne uskonnolliset houreet ehkäisyn syntisyydestä jo vähitellen jättää?

Pahenevaa liikakansoitusta luulisi ykkösuutiseksi, koska se on kaikkien ympäristöongelmien äiti. Näpertely suodattimien ja päästösopimusten kanssa ei auta, jos meitä on aivan liikaa.

Ja nimenomaan meitä, ei niitä. En ymmärrä rikkaiden, ympäristöä eniten kuormittavien maiden huolta alentuneesta syntyvyydestä. Syntyvyyden lasku missä tahansa on parasta, mitä palloparallemme voi tapahtua.

Sitten ajatus laskeutuu maailmamietteistä oman elämän käänteisiin vuonna 2009.

Meidän perheessämme väestö räjähti yhdellä lapsella lisää, siinä meidän isoin tapahtumamme ja ekologinen syntimme. Myönnän, että perhesuunnittelussa ei annettu sijaa ympäristökysymykselle. Ehkä kaksi lasta ei ole kovin paha?

Lapsi on ihme. En vieläkään ole täysin tottunut ajatukseen, että olen kahden tytön isä. Sekin hämmentää, että nuo kaksi pikkuolentoa ovat antaneet jotain sellaista, mihin monen vuoden filosofian opinnot eivät pystyneet. He ovat vieneet jonkin turhuudentunteen pois.

Tuli myös muutettua. Karseaa hommaa, en halua muistella sitä. Vieläkin kouraisee, kun näen kaupassa pahvilaatikon, jossa lukee Premium Bananas.

Täytin neljäkymmentä. Nelikymppisyys on hienoa, koska tämän ikäinen otetaan edes jokseenkin tosissaan. Kun nuorena puhui vaikka nyt uskonasioista, se oli murrosikäisen kapinaa. Eläkeläisen jutut pannaan vanhuudenhuurujen piikkiin, ja välissä vaanii aika, jolloin kaikki tulkitaan viidenkympin villitykseksi. Nelikymppisen puheita ei nähdä ikäkriisin valossa. Toivon niin.

Mitäpä muuta? Tuli ostettua elämän ensimmäinen auto, eikä siitä sen enempää. Tai tämän verran: hengissä ollaan edelleen.

Mutta nämä ovat pintaa, tapahtumia, joilla vastataan kun kysytään, mitä kuuluu. Millaisia vaivihkaisia muutoksia löytyy taustalta, niitä tasaisia ja huomaamattomia? Huomionarvoista kun eivät oikeastaan ole käänteet, vaan päinvastoin kaikki se, mikä arkisesti ja käänteittä tuuppii johonkin suuntaan.

Pelkään vähittäistä kyynistymistä, turtumista, tunteiden valjuuntumista. Katselen kolmevuotiasta ja mietin, milloin itse olen haltioitunut mistään samalla tavalla kuin hän joka päivä. Lapsi kävi teatterissa ja katsoi lähes tunnin kestäneen näytelmän hievahtamatta ja niin vahvasti mukana eläen, että vielä paljon myöhemmin kyseli, miksi näytelmä päättyi.

Milloin viimeksi olen katsonut elokuvaa tai näytelmää yhtä lumoutuneena? Toisaalta en enää kiukuttele kuin kolmivuotias. Tai ainakaan yhtä usein.

Pelkään vaivihkaista mukautumista keski-ikäiseen elämäntapaan, jossa ydinperheet eristäytyvät asuntovelkoineen ympäri esikaupunkia ja tapaavat toisiaan vasta virkamiesmäisen suunnittelun jälkeen. Pelkään kohdata muiden keski-ikäisten katseita, joissa sanattomana häilyy kysymys: tällaisiako meistä sitten tuli, yhtä aikaa laumaihmisiä ja silti jotenkin yksinäisiä? Miksei enää heräillä puoliltapäivin kavereiden sohvilta?

Samalla aavistelen, että vielä joskus muistelen juuri näitä vuosia, kun lapset ovat pieniä, elämän parhaana aikana.

Jollain hyvin keski-ikäisellä tavalla huomaan ajattelevani niin jo nyt.

Jyviä ja pakanoita

/ arnokotro

Anna, 42/2009

Suomalaisilta on näköjään taas tiedusteltu, mahdammeko uskoa Jumalaan.

Oma uskonhistoriani on oikeastaan aika tylsä. Lapsena minulle ei luettu iltarukouksia, ja luulen kasvatuksen ylisummaan selittävän uskontosuhdetta paljon. Jos pienestä pitäen kasvaa tuntemukseen, että Levolle lasken Luojani -loitsut pitävät pimeän pelot kurissa, myöhemmän uskonnollisuuden perusta on valettu.

Kävin kyllä rippileirin, mutta papin vaivihkaisesta käännyttelystä ja nuotiokitarasta huolimatta en kuullut korkeamman kuiskauksia.

Sittemmin halusin erota kirkosta ja osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen, mutta se ei käy päinsä ilman vanhempien lupaa, ja sitä ei hellinnyt. ”Kristinusko on tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa”, kuului hyvää tarkoittava mutta kummallinen selitys.

On se Sdp:kin tärkeä osa suomalaista historiaa, mutta ei kai puolueeseen tarvitse kuulua sen tunnustaakseen?

Aikuisena sitten erosin kirkosta ja ryhdyin elämänkatsomustiedon opettajaksi.

Uskonko vieläkään Jumalaan? Jo kysymys on hämärä. Ratkaisevaa on, mitä Jumalalla tarkoitetaan. Juuri tätä meidänkö? Vai minkä tahansa uskonnon Jumalaa? Vai mitä hyvänsä korkeampaa voimaa?

Kristityt puhuvat paljon nöyryydestä. Minusta nöyryys on kuitenkin kaukana siitä ajatuksesta, että mittaamattoman suuren maailmankaikkeuden ja sen miljardit galaksit luonut Jumala vastaisi rukoukseen tältä syrjäisen aurinkokunnan pikkuplaneetalta ja päättäisi auttaa uuden työn löytämisessa. Eikö tuo jos mikä ole itsekeskeisyyttä ja suhteellisuudentajun puutetta, suuruudenhulluutta? Samoin kuin uskomus, että maailman uskontojen tuhansista jumalista juuri meidän taivaanisämme olisi olemassa?

Entä voisinko uskoa jumaluuteen pienellä alkukirjaimella? Kenpäties, hyvin avarasti tulkittuna.

Silloin ei enää puhuta yhdenkään uskonnon Jumalasta, vaan tuntemattomasta voimasta, kosmisesta periaatteesta tai älystä tai yhtä kaikki jostain sellaisesta, mistä emme voi tietää mitään. Hän ei lähetä ainoaa poikaansa tai kerro, saako sunnuntaisin tehdä työtä. Häntä ei kiinnosta, juonko viinaa vai en.

Hänen tahdostaan ei voi rakentaa uskontoa tai moraalioppeja, koska hänen tahtoaan emme tiedä. Emme edes tiedä, onko hänellä tahtoa.

Siinä on ateistin tai agnostikon nöyryys: hän ei otaksu olevansa yhteydessä maailmankaikkeuden luojan kanssa tai usko tietävänsä sen edesottamuksista tuon taivaallista. Uskonnoton voi samalla pitää oven auki mahdollisuudelle, että kosmoksessa kukaties on, tietomme ja uskomme tavoittamattomissa, meille tuntematonta elämää tai energiaa tai tiesmitä hengen olomuotoa. Mutta se toimija tai mikäikinä ei ole Minun kulttuuripiirini Jumala, joka on kiinnostunut Minusta. Se ei ole Hän vaan se.

Eikä ehkä edes se.

Toisaalta vierastan hyökkäävää ateismiakin. Vapaa-ajattelijoihin en voisi liittyä, en varsinkaan heidän pöhkön ”Jumalaa tuskin on olemassa, lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä” -kampanjansa jälkeen. Eikö juuri uskosta moni saa elämäänsä mielekkyyttä ja rauhaa, nautintoakin?

Olen nähnyt läheltä, miten usko on pelastanut ihmishenkiä. Kirjaimellisesti. Olen nähnyt, miten psykiatria osoittautuu voimattomaksi, mutta hengellinen elämäntunto kantaa kovimpienkin koettelemusten yli. Ja kun tuttavani kertoo kokeneensa vahvan uskonnollisen elämyksen, kuinka voisin sanoa hänelle, että etpäs kokenut?

Usko ja uskonnolliset kokemukset ovat totta. Elämyksellisellä tasolla ne varmaankin voivat olla yhtä tosia kuin minun tämänhetkinen kokemukseni siitä, että istun nyt naputtelemassa tätä pakanallista tekstiä.

Meidän uskonnottomien nöyryyttä ja viisautta olisi sen hyväksyminen, että me emme yksinkertaisesti ymmärrä jotain, minkä monet muut kokevat todeksi; me emme saa siihen elämyksellistä yhteyttä, emme pysty jakamaan sitä. Ja vahvimmassakin uskossa – tai epäuskossa – olevan viisautta olisi nähdä uskomusten kirjo elämän mysteerin äärellä hyvänä juttuna. En haluaisi elää maailmassa, jossa kaikki ajattelisivat uskonasioista samalla tavalla – en vaikka se tapa sattuisi olemaan omani. Haluan myös, että radiosta tulee muutakin kuin omaa mielimusiikkiani.

Sivistysvaltio ei tuomitse totaalikieltäytyjiä vankeuteen

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, Välihuuto 30.10.2009

HS-raadin jäsen kertoo, mistä nyt pitäisi puhua

Valtioneuvosto antoi syyskuussa eduskunnalle selonteon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta. Se on parhaillaan valiokuntakäsittelyssä.

On kummallista, ettei selonteko pidä ongelmana ilmeisintä Suomen lakiin perustuvaa ihmisoikeusrikkomusta. Oikeusvaltioon ei voi kuulua, että niitä nuoria, jotka eivät mene ase- tai siviilipalvelukseen, tuomitaan yhä ehdottomaan vankeuteen.

Rangaistuksen mielettömyys paljastuu varsinkin, kun vertaa sitä oikeista rikoksista annettaviin tuomioihin: raiskauksestakin selviää helposti ehdollisella vankeudella.

Ymmärrän hyvin totaalikieltäytyjien kapinointia ylipitkää siviilipalvelusta vastaan. Vuoden kestävä siviilipalvelus on käytännössä yhdyskuntapalvelua, jota toisinaan määrätään vankeustuomion sijaan. Esimerkiksi kahdeksan kuukauden ehdoton vankeus saatetaan muuttaa 200 tunniksi yhdyskuntapalvelua. Tässä valossa parin tuhannen tunnin siviilipalvelus vastaa teoriassa lähes seitsemän vuoden vankeutta.

Totaalikieltäytyjät maksavat rehellisyydestään kovan hinnan. Helpompikin tie olisi. Monet lääkärit kirjoittavat tekaistuja diagnooseja, jotka vapauttavat asepalveluksesta ja pelastavat vankilalta. Tämä on toki sekä puolustusvoimien että armeijaan haluamattoman nuoren etu, mutta tasa-arvoa ja lääkärietiikkaa ajatellen kestämätön käytäntö.

Koko ongelmakimpusta päästäisiin, jos palvelus säädettäisiin kaikille vapaaehtoiseksi. Armeijan pienentäminen ja ammatillistaminen vastaisi myös maanpuolustuksen todellisia tarpeita.

 

Auto, osa 1

/ arnokotro

Anna, 29/2009

– Etsitkö kaksilitraista? Tässä sulle semmonen.

Katson rempseää automyyjää hämmentyneenä. Litrasta tulee mieleen lähinnä maitopurkki, ja muutenkin keskustelen mieluummin menneen talven säästä kuin autojen tekniikasta. Sinnikkäästi myyjä silti kertoo kapineen teknisistä ominaisuuksista – minulle. Autoista enemmän ymmärtävälle puolisolle hän kehaisee auton väriä ja mukana tulevaa cd-soitinta.

Miten tähän on tultu?

Olen kasvanut autoiluun nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä enkä pysty edes kuvittelemaan kumpaakaan vanhemmistani autonrattiin. Jo kotona omaksuin ajatuksen, että yksityisautot ovat enimmäkseen meluisia ja haisevia turhakkeita.

Ajokortin tosin hankin parikymppisenä, kun arvelin siitä olevan hyötyä kesäduuneissa ja muussa, mutta siinä ne ajamiset oikeastaan olivatkin. Laina-autoilla en ole liikenteeseen uskaltautunut.

Autot eivät esteettisestikään oikein sytytä, eivät ainakaan enää, kun futuristinen muotoilu on vienyt niistä viimeisenkin sielun. Arkistofilmeistä tuttu Paasikiven muhkea Cadillac on vaikuttava ilmestys, ja vähän arkisemmista malleista 1960-luvun Mersu, se pystylyhtyinen, on tyylikäs.

Tiettyä automaisuutta löytää vielä 1980-luvun laatikko-Volvoista, mutta nämä nykyiset toistensa klooneiksi virtaviivaistetut ja ”urheilullisiksi” mainostetut tuulitunnelipuikulat ovat persoonattomia ja jotenkin muovisen oloisia.

Sitä paitsi jos urheilullisuutta kaipaa, olisi syytä lähteä lenkille eikä röhnöttää aerodynaamisen maantiesukkulan ohjaimissa.

Olen kuitenkin havahtunut siihen, että ilman autoa on yhä hankalampi elää. Maaseudun bussiyhteyksiä on karsittu kovalla kädellä. Mökille olisi mentävä lähimmästä kaupungista 35 kilometrin matka joka kerta taksilla.

Ei auta, auto pitää hankkia, ainakin kesäkäyttöön.

Autokauppiaiden myyntipuheet eivät kuitenkaan vakuuta. ”Tämä kiihtyy nopeasti, vääntöä löytyy. Ja kuusi vaihdetta.” (Miksi auton pitää kiihtyä ja kulkea tarpeettoman nopeasti?) ”Muotoilu on entistäkin virtaviivaisempi.” (Ja pirun ruma. Sitä paitsi kuskin pukilta on nähtävä konepelti, muuten tuntuu kuin ei istuisi autossa vaan simulaattorissa.) No, ajan henki ja muotoilun muodit eivät ole myyjien vika.

Minusta autossa pitää olla iso ratti, upottavat istuimet ja löysänpehmeä jousitus, ja hermostuneen koukkimisen ja kiihdyttelyn sijaan sillä pitää lipua kesäisillä kaduilla hillityn arvokkaasti. Useimpien nykyautojen muotoilu sitä vastoin viestii suoranaista velvoitusta älyttömiin nopeuksiin ja aggressiiviseen ajotapaan.

Vieraantumiseni autoista johtaa joskus koomisiin tilanteisiin. Tuttava osti muutama vuosi sitten upouuden Ferrarin. Miehellä oli kepeän itseironinen suhde ajopeliinsä, josta hän yhtä kaikki oli ilmeisen ylpeä.

Minun silmiini Ferrari näytti kuitenkin onnettoman epäkäytännölliseltä: matalalta ja pieneltä. En osannut kommentoida sitä oikein mitenkään, mutta jotain sanoakseni tiedustelin, paljonko härvelissä mahtaa olla hevosvoimia.
– Suunnilleen viisisataa, kuului vastaus.
– Sittenhän sillä jaksaa hyvin vetää vaikka peräkärryä. Semmoista Jullikkaa, vai mikä se nyt on.
– No tuota. Enpä ole tullut ajatelleeksi.

Olen kyllä Ferrarin kyydissä huomannut, että ihmiset keskimäärin ymmärtävät autojen päälle paremmin. Ferrari kerää hämmentävän paljon huomiota. Erityisesti muistan sen kerran, kun auto seisoi kuomu alhaalla keskustan liikennevaloissa stereoiden pauhatessa Mikko Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.

Mutta takaisin autokauppaan. Minulle kelpaa kaksilitrainen auto mainiosti ihan jo siksikin, ettei tule lisää hankalia kysymyksiä. Ostan auton ilman koeajoa, koska en ole lainkaan vakuuttunut ajotaidostani.

Törmäänkin ongelmaan, joka muistuttaa työelämästä tuttua paradoksia. Töitähän ei saa, jos ei ole työkokemusta, ja työkokemusta ei saa, jos ei ole töitä. Nyt auton kanssa on vähän sama juttu. Autoa ei voi oikein ostaa, jos ei osaa ajaa sitä kaupasta ulos. Ja ajotaitoa on vaikea hankkia, jos ei ole autoa.

Tästä lisää seuraavassa jaksossa.