Julkaistu kirjassa Elämän A ja Ö, Jenni Pääskysaari ja Arno Kotro, Otava 2017

Yksinäisyys on ihmeellinen juttu. Siinä on paljon samaa kuin joutumisessa kiusatuksi: se voi osua kenen tahansa kohdalle, siihen on usein vaikea löytää selvää yksittäistä syytä, se jättää syvät arvet ja siitä on vaikea päästä eroon. Ja koska aihe on häpeällinen, siitä tulee herkästi kipeä salaisuus. Se ei näy päälle emmekä tiedä, ketkä yksinäisyydestä kärsivät.

Mutta sen tiedämme, että yltiöyksilöllisessä kulttuurissa se on kaikkialle ulottuva äänetön vihollinen – ja tappajakin: yksinäisyys kun ennustaa varhaista kuolemaa paremmin kuin ylipaino.

Yksinäisyys heittää pitkän varjon. Se on armoton ilonviejä, vaikka elämässä aineellisesti kaikki olisikin hyvin.

Yksinäinen miettii jatkuvasti, missä on vika. Tai siis: mikä hänessä on vikana. Hän ei tunne epäonnistuneensa vain jollakin elämänalueella, hän kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Hän on ulkopuolinen, sivullinen, hylkiö.

Yksinäinen näkee kahviloissa rakastuneita pareja, perheitä, ystävyksiä halailemassa ja nauramassa. Yksinäinen juo kahvia tai olutta ja tuntee kuinka kelpaamattomuus kalvaa rintakehää.

Yksinäinen lukee kolumnin, joka kiittelee miten kaikkialla mukana kulkevat älypuhelimet tekevät suomalaisistakin sosiaalisia; viestit sinkoilevat teletorneihin aikaan ja paikkaan katsomatta.

Mutta yksinäinen kantaa älypuhelimessa yksinäisyyttä mukanaan. Ilman puhelinta sentään voisi yrittää uskotella itselleen, että joku on koettanut tavoitella häntäkin. Mykkä puhelin taskussa on armoton todistaja, hiljaisuus on lahjomaton. Sinulla ei ole ketään.

Yksinäinen herää ilman että kukaan olisi vieressä. Kun hän tulee töistä tai opiskeluista, kotona ei ole ketään jolle kertoa, että pomo oli hankala tai tentti meni hienosti.

Joskus yksinäisenkin puhelin piippaa, joskus se jopa soi. Yksinäinen ilahtuu: joku ajattelee häntä, joku kaipaa hänen seuraansa! Mutta sisuskaluja viiltää, kun viesti onkin Hobby Hallin mainos. Eikä niissä puheluissakaan kysytä, mitä kuuluu.

Niissä kysytään, kiinnostaisiko DNA:n puhelinliittymä erikoistarjouksella.

Yksinäinen yrittää suojella itseään pettymyksiltä. Kun puhelin piippaa perjantaina, hän on oppinut, että se ei ole viesti kotoa muuttaneelta lapselta vaan operaattorin saldomuistutus.

Yksinäisen itsesääli ja suru vääntyvät nopeasti vihaksi ja katkeruudeksi. Kierre on valmis: yksinäisyys katkeroittaa, katkeruus yksinäistää. Sosiaalisesti syrjäytynyttä puhuttelee Juicen riimipari: ”Yksinäisyys ympärillä katkeriksi pisaroiksi tiivistyy/siinä yksinäisyyden on seuraus, siinä on se syy.” Mieleen pujahtaa hämmentävä ajatus: oliko Juice, valtavasta suosiosta ja fanilaumoista huolimatta, tai ehkä niiden vuoksi, yksinäinen hänkin?

Yksinäinen muistaa lukeneensa eksoottisesta kulttuurista, jossa sääntöjen rikkojaa ei rangaista raipaniskuilla tai vankilalla. Kohtalo on karumpi: muut alkavat suhtautua häneen kuin häntä ei olisikaan. Hänestä tehdään ilmaa.

Yksinäinen lukee kirjoja ja katsoo elokuvia, mutta niissäkin on vaarallisia lauseita. ”Ystävä soitti”, lukee romaanissa ja taas sydämessä muljahtaa. Yksinäinen ei uskalla edes ajatella, milloin joku olisi soittanut hänelle.

Yksinäinen ei uskalla kertoa yksinäisyydestään. Stigma otsassa vahvistuisi entisestään, ehkä hänen seuraansa välteltäisiin vielä enemmän; hän olisi kuin se alakoulun kiusattu tyttö jota kiusattiin siksi että häntä kiusattiin. Tai mitä jos joku hänelle soittaisikin sen jälkeen, kun hän on kertonut yksinäisyydestään? Ei hän halua sääliä. Ystävän hän haluaa. Tai rakkaan. Rakkaan ystävän.

Yksinäisen toiveet ovat pieniä. Yksi yksinkertainen tekstiviesti – mitä kuuluu? – maksaa lähettäjälleen pari senttiä ja vie muutaman sekunnin, mutta yksinäisen päivän se pelastaisi, useammankin.