Kettu ja pöllö

/ arnokotro

Metro, 17.12.2007

Metsässä ei ollut joulurauhasta tietoakaan. Jouluvalmistelujen tuoman melskeen lisäksi sieltä kantautui Ketun ja Pöllön väittely.
– Tämä menee vuosi vuodelta pahemmaksi, manasi kyyninen Kettu.
– Mikä niin? ihmetteli Pöllö.
– Jouluhössötys, mikä muukaan. Kaikki ovat kuin päästään seonneita.
Pöllö mietti hetken.
– Mutta ajatteles mikä aarre se on maan kaikille kolumnisteille, kun voi hössöttää joka vuosi, että joka vuosi jouluhössötys menee aina vain hurjemmaksi, koetti Pöllö keventää.
– Kolumnistejako varten koko rieha onkin?
– Ei toki, valisti humanisti-Pöllö, – vaan jotta vuodessa olisi yksi juhla jolloin voi viettää rauhassa aikaa kotiväen kanssa, nauttia jouluperinteistä ja pysähtyä hetkeksi aloilleen. Ja voi vähän miettiä sitä joulun sanomaakin.
Kettu näytti ivalliselta.
– Tuon olen kuullut ennenkin. Eli hirveä kiire ja stressi tarvitaan, että voi hetkeksi seisahtua? Ja mikä se joulun sanomakin sitten on? Viimeksi väitellessämme et ollut ollenkaan uskonnollinen ja nyt olet hinkumassa jo päiväkotien joulujuhliin seiminäytelmiä, jos oikein arvaan.
Väittely uhkasi laajeta uskonnollisiin peruskysymyksiin.
– Jotkut tosiaan haluaisivat neutraalin joulun ilman mitään uskontoon viittaavaa, pohti Pöllö mutta jatkoi: – Ei kai sellaista voi ollakaan, arvotyhjiötä? Jos uskonnollinen perinne poistetaan kokonaan, sitten joulu täyttyy pelkistä kaupallisista arvoista. En tiedä mihin uskot, mutta näin sinunkin liikuttuvan kun kuulit taas ensimmäiset joululaulut. Ja kyynisyys on helppoa, Kettu, aivan liian helppoa! Terveesti kunnianhimoinen pyrkii kaikkeen muuhun kuin siihen.
Kettu oli ensin hiljaa, mutta sanoi sitten:
– Voi olla. Mutta ainakin lahjoja hankitaan nykyään aivan liikaa. Ja miksi pitää lähettää joulukortteja sellaisille, joiden kanssa ei oikeasti ole missään tekemisissä? Käsittämätön tapa ja paljon turhaa vaivaa!
– Pienemmillä lahjakasoilla tosiaan tultaisiin toimeen, myönteli Pöllö, – ja vähenisi se kiirekin. Mutta jotain huhua kuulin, että olet saanut Oravalta joulukortin, ja taisi olla vastaanottajan iloinen hämmästys suurempi kuin lähettäjän vaiva.
– Enpä muista tuommoista, väisteli hämillinen Kettu. – Ja nyt täytyy muutenkin mennä.
– Hyvää joulua, Kettu!
– Joulua sinullekin, Pöllö.

Vanha taas nuortuu

/ arnokotro

Anna, 51-52/2007

Joulu on mainio keksintö. Kaiken muun ohella se tarjoaa taustan, jota vasten voi tarkastella elämänsä suhdanteita ja mielentiloja.

Otetaan nyt vaikka 1970-luvun joulut. Niissä oli sitä jotain – lahjojen paketoimista jo marraskuussa, seiminäytelmäharjoituksia, kalenterin luukkujen varovaista kurkkimista etukäteen, jännitystä ja odotusta, lumoa ja taikaa. Yhden lapsuuden päättymisen voi paikantaa juuri joulun avulla: lapsuus loppuu siihen, missä loppuu usko joulupukkiin, jonka tunnistaa isäksi.

Seuraava vaihe onkin se, kun lakkaa usko isään.

Sitten joulun tehtävä on toimia kapinan maalina. Onko mitään otollisempaa kohdetta puberteettiselle vastarinnalle? Ekologisen herätyksen saaneelle teinille joulusta tulee pelkkä tarpeettoman krääsän ja pakko-ostamisen hermostunut ja laskelmoiva kulutusjuhla.

Joskus 1980-luvulla koin tärkeäksi julkituoda kapinaani toimimalla mahdollisimman ei-joulumaisesti. Sydän kylmänä silmäilin kalenterista, kuinka pitkä pyhäputki sattuu kohdalle. Kun tuossa iässä jo yksi sunnuntaiseisahdus kotioloissa on liikaa, kuinka selvitä kolmesta peräkkäisestä pyhäpäivästä?

Parikymppisenä vietimme kavereiden kanssa kapinajouluja jossakin niistä harvoista ravintoloista, jotka sattuivat olemaan auki. Tunsimme muun asiakaskunnan kanssa sitä samantyyppistä yhteisöllisyyttä, jota koetaan junan ravintolavaunussa ja juhannuksena Helsingissä: ventovieraita yhdistää jokin yhteinen juttu. Jopa helsinkiläiset tutustuvat toisiinsa.

Muistan, että joululauluillekin oli helppo irvailla. ”Suun ruoka juoma meno muu, laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.” Lapsi hukkuu hankeen? Ja miksi ”suun ruoka”? ”Joulupuu on rakennettu”. Rakennettu? ”Kettu juoksi yli järven, saammehan laulaa suutarin laulun?” Laulakaa pois, mutta miten ihmeessä nuo liittyvät toisiinsa? Tai mikään mihinkään?

Joulu tuntui nololta juhlalta. Jos joulun alla osti omaan käyttöönsä jotain, mikä voisi sopia joululahjaksikin, sai pelätä kassan luulevan, että joululahjaahan tässä ollaan ostamassa. Lapsellisen oloiset hyvää joulua -toivotukset takertuivat kurkkuun. Ainakin toivotusta piti keventää omituisella hyvät joulut -monikolla, jolloin ilmaisun rento jätkämäisyys laimensi sen kiusallista hempeyttä.

Päälle näkyvän joulukielteisyyden takana mieltä näiversi silti syyllisyys lapsuusjoulujen perinnön häpäisemisestä.

Jatkoin 1980-luvun antijoulumeininkiä koko seuraavan vuosikymmenen. Vaan kuinka sitten kävikään? Nyt, vähän alle nelikymppisenä, minusta on jälleen kuoriutunut jouluihminen, homo natalicius.

Myös tässä käännynnäiset ovat pahimpia. Menoa ei haittaa edes se, että perheemme väestöpyramidi ei näytä joulua ajatellen suotuisalta. Yksi on niin pieni – reilun vuoden vanha – ettei tajua juhlasta mitään, ja me kaksi muuta olemme iässä, jossa tajutaan vähän liikaakin.

Olen selitellyt avopuolisolleni, että vaikkei tyttäremme joulusta mitään ymmärräkään saati muista myöhemmin mitään, kaikki jää tunnemuistiin. Hiljattain pohdin ääneen, että oikeaoppinen joulutunnelma heti alkumetreillä on lapselle yksi pala sitä varhaista perusturvaa ja sokkelia, jolle myöhemmin on hyvä valaa persoonan lujia rakenteita. Puolisoni katsoi minua hiukan oudosti, aivan kuten silloinkin, kun syksyllä kehuin mandariineja, ”niistä kun tulee mukavasti joulu mieleen.”

Jokin aika sitten pohdimme, missä joulun viettäisimme. Pienen väännön jälkeen sain läpi ehdotukseni kotijoulusta. Ilahtuneena kerroin tästä äidilleni, joka kepeästi tokaisi, että haluaisi lähteä hälinää pakoon ”vaikka Afrikkaan”. Huumorihengessä toki, mutta yhtä kaikki: tuo on rienausta.

Tänä jouluna kuuntelemme joululauluja, oli sanoissa kömmähdyksiä tai ei, koristelemme kuusen, paiskaamme oveen joulukoristeen ja vietämme aaton kaikin perintein. Jos joku haluaa Afrikkaan, menköön. Minusta jouluna pitää olla lunta.

Tehon ja vihan kulttuuri

/ pilkkumi

Metro, 19.11.2007

Koulusurmien jälkeen opettajakollegani lähetti meilin, jossa hän lainasi kirjailija Alain de Bottonia. Status Anxiety -kirjassaan de Botton toteaa, että ihmisen itsetunto on kuin ilmapallo, jossa on reikä: siihen pitää puhaltaa välittämistä ja rakkautta joka päivä. ”Tuo pallo oli tyhjä”, kirjoitti kollega Jokelan koulusurmaajaan viitaten, ”ollut tyhjä jo ilmeisen pitkään.” Ampujan manifestit eivät anna viitettäkään rakkauden tai myötätunnon läsnäolosta hänen elämässään.

Olen viimeinen ihminen ymmärtämään tekoa. Mikään ei ole tuomittavampaa kuin elämän alussa olevien ihmisten järjetön surmaaminen. Mutta en ymmärrä poliitikkojen kaksoisrooliakaan. On masentavaa katsella heitä valittamassa tapahtunutta samalla kun toisella kädellä on säästetty mielenterveydenhoidosta ja tehostettu koululaitosta suurentamalla ryhmäkokoja. Tehokkuuspakko ei sovi kaikkialle, piste.

Surmien sivujuonteena monet ovat onneksi lopulta sanoneet ääneen senkin, että epämääräiseen luokattomaan lukioon siirtyminen oli emämunaus. Turvallisuudentunne ja yhteisöllisyys ovat tärkeämpiä arvoja kuin monimutkaisen nykykoulun sekavat valinnanvapaudet.

Omalla filosofian kurssillani on parhaillaan 44 opiskelijaa. Tästä joukostako opettajan tulisi tunnistaa vaarallisesti eristäytyvät ja henkisesti pahoinvoivat? Yksinäisestä luokkakaverista ei pidetä huolta siinä missä ennen, kun omia luokkiakaan ei enää ole. Ja yksinäisyys ja viha, toisiaan ruokkien, ovat hirmuinen yhdistelmä.

Nykymenossa vihaaminen tuntuu olevan coolia, kyynisyys älykästä, pilkkaaminen nokkelaa. Netin keskustelupalstat puhkuvat ajan kolkkoa henkeä; ne ovat kuin kansan pimeä alitajunta, kollektiivisen sielun sapekas pohjakerros, joka kihisee anonyymia vihaa. Samalla isoissa lehdissä räksyttää kenenkään ihmettelemättä kirjoittajia, joiden ainoa tehtävä on ihmisten pilkkaaminen ja kaunan kylväminen. Älykästä ja hauskaa? Myötätuntoon vaaditaan paljon enemmän.

Kymmenen vuotta sitten olin Finlandia-talossa kuuntelemassa Dalai-laman mietteitä, ja mieleen jäi hänen rauhanfilosofiansa. Vaikka Tiibet on joutunut Kiinan valloituspolitiikan uhriksi, tämä hengellinen johtaja ei suostu vihaan tai katkeruuteen, vaan pyrkii siihen, mistä käytti termiä ”inner disarmament”, sisäinen aseistariisunta. Siinä elämänvakava tavoite ja sarkaa kynnettäväksi meistä yhdelle jos toisellekin.

Marrasmietteitä

/ arnokotro

Anna, 47/2007

Marraskuu on kuoleman kuukausi, koulusurmien varjossa tämä marraskuu aivan erityisesti. Muutenkin on kuluva vuosi nostanut kalmaiset mietteet ajankohtaisiksi. Kesällä menehtyi kollega, vähän yli nelikymppinen mies, nopeasti nousseeseen kuumeeseen. Viime kuussa serkkuni, 34-vuotias nainen, kuoli matkallaan töihin. Tämän aurinkoisen ihmisen kohtaloksi koitui sydänvika, joka ei aiemmin ollut antanut itsestään mitään merkkejä. Lohduksi voi yrittää järkeillä, että tuollainen lähtö on tuskaton: itse hän ei ehtinyt varmasti tajuta mitään.

Totta tai ei, niin minä ajattelen.

Istuimme hiljattain muistotilaisuudessa loppusyksyn pimenevässä illassa. Sana, joka oli kaikkien huulilla ja mielessä, oli käsittämätön. Ei tuollaista voi tapahtua. Mutta tapahtuu silti. Aivan kuten Jokelan surmatkin.

Kuulin, että siunauksesta vastannut pappi oli itse menettänyt yhtä äkillisesti nuoren tyttärensä. Yksi Raamatun kummallisimmista kohdista on mielestäni aina ollut Jobin kirja, mutta tämä pappi puhui juuri siitä. Hän pohti hiljaa, että Jumalan teot ovat toisinaan sellaisia, ettemme yksinkertaisesti saata niitä käsittää. Myöhemmin näin papin seisovan ikkunan luona pitkään yksin ja katsovan ulos. Minä ateistina ounastelin, että tuona hetkenä hänen mieltään kaihersi epäuskon häivä.

Totta tai ei, niin minä ajattelin.

Menetetyt läheiset muistuttavat itsestään monin tavoin. On hätkähdyttävää törmätä kännykän luettelossa numeroon, johon ei enää voi soittaa. Pyyhkiessäni tietoja puhelin kysyi, haluanko poistaa nimen.

Ei, en minä haluaisi.

Kuolleiden valokuviakin katsoo jotenkin eri tavalla. Toisinaan näyttää kuin heidän katseensa saisi uusia sävyjä, kuin siinä olisi salavihkainen viesti tulevasta; aivan kuin kuvan ihminen jo kantaisi kuoleman salaisuutta. Ja välillä, tavattoman epäloogisesti, huomaan ajattelevani, että kuollut on paljon meitä eläviä viisaampi. Hän on ratkaissut Ikuisen Mysteerin.

Liika kuoleman pähkäily pilaa elämän, mutta yritän aina välillä miettiä kuolemaa muistutuksena elossaolon etuoikeudesta. Roomalaisilla oli jopa tapana tuoda pitoihinsa pääkalloja muistuttamaan väistämättömästä. Sama ajatus toistuu Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa Rakennus, jossa nuori perhe elämänsä keväässä rakentaa taloa, mutta työmiehellä on luurangon kasvot.

Omaa kuolemanfilosofiaani pidän lohdullisena, vaikkei siihen mahdu oletusta tuonpuoleisista todellisuuksista – lohdullisena juuri siksi. Minun uskossani kuoleman jälkeinen tila on samanlainen tyhjyys kuin syntymää edeltävä. Kuolema merkitsee tajunnan kaikkinaista sammumista, eikä tyhjyydessä – ei missään – ole mitään pelättävää. Eikä väistämätön kuolema tee elämää turhaksi vaan päinvastoin sitäkin tärkeämmäksi.

Hautajaisissa olen aina yrittänyt lohduttautua ajatuksella, että joukostamme poistuneet jatkavat elämää kaikissa niissä, joihin he ovat elämällään vaikuttaneet. Elämä on rajallinen, mutta niin on kuolemakin!

Antiikin kuolemaa pelkäämätön filosofi Epikuros pohti jotenkin niin, että ”siellä missä minä olen, ei ole kuolemaa, ja missä on kuolema, siellä ei enää ole minua”. Tavallaan totta, mutta esimerkiksi serkkuni hautajaisissa tunsin toisin. Hän oli läsnä meille kaikille. Filosofit osaavat valistaa, että asioilla on erilaisia olemisen tapoja. Fyysinen läsnäolo edustaa niistä vain pientä palaa kaikkien mielen maailmoiden rinnalla.

Pidän televisiossa joka joulu esitettävästä elokuvasta Ihmeellinen on elämä sen perusviestin vuoksi. Elokuvassa mies hautoo itsemurhaa ja manaa, että kaikki olisi paremmin, jos hän ei koskaan olisi syntynytkään. Sitten hän saa nähdä, millainen se maailma olisi.

Mies havahtuu ymmärtämään, miten monin pienin ja jo unohtunein teoin hän on tuonut iloa ympärilleen. Pateettista kenties, mutta monella tapaa tavattoman totta. Ja lohdullinen ja tärkeä ajatus aina silloin, kun tekee mieli päivitellä elämän turhuutta.

 

Maailma kahtia

/ arnokotro

Anna, 43/2007

Missä ovat sellaiset mainiot mediakriittiset ohjelmat kuin Erkki Saksan, Risto Erosen ja kumppanien taannoinen Maailma sanojen vankina? Niitä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan, sen verran on viestimien tahti kiihkeää ja kuvakulmat yksipuolisia.

Media rakastaa mustaa ja valkoista, mutta maailma se vain tuppaa asettumaan harmaan sävyihin. Jos haastateltavalta ei muuten saada nyhdettyä kunnon tölväisyjä, sopivilla rajauksilla ja kummallisilla otsikoilla niitä tuunataan vaikka väkisin. Taitolaji sekin.

Viime aikoina olen saanut kiintoisia mediakokemuksia oltuani mukana toimittamassa kirjaa, jossa yritetään tuoda tasa-arvokeskusteluun myös miesnäkökulmaa mukaan. Jo median henkilöimisvimma hämmästyttää: opus miellettiin oitis minun kirjakseni, vaikka se koostuu 27 kirjoittajan artikkeleista, ja kaikilla kirjoittajilla on tietty omat näkemyksensä.

Haastatteluissa ei paljon paina, että pitää muun muassa naisalojen palkkausta, pätkätyökierrettä ja naisten pieniksi jääviä eläkkeitä pikaista parannusta vaativina ongelmina. ”Toisaalta” ja ”myös” eivät kuulu kärjistyksistä elävien juttujen sanavarastoon.

Jos puhuu ja kirjoittaa myös miehisistä kipupisteistä, kuten jo kouluvuosina alkavasta syrjäytymisuhasta, haastattelujen ja kommenttikirjoitusten otsikot elävät omaa omituista elämäänsä: Maailma sortaa miestä! Naiset ovat perseestä!

Vastakkainasetteluihin viehtynyt mediailmapiiri suosii pölhöjä kliseitä ja yleistyksiä, mutta pystytään niihin ilman toimittajiakin. Viimeksi luin sellaisia Göte Nymanin ja Martti Puohiniemen tuoreesta kirjasta Mies. Puohiniemeä en tunne, mutta Göten tiedän fiksuksi mieheksi.

Sitä enemmän ihmettelenkin kirjaa, joka orjallisesti luettelee muodikkaan mantran: miehet ovat vallanhimoisia, omaa etua tavoittelevia, hierarkkisesti ajattelevia, minäkeskeisiä ja empatiakyvyttömiä pyrkyreitä verrattuna suvaitsevaisiin, toiset huomioonottaviin, avoimiin, idearikkaisiin ja luoviin naisiin. Samanhenkinen liturgia toistuu Kari Narsin tietokirjassa Raha ja onni, joka tuomitsee miehet itsekkäiksi, rahanahneiksi ja lähinnä pinnallisista asioista puhuviksi, kun taas naiset – niin, tarvitseeko sanoakaan.

Osaa se bisnesguru ja saarnamies Esko Reinonpoika Alankokin. Bisnes, menestys & maalaisjärki -kirjasessaan hän pohtii, mistä hyvä johtaja on tehty: ”Naisilla on kaikkia tarvittavia ominaisuuksia ja vieläpä käyttökelpoisemmassa muodossa kuin miehillä, joilta kauneuden, muotoilun ja inhimillisyyden tunnistamiseen tarvittava herkkyys usein puuttuu. – – Tulevaisuudessa yhä useammilla johtopaikoilla nähdään naisia, sillä heillä on rohkeutta ja sellaista herkkyyttä, jota meiltä putkiaivoisilta miehiltä löytyy vain harvoilta.” Ja niin poispäin. Ihmiskunta jakautuu näppärästi kahtia, hyvään ja huonoon puolikkaaseen.

Perusviesti – mies on onneton otus – toistuu vähän vaihtelevin sanamuodoin johtamistaidon kirjoista parisuhdeoppaisiin ja populaareihin aivotutkimuksiin, kolumneista yleisönosastokirjoituksiin. Ennätys kuulunee kuitenkin dosentti Terho Pursiaiselle, joka on esittänyt tylyimmän luokkateorian, jonka kuunaan olen kuullut: yhteiskunnassamme miehet ovat naisten loisia.

Mistä tämä miehinen itseruoskinta? Onko kyseessä aatteeksi ylevöitetty itseinho? Vai naisten ikiaikaisen sortamisen aiheuttama syyllisyyssyndrooma, ritarillinen ele, yhteiskunta-analyysiksi verhoiltu postuumi sovitus? Milloin opitaan, että kun lause alkaa ”naiset ovat” tai ”miehet ovat”, pieleen menee, mikäli tavoitellaan jotain yleispätevää luonnehdintaa? Perinteisesti naiset ovat joutuneet kuulemaan kaikenkarvaisia stereotypioita, mutta jos tilannetta korjataan viljelemällä höhliä yleistyksiä miehistä, on menty ojasta allikkoon.

Voisiko vastakkainasettelun aika olla jo ohi? Pidän siitä, mitä Bergmanin Syyssonaatin Svenska Teaterniin ohjannut Raija-Sinikka Rantala on sanonut: ”Mies voi kirjoittaa naisesta. Enemmän me kamppailemme kuitenkin ihmiskunnan sarjassa kuin miehenä ja  naisena.”

(Suku)puolitotuuksia

/ arnokotro

Metro, 22.10.2007

Olen kiinnostuneena seuraillut viime viikkojen tasa-arvokeskustelua ja olenpa osallistunut siihen vähän itsekin.

Ei varmaan pitäisi. Monet vastakkainasettelua vierastavat miehet, jotka haluavat laajentaa keskustelua ja ottaa miesnäkökulman, leimataan surutta sukupuolisodan lietsojiksi. Tasa-arvokysymys mielletään naisasiaksi, eikä sen avartaminen aidosti molempia sukupuolia koskevaksi käy laatuun. Ei, vaikka on myös elämänalueita, joilla juuri miehillä menee heikosti. Sekä-että ei istu aiheen mustavalkoisen käsittelyn perinteeseen.

Poliitikoista sentään Ilkka Taipale on puhunut totaalisyrjäytyneiden puolesta. Tämä pahnanpohjimmaisten joukko koostuu etupäässä pitkäaikaistyöttömistä, heikosti koulutetuista ja päihdeongelmaisista miehistä.

Ehdotukset pudokasmiesten auttamiseksi on monen kolumnistin ja muun kynäilijän voimin kuitattu ”itkemiseksi” ja ”ruikuttamiseksi”. Eikö kuitenkin olisi viisaampaa miettiä, millaiset mekanismit sysivät ihmisiä hylkiöiksi ja mitä asialle niin miesten kuin naistenkin edun vuoksi voisi tehdä?

Sosiologi Erkki Lampén on pohtinut sukupuolen vaikutusta tulkintoihin ja kärjistänyt: ”Jos mies jättää naisen, se on sikamaista. Jos nainen jättää miehen, hän on tehnyt itsenäisen valinnan.” Outi Popp kommentoi Seura-lehdessä, että ”tähän hätäpäästöön sisältyy jo sellaista naisvihaa, että siitä on hyvä ponnistaa kohti yhteistä tulevaisuutta”.

Lampénin kommentti on kenties ampuu yli, mutta missä on sen naisviha? Naisviha ja sovinismi ovat näppäriä leimoja aivan kuin ”neuvostovastaisuus” aikoinaan, ja median pikaoikeudet jakavat tuomioita kärkkäästi.

Vallitsevassa ilmapiirissä miesnäkökulman mukaanotto keskusteluun on kuin kirkossa kiroilisi. Samaan tapaan kuin aikoinaan oli kiellettyä sanoa, että tapahtuu niitä ihmisoikeusloukkauksia Neuvostoliitossakin, nyt oikeamieliset vartioivat tasa-arvokeskustelun opillista puhtautta nimittelemällä kiellettyjä näkökulmia esittäviä sovinisteiksi, kitisijöiksi tai muuten vain ääliöiksi.

Mutta kun herjausten, alatyylin ja tahallisen väärinymmärtämisen temppuvalikoima on tyhjennetty, voisiko sitten olla rakentavan keskustelun ja asiallisen argumentoinnin aika?

Eläimellistä

/ arnokotro

Anna, 39/2007

Kutsuin lukion etiikankurssille pari vierailijaa eläinsuojelujärjestöstä. Näin siitä huolimatta, että eläinaktivistien kouluvierailut ovat herättäneet kritiikkiä. Vastapainoksi kuulemma pitäisi turkistarhaajienkin kiertää kouluja elinkeinoaan esittelemässä.

En oikein ymmärrä. Kyllä eläinten oikeuksista voi puhua ilman että ketään yllytetään turkistarhaiskuihin tai muihin tihutöihin. Ja saa tunneilla käydä muidenkin järjestöjen edustajia, ja monenmoista on nähtykin. Kerran vierailija esitteli itsensä noidaksi.

Nyt vierailijat näyttivät kuvia eläinten teollistetusta todellisuudesta. Yhdessä kuvassa broilerit oli sullottu ahtaisiin häkkeihin, toisessa hanhille syötettiin rautaputken avulla yliannoksia, jotta niille kehittyisi herkkuna pidetty rasvamaksa.

Kolmas kuva esitti tietoisesti aiheutetun anemian kalvakoittamaa vasikkaa, valkoista lihaa kun pidetään normaalia parempana. ”Porsaat tykkäävät kuopia kärsällään maata ja ne haluavat seuraa tosistaan, mutta katsokaa nyt tätäkin kuvaa”, pyysi nuori esitelmöijä.

En katsonut, en pystynyt. Istuin reunarivissä ja tuijotin ikkunasta pihalla tönöttävää roskisrivistöä.

Mikähän siinä on, että eläimille aiheutettu kärsimys tuntuu niin pahalta, jopa pahemmalta kuin kuvat kärsivistä ihmisistä? Ehkä ristiriitaisesti samastumme ihmisiin niin hyvin, että heijastamme heihin myös arveluttavat puolemme, kun taas eläimet riittävän erilaisina näyttäytyvät meille kärsimyksiinsä aina täysin syyttöminä?

Nolon myöhäisellä iällä muistan itkun tulleen, kun näin kuolleen linnun, joka oli lentänyt kesämökin ikkunaan. Kun vielä huomasin, että linnun suussa oli ruokaa poikasille vietäväksi, ainekset pikkupojan mielen kokoiseen tragediaan olivat kasassa. Muistan järjestäneeni linnulle hautajaiset ja miettineeni seuraavan yön, missä ovat ilman ruokaa jääneet poikaset.

Viime sodissa minua koskettaa sotilaiden kärsimyksiäkin enemmän viattomien eläinten osa. Peltotöistä sodan julmuuteen kuskattujen hevosten kohtaloa en halua ajatellakaan – ja juuri siksi huomaan sitä ajattelevani: hevosparkoja vetämässä tykkiä ja joutumassa vihollistuleen. Viattomat luontokappaleet ihmisen pohjattoman typeryyden keskellä.

Lueskelin Saksan ja Neuvostoliiton sodasta kertovaa kirjaa Poltettu maa. Siinäkin erityisesti vaikutti kohta, jossa romanialaiset sotilaat joutuvat tappamaan hevosiaan venäläisten hyökkäyksen alta. Romanialaiset eivät kestäneet yhteisissä koettelemuksissa lähes tovereiksi tulleiden hevosten ampumista yksitellen, vaan keräsivät hevoset yhteen ja ampuivat ne kaukaa.

Kirsi Härkösen kirja Kunniallisen naisen taakka käsittelee turkkilaisten naisten heikkoa ihmisoikeustilannetta, mutta miksi tämänkin kirjan ensisivuilla pysäytti Istanbulin kadulla kohdattu näky, jossa jalkansa menettänyt kissa imettää pentujaan?

Elokuva Epämiellyttävä totuus maalaa kauhukuvaa siitä, miten ilmastonmuutos ja nouseva merivesi uhkaavat rantakaupunkeja ja koko ekosysteemiä, mutta päällimmäisenä jäi mieleeni animaatio, jossa uuvuttavia matkoja uinut jääkarhu löytää lopulta jäälautan joka sekin murenee käpälien alla.

Turhinta eläimille aiheutettu kärsimys on tietysti silloin, kun se on tarkoitettu silkaksi viihteeksi. Huvimetsästys kaislikoissa kituvine sorsineen ei saa minulta ymmärrystä sen enempää kuin sivarikammoinen entinen puolustusvoimien komentajakaan, joka liian pitkän rauhanajan turhauttamana purkaa tappajanvaistoaan puolustuskyvyttömiin eläimiin.

Heitteille jätetyt kesäkissat, koiratappelut, näännyksiin asti ennen ampumista uitettu karhu, ilman vettä kuumaan autoon jätetyt koirat; eläinrääkkäysuutiset ja tieto eläinten laillisesta mutta julmasta kohtelusta ahdistavat, mutta mitään ylevää mielipahassa ei ole, jos se ei johda tekoihin. Edelleen syön lihaa, edelleen ostan kenkiä ja vaatteita antamatta sen liiemmin vaikuttaa ostopäätökseen, millaista kärsimystä, ihmisten tai eläinten, niiden valmistamiseen liittyy. Tässäkin olisi itsekasvatuksen paikka – jo ihan oman mielenrauhan vuoksi.

Tolkkua talouteen, kiitos

/ arnokotro

Metro, 27.9.2007

Mekkalahan siitä ymmärrettävästi nousi, että hoitoala jäi ilman luvattua kuoppakorotusta. Sääliksi käy paitsi petettyjä matalapalkkaisia myös poliitikkoja, jotka ovat tuskailleet, mistä repiä rahat korotuksiin. Vastaisen varalle, hyvät Katainen, Vanhanen ja muut budjetinpyörittäjät, tässä muutama vinkki.

Ensin pitää saada poikki perintöveron vastainen huonosti perusteltu kilpahuuto. Jos joku perii tikkua ristiin panematta 20 000 euroa, ei siitä tarvitse nykyäänkään maksaa veroa kuin alle kaksi tonnia. Vero on ihan kohtuullinen. En ymmärrä ahnaita esityksiä, että raha pitäisi vastaisuudessa saada puhtaana käteen samalla kun työn verotus säilyisi entisellään.

Jos lastentarhanopettaja tai lähihoitaja raapii vuoden työnteolla kasaan samaiset 20 000 euroa, vero on yli kaksinkertainen perintöveroon verrattuna. Suuremmilla summilla työtulosta perittävä vero voi kiristyä yli kolme kertaa ankarammaksi kuin nykyinen, rintaperillisille melko kevyt perintövero. Verojen viesti on selvä: pelaa, peri tai keinottele mutta älä herran tähden tee työtä, sitä verotetaan kovimman kautta. (Ja nyt en enää lähde oikomaan sitä älytöntä hokemaa, että perintövero olisi kaksinkertaista verotusta.)

Kaiken järjen mukaan ihmisellä pitäisi olla suurin oikeus omalla työllä ansaittuun rahaan. Kaiken järjen mukaan veroja tulisi kantaa etupäässä sieltä, missä on eniten veronmaksukykyä. Kaiken järjen mukaan kasvavia varallisuuseroja tulisi tasoittaa. Ja kaiken järjen mukaan työnteosta tulisi palkita.

Jos tuloveroa ei kannettaisi tasaisesti joka palkasta vaan se pitäisi pulittaa könttänä kerran vuodessa, perintöverokapinaa lietsovat yleisönosastokirjoittajat ja oikeistolaiseen veropopulismiin hairahtunut vasemmistokin ehkä havahtuisivat näkemään, että perintövero ei ole erityinen rasite, vaan korkea tulovero on paljon isompi ongelma.

Varallisuus kasvaa ja kasaantuu. Myös perintöjen arvo nousee vinhaa vauhtia. Jos perintöveron leikkaamisesta luovuttaisiin, varallisuusvero palautettaisiin ja pääomaveroon ja yhteisöveroon tehtäisiin parin prosenttiyksikön korotus, valtion kassaan kertyisi lisää lähes miljardi euroa. Tämä kaventaisi varallisuuseroja, mahdollistaisi huojennuksia tuloveroon ja kannustaisi työntekoon. Ja riittäisi potista rahaa siihen naispalkkaeräänkin.

Vapaasti käytettävissä, Katainen ja kumppanit.

Kaikki järjestyksessä

/ arnokotro

Anna, 35/2007

Yksi niistä kirjoista, joihin huomaan palaavani aina uudestaan, on Yrjö Kallisen puheista koottu Elämmekö unessa. Kallinen oli melkoinen hahmo: mystikko ja pasifisti, säkenöivä puhuja, teosofi ja osuustoimintamies, hippi ennen hippejä. Historian oikusta Kallinen toimi puolustusministerinä 1940-luvun lopulla.

Ääripasifistinen rauhanaatteen äänitorvi ei ole tavallisin näky puolustuslaitoksen huipulla.

Alun perin löysinkin kirjan varuskunnan kirjastosta. Menin armeijaan, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että Kotro ja armeija on mahdoton yhdistelmä – kuten pian tuli selväksi ja onnistuin kaikkien onneksi saamaan vapautuksen. Olen herkutellut ajatuksella, että joku kirjahankinnoista vastannut vääpeli oli valinnut Kallisen kokoelmiin kirjaan tutustumatta: täytyyhän hyllystä löytyä maanpuolustushenkeä kohottavia entisen puolustusministerin kirjoituksia.

Rauhanaatteen ohella Kallisen ajattelussa viehättää se, miten hän arvostelee kilpailuvimmaa, johon meidät kasvatetaan pienestä pitäen. ”Nuoreen sieluun painautuu elämäntaju, joka on täynnä kilpailuvelvoitusta. Näytä että pystyt! Ellet pysty, se on häpeä! Sinä olet epäonnistunut! Tämä on niin läheinen asia, että siihen ei edes ole objektiivista suhdetta, nuoret eivät ymmärrä, että tämä käsitys on heihin suggeroitu. Mutta elokuvat huutavat, sanomalehdet huutavat, televisio huutaa, kirjat huutavat tuota epätoivoista kilpailuhenkeä ja voittaja-arvostusta.”

Kilpailua, kamppailua, paremmuutta. Suorittamista ja mittaamista. Paremmuusjärjestykset ja kaikenmoinen listaaminen ovat niin jokapäiväisiä, ettei niiden kummallisuutta tosiaan huomaa. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei siitä vähintään yleisöäänestystä saisi. Voittaako Väinämöinen Muumipeikon, Viidestoista yö Satumaan? Mitkä ovat luetuimmat kirjat, katsotuimmat ohjelmat? (Listan häntäpään ohjelmat pitää savustaa ruudusta pois, olivatpa sitten hyviä tai huonoja.)

Koululaitoksessa mittatikkujen käyttö on viety huippuunsa ja numeroarviointia harjoitetaan laajemmin kuin olisi välttämätöntä. Elämänkatsomustiedon opettajana olen tuskaillut, miten keskusteluvetoisessa ja pohdiskelevassa oppiaineessa ylipäätään voi jakaa numeroita oikeudenmukaisesti. ”Sinä Jenni toit esiin kiinnostavia elämänfilosofisia pointteja, mutta Jonilla oli parempia, sinulle seiska.”

Sopivasti annosteltuna kilpailuhenkisyys motivoi ja tuuppii eteenpäin, ja kamppailu myös sen itsensä vuoksi voi olla hauskaa ja harmitonta, jos se rajataan peliksi kaukaloon ja noudatetaan reiluja sääntöjä. Vallitsevassa ilmapiirissä itsetarkoituksellinen kilpailu vain ei pysy kaukaloissa ja juoksuradoilla vaan se tunkeutuu kaikkialle. Kamppailuhenki uhkaa tehdä pyrkyyden ja kampittamisen tantereeksi myös sen sosiaalisen alueen, jolle kuuluisivat yhteisöllisyys ja vertailuista vapaa yhdessäolo.

Yhteiskunta ei ole kilparata.

Ihminen on luontaisesti itsekäs ja kilpailullinen? Enpä usko. Jos ihminen ylipäätään luontaisesti on jotain, hän on konformisti, ympäröiviin olosuhteisiin ja kulttuuriin mukautuva olento. Jos meihin pienestä pitäen istutetaan – Kallisen sanoin – kilpailuvelvoitusta täynnä oleva elämäntaju, ei tarvitse ihmetellä, jos meistä tulee yhteisöllisten olentojen sijaan omanvoitonpyyteisiä minäilijöitä ja kiipijöitä, kyynärpäätaktikkoja. Missä on listoja ja vertailua, siellä toisen tappiot kirjautuvat omiksi voitoiksi.

Kilpailukulttuuri tekee pahaa jälkeä ihmissuhteissa. Vimmainen työnteko eristää ja erakoi ihmisiä häkkeihinsä. Kuka jaksaa ravihevoshenkiseltä työltään enää arki-iltoina tavata ystäviään, miten raivata tilaa vapaa-aikaan ja iisisti ottamiseen, leppoisaan jouteiluun?

Kilpailukulttuuri tuottaa ihmisiä, joiden talous kukoistaa ja käyntikortti vakuuttaa, mutta ympärillä aukeaa sosiaalinen erämaa. Uuden rahan ja aseman mukanaan tuomat sikariklubit ja ”yhdet töiden jälkeen” -työkaverit eivät koskaan voi korvata raviradan varteen unohtuneita ystäviä.

Kaameaa Kelausta

/ arnokotro

Metro, 27.8.2007

Terveisiä isyyslomalta! Tai siis jatketulta isyysvapaalta. Tai vielä oikeammin – ja nyt pitää luntata lomakkeista – isyysrahakauden pidennykseltä. Siihen on Kelan mukaan oikeus isällä, joka on äidin sijaan käyttänyt vanhempainrahakauden viimeiset vähintään 12 arkipäivää.

Isyysrahan 1 – 12 päivän pidennys yhdessä äitiysrahan jälkeisen vanhempainrahan 12 viimeisen arkipäivän kanssa muodostavat isäkuukauden, jota voi siirtää, jos ”äidille tai isälle maksetun vanhempainrahan ja siirretyn isäkuukauden välisenä aikana jompikumpi vanhemmista on hoitanut lasta yhdenjaksoisesti ja saanut lasten kodinhoidon tukea.” Auts, sattuu!

Enpä olisi uskonut, että joskus tulee ikävä DVD-soittimen käyttöohjetta. Kelan tietopaketin äärellä tuli. Muutamien meilien, puhelinsoittojen ja näemmä puutteellisesti täyttämieni lomakkeiden jälkeen painuin suosiolla pääkallopaikalle Kelan asiakaspalveluun. Kohtelu oli onneksi kärsivällistä, ja kun pykälät väännettiin rautalangasta ja ratakiskosta, pääsin kärryille.

Kaikki kunnia Kelan ammattitaitoisille ja ystävällisille virkailijoille. Mutta ei vähäisintäkään kunniaa sekavan etuusjärjestelmän suunnittelijoille.

Kun sotkuisen sosiaaliturvan rinnalla kohoaa yhtä kimurantti verotussysteemi, tuloksena on niin kaamea ryteikkö, että sen raivaaminen olisi parasta mitä kansantautimme korkean verenpaineen lievittämiseksi voisi tehdä.

Olisiko mahdoton ajatus, että yksinkertaisesti sovittaisiin vaikka tietty viikkomäärä, jonka isä saa olla hoitovapaalla ja tältä ajalta kaikki isät saisivat saman korvauksen? Ja lopulta pitäisi tosissaan miettiä ilman ennakkoluuloja sellaista perustulomallia, joka selkiyttäisi sosiaaliturvaa laajemminkin.

Kun Yle äskettäin tiedusteli puoluejohtajien kantaa perustuloon, useimmat vastustivat sitä pelätessään, että se ei aktivoi ihmisiä.

Nykyjärjestelmä kieltämättä aktivoi. Meidänkin perhe on viime aikoina aktivoitunut jahtaamaan eri työantajilta tietoja Kelan lomakkeeseen Y12.

Toisaalta nykysysteemi passivoi. Tuttavani joutui liemeen julkaistuaan kirjan epäilyttävän pian työttömyysjakson jälkeen. Ettei vain ollut kirjoittanut työttömyysrahan turvin, sitähän piti olla tekemättä mitään? Siitä puheen ollen: kirjoitin tämän kolumnin eilen, ja sunnuntaina tiettävästi saa varovaisesti kynäillä, vaikka olisikin vanhempainrahakauden jälkeisen isyysvapaan bonusrahalla.