Kirjoittaja: arnokotro

Pikkujuttuja

/ arnokotro

Anna, 32/2008

Kävin hiljattain Kaisaniemen pienessä kukkakaupassa. Mukana oli puolitoistavuotias Kiisa-tytär, joka ihastui ikihyviksi erääseen ruukkukasviin (tarkempaa määritystä en pysty tekemään). Kukka oli joka tapauksessa selvästi muita pienempi, ja kenpäties lapsi tunsi kohtalonyhteyttä kasvirääpäleen kanssa.

Kun olimme lähdössä, Kiisa nosti mekkalan. Kauppaa pitävä vanha rouva sanoi, että jos joku pitää kukasta noin paljon, hänen kyllä täytyy saada se. Niinpä nainen antoi kukan tytölle lahjaksi.

En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt niin aurinkoista ilmettä kuin tytöllä oli hänen puristaessaan kukkaa käsiensä välissä koko kotimatkan.

Jotenkin tunsin, että vastaisuudessakin ostan turnipsit juuri tuosta kaupasta.

Toinenkin tapaus liittyy kotikulmiin. Onnistuin pudottamaan vanhan kehystetyn valokuvan, ja lasi helähti rikki. Otin mitat ylös ja kävin kysymässä paikallisesta kehystämöstä, saisiko heiltä mittatilauksena uuden lasin. Kaupan pitäjä katosi hetkeksi takahuoneeseen ja tuli takaisin mittojen mukaisen lasin kanssa.
– Mitä olen velkaa? kysyin.
– Et mitään. Eipä ollut iso vaiva.

Nyt tiedän sitten senkin, minne vien tauluja kehystettäväksi, jos tarvetta tulee.

Valitettavasti myös ikävät asiat jäävät mieleen, pienetkin. Lapsena kuulimme, että läheisellä huoltoasemalla voisi käydä puhaltamassa koneella ilmaa fillarin renkaisiin. Tuskin olimme päässeet huoltamon pihaan, kun omistaja ajoi meidät raivoisasti tiehensä. Huoltamo on edelleen tuossa naapurissa, eikä perhana saa minusta asiakasta, vaikka minulla joskus auto olisikin.

Hiukan onnellisempi tarina on se, kun teini-iässä kävimme kuolaamassa keskustan musiikkiliikkeessä rumpuja ja kitaroita. Kellaribändimme kitaristi kokeili liikkeen kitaraa ilmeisesti liian pitkään, sillä myyjä valisti vihaisesti, että kyseessä on kauppa eikä treenikämppä. Jos emme aio ostaa mitään, sopii poistua.

Myöhemmin kitaristiystäväni toimi Kansallisoopperassa äänivastaavana ja tiedusteli taloon uutta miksauslaitteistoa samaisesta liikkeestä:
– Budjetti ei tosin saisi mennä pahasti yli miljoonan markan.
Lapsuuden trauma oli kertaheitolla purettu ja revanssi saatu, sen verran oli liikkeen jätkiin tullut vipinää. Kuulemma tervehtivät vielä nykyäänkin kadulla.

Jos yksi lausahdus voikin joskus tuhota paljon, voi se myös pelastaa. Tein hiljattain epäonnisen videokamerakaupan isossa kodinkoneliikkeessä. Kamera ei toimi. Kun sillä yrittää kuvata, ruutuun tärähtää jossain vaiheessa teksti ”write error”. Vein härvelin takuuhuoltoon, josta se parin viikon kuluttua palasi yhtä viallisena kuin ennenkin.

Vasta kotona huomasin huoltoraportista, että pojat olivat etsineet ”bright error” -vikaa. No, tekevälle sattuu. Ei muuta kuin kone uudestaan huoltoon, josta se sitten aikanaan tulikin mukanaan 73 euron lasku turhasta työstä, mitään vikaa kun ei ollut löytynyt. Tällä kertaa ymmärsin kokeilla vehjettä jo liikkeessä, ja pian ja todistetusti se menikin jumiin.

Kiehahdin pitämään pientä esitelmää, josta en ole lainkaan ylpeä mutta joka yhtä kaikki välitti tunnelmia siitä harmituksesta, kun ei ole saanut esimerkiksi lapsen ensimmäisiä puheenparsia purkkiin koneen lojuessa koko kesän huollossa.

Myyjä vaikutti aidon myötätuntoiselta:
– Ymmärrän hyvin, että tuommoinen ottaa päähän.
Myyjä näytti melkeinpä siltä, kuin kyse olisi jostain hänen menetyksestään.
– Yritän löytää heti lainaksi koneen, joka toimii.

Sellainen löytyi, se toimii ja nyt hävettää koko joutava purkaus sinänsä mitättömästä asiasta.

Pienestä se on kiinni. Hurjimmilleen yksittäisten lauseiden merkitys kai kasvaa perheriidoissa. Jospa vain osaisi sen sijaan, että nälväisee mehukkaan vastanaljan, sanoa vaikka juuri tuon: ymmärrän hyvin, että sinua ottaa päähän. Tuolla eleellä monesti pelastaisi jotain paljon isompaa kuin asiakassuhteen tai videokameran.

Ei paras aamu

/ arnokotro

Metro, 22.9.2008

Ei ollut viime tiistain startti parhaasta päästä.

Heti aamulla huomasin, että ääni oli mennyt. Se on harmillinen juttu, jos päivän mittaan on määrä pitää oppitunteja kahdessa koulussa. Kymmenen vuoden aikana vain pari kertaa olen joutunut jäämään pois töistä sairauden takia. Nyt kun muun päälle pitäisi juontaa suoraa tv-ohjelmaa, sairaus keksi iskeä. Ja vei puhetyöläiseltä juuri sen puhekyvyn.

Ajattelin ottaa aikalisän juomalla rauhassa aamukahvin ja lukemalla lehden. Etusivua pitemmälle en päässyt. Otsikot kirkuivat pörssien syöksyvän kaikkialla alas.

Vuosi sitten siirsin vaatimattomat säästöni turvalliselta tililtä epämääräisiin rahastoihin, joiden arvo viimeistään nyt siis romahti. Vaatimattomista säästöistä tuli vielä vaatimattomampia.

Ääni meni ja rahat. Yritin iskeytyä arkeen kiinni ja vein tyttären päiväkotiin. Hoitaja, johon lapsi on kovasti kiintynyt, pahoitteli lähtevänsä pois: oli saanut viran muualta. No, minkäs sille. Pikaiset hei-heit ja säntäys parturiin, jonne olin varannut ajan. Sain kuulla, että olivat unohtaneet kirjata varauksen, ja niinpä jäivät hiukset leikkaamatta. Olivat kovasti pahoillaan.

Ryntäsin metroon ja rupesin miettimään, mistä taion sijaisia oppitunteja pitämään. Samassa huomasin tyttären lapasten jääneen taskuuni. Hän siis olisi koko päivän tarhassa ilman käsineitä, koleassa syyssäässä.

Oli pakko pitää pieni yhden miehen palaveri, tiistaiaamun metromeditaatio, Sörnäisten ja Kalasataman välissä.

Nostin katseen muihin matkalaisiin. Minkämoisia heidän murheensa lienevät? Viisikymppinen, ilmeettömästi mustaan ikkunaan tuijottava mies, mitähän hänelle kuuluu: Avioliitto kunnossa? Elämänilo tallella? Viekö metro töihin vai terveyskeskukseen? Synkän näköinen nainen etuvasemmalla: Jäikö toiveammatti haaveeksi, koulut kesken? Onko kotona juoppo ja katkera mies, aikuiset lapset vailla suuntaa? Entä vastapäinen vanhus: Ei kai kasvain ole ärhäköitynyt? Oliko eilinen lääkäri jotenkin arvoituksellinen, vihjaileva?

Ajatus harhaili muun metroväen mahdollisissa murheissa, todellisissa tai kuvitelluissa. Oikeissa ongelmissa, yhtä kaikki.

Tiedä sitten, oliko syynä juuri surullisen oloinen nainen muovikasseineen vai kuka, mutta yhtäkkiä tuntui, kuin se aamumetron äänensä menettänyt juontaja, tyttären lapaset sylissään, selviäisi kyllä.

Koulu koettelee

/ arnokotro

Anna, 38/2008

Tunnustan. Taas vähän hirvitti, kun koulut viime kuussa alkoivat. Olin vieläpä jäänyt keväällä kotiin lapsen kanssa, joten edellisistä oppitunneista oli kulunut melkein puoli vuotta. Tuntui oudolta mennä luokan eteen.

En ole tunteen kanssa yksin. Yksi kollega ei ennen koulujen alkua saa nukutuksi moneen yöhön. Toinen näkee aina saman painajaisen: oikeaa luokkaa ei löydy, ja kun hän lopulta pääsee oppilaiden eteen, he muuttuvat hirviöiksi.

Kouluun liittyy vahvoja tunteita. Kun kävimme puolisoni synnyinseudulla ja hän näytti vanhan opinahjonsa, jo pelkän rakennuksen näkeminen kesken kesäloman ravisteli sisuskalut hereille. Iso kello ja kyltti perusankean talon seinässä, asfalttipiha, vessanovet ja muu koulurekvisiitta olivat liikaa: vatsassa muljahti jotain.

En luojan kiitos ollut koskaan koulukiusattu, enkä ole nyt opettajanakaan. Aikoinaan luokkakaverit olivat enimmäkseen mainiota porukkaa kuten nykyiset kollegatkin, huippujengiä itse asiassa. Silti koen kuin systeemissä sitkeästi istuisi tietty nöyryytyskulttuuri, pelon ja uhan ilmapiiri.

Mikähän siinä on, että koulu usein näivettää lasten luontaisen uteliaisuuden? Kuusivuotiaana kyselin isältä, miksi laivat pysyvät pinnalla, lentokoneet ilmassa ja ovatko ihmiset maapallon sisä- vai ulkopuolella. Pari vuotta koulua ja kiinnostus oli poissa.

Kesäisin mökillä en tiennyt mitään niin hauskaa kuin uiminen. Muutama kuukausi myöhemmin en tiennyt mitään niin kamalaa kuin uiminen. Koulun uimaopetuksesta muistan altaan reunoilla komentoja karjuvat uimaopettajat, jotka pakottivat pelästyneet mukulat styrox-palan kanssa selälleen veteen, osasipa uida tai ei.

Myöhemmin yksi mieliharrastuksistani oli musiikki, mutta niinpä vain tuli musiikintunneistakin koettelemuksia. Musiikinmaikalla oli tapana laulattaa luokkaa niin, että kesken kappaleen hän kiljaisi oppilaan nimen, ja tämä sitten joutui ääni vapisten laulamaan yksin sikäli kuin kauhun salpaamin äänijäntein kykeni.

Ei koulussa pahin pelko ollut se, että joku löisi. Pahin pelko oli se, että kaikki nauravat. Se meillä osataan. Suomeen tulleet vaihto-oppilaat tapaavatkin ihmetellä meikäläistä nolauskulttuuria, jossa naurun aiheeksi riittää se, että vastaa tunnilla väärin.

Joskus taisin kantaa pienoista kaunaa niitä opettajia kohtaan, joiden koin toimineen epäoikeudenmukaisesti. Katseltuani koulua tiskin toiselta puolelta ymmärrän heitä paljon paremmin. Ennen kaikkea uskon, että tuskinpa heistä yksikään halusi olla ilkeä, ja parhaansa tässä varmaan kaikki yrittävät. Kun kävin kansakoulua 1970-luvun lopulla, opettajat olivat yli kuusikymppisiä ja siis saaneet opettajakoulutuksen 30-luvulla. Menetelmät ymmärrettävästi kumpusivat menneestä maailmasta, enkä sitä paitsi yhtään ihmettele, jos eläkeikää lähestyvä opettaja tuntee itsensä väsyneeksi ja turhautuneeksi.

Viisaampaa on muistella niitä opettajia, jotka ovat olleet prikulleen oikealla alalla ja jaksaneet innostaa oppilaitaan. Ihaillen ajattelen esimerkiksi ala-asteen Pertti Tuohisto-Kokkoa ja yläasteen ja lukion äikänmaikkoja Tuula Kinnusta ja Pirkko Kuhaa. Ensimmäinen teki oppimisesta reilulla ja huumorintajuisella otteellaan suorastaan hauskaa ja ehkä pelasti meistä monet hunningolta. Jälkimmäisiä voinen kiittää siitä, että myöhemmin kirjoittamisesta tuli puoliksi ammatti. Vastaavaan kannustukseen kun itse opettajana pystyisi.

Nyt kun oppilaitoksia hanakasti rankataan ylioppilaskirjoitusten ja muiden tulosten perusteella, helposti unohtuu jotain tärkeää. Kilpailun sijaan kouluihin pitäisi pyrkiä luomaan sellainen ilmapiiri, että oppimiseen liittyisi myöhemminkin mieluisia mielikuvia. Pahinta mitä koulussa voi oppia on se, että oppiminen on ikävää.

Ei auta, vaikka opiskelijoiden päähän saadaan tehokkaasti kaadettua platonit, derivaatat ja kaniinien risteytyskaavat, jos tunnelma on huono tai pelottava.

Derivaatat unohtuvat, mutta ikävän ilmapiirin ja pelot muistaa.

Keppana keskellämme

/ arnokotro

Metro, 25.8.2008

Helsingin Sanomien yleisönosastossa valiteltiin kesällä kolmosoluen epäseurallista ja lamaannuttavaa vaikutusta. ”Alkuillan henkevät keskustelut puuroutuvat loppuillasta, kun liian monen oluttuopin jälkeen ajatus ei juokse. Yksinkertaistenkin lauseiden suullinen tuottaminen muodostuu ylivoimaiseksi ponnistukseksi”, kirjoittaja manasi keskarin turruttamia terassitunnelmia.

Lääkkeeksi hän ehdotti kakkosoluen tuomista markkinoille. Tukea tulee korkealta: viime viikolla keskarin laimentamista esitti valtiosihteeri Velipekka Nummikoski (kok).

Olen tehnyt keskioluesta samat havainnot kuin kirjoittaja, kukapa ei olisi, mutta eipä tilanne kyllä kakkoskaljalla korjaantuisi. Ruotsalaismallinen laimea kansanolut on sen sortin pöhnälitku, että se vain jouduttaisi aivokuolemaa. Ihmislajilla ajatus yleensä juoksee sekä selvin päin että nosteisessa humalassa, mutta tympeä kaljahorros tappaa niin aivotoiminnan kuin seuraelämänkin.

Aloittelevana keski-ikäisenä kalkkiksena ihmettelen varsinkin nuorison mieltymystä keskiolueen. Omasta nuoruudestani muistan, että jos emme ehtineet Alkoon tai löytäneet hakijaa tai muusta syystä jäivät unkarilaiset valkoviinit saamatta, vasta paremman puutteessa turvauduimme keppanaan, jota sitten pitkin hampain yritettiin kiskoa nousuhumalaksi asti.

Toivottua mielennousua siitä harvoin irtosi.

Opiskeluaikoina keskari tärveli ainakin Uuden ylioppilastalon perinteikkäät tenttibileet. Vielä 1980-luvun lopulla juhliin kannettiin viinejä, joiden voimalla käytiin pirteitä keskusteluja pikkutunneille asti. Joskus 90-luvulla kekkereihin alettiin viinin sijasta rahdata trendikkääksi miellettyä keppanaa.

Pullovuoret eivät mahtuneet pieniin kylmätiloihin, ja niinpä tyypilliseksi juhlajuomaksi vakiintui huoneenlämpöinen pussikalja, pullon suusta nautittuna. Aiemmin vireistä väittelyistä ja vilkkaasta parinmuodostuksesta tunnetut juhlat näivettyivät keskikaljahaukotteluksi. Kuluipa monen peliajasta sitä paitsi kolmannes vessajonoissa.

Keskikaljatihnuttelu myös kavalasti arkistaa alkoholin. Onko ankeampaa näkyä kuin bissepöhnässä iltauutisten äärellä nuokkuva perheeniskä?

Tylsämielisen keskiolutmöllöttelyn ja kakkoskaljan lanseeraamisen sijaan ehdotankin, että aletaan taas suosia viiniä ja nelosolutta. Juhlajuomaksi ei keppanasta ole, ja arkea taas taitaa olla fiksuinta viettää ihan selvin päin.

Metsää puilta

/ arnokotro

Metro, 28.7.2008

Lauantain Helsingin Sanomien vierekkäiset uutiset pysäyttivät. Toisen mukaan sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä (kesk) ehdottaa, että nuorten työttömien päivärahaa leikattaisiin lyhentämällä ansiosidonnaista aikaa. Tämä kannustaisi nuoria ahkerampaan työnhakuun.

On se tietty nähty ennenkin, että kun vähäosaisia motivoidaan, keinoksi keksitään uhkailut sosiaaliturvan heikennyksestä. Juuri nyt ehdotus kuitenkin kuulostaa erityisen irvokkaalta, onhan hallitus päättänyt kannustaa myös metsänomistajia. Heille luvattiin massiiviset verohuojennukset, jotta rupeaisivat rahakkaisiin puunmyyntitalkoisiin – talvisodan hengessä, kuten pääministeri (kesk) maalaili.

Rikkaille porkkanaa, köyhille keppiä on vitsi, joka ei ainakaan minua enää naurata.

Varmasti tarvitaan reippaita toimia kotimaisen puuntarjonnan lisäämiseksi. Näin kaupunkilaisjärjellä silti luulisi, että lahjonnan lisäksi ja sijasta voisi vähän soveltaa varattomille tuttua keppikannustustakin. Olisi vaikkapa mahdollista verottaa metsää, josta ei myydä puuta, ja näin herätellä myyntihaluja ilman tulonsiirtoa omistavalle luokalle, jälleen kerran.

Mikäli ylimääräistä 170 miljoonaa ei paiskata metsiään myyville, seurauksena saattaa puupulan myötä olla kansallinen katastrofi, näin tietää hallitus. Voi olla.

Mutta katastrofina pidän sitäkin, että nuorten psykiatriseen hoitoon ei pystytä ohjaamaan riittävästi varoja.

Tästä kertoi se Hesarin toinen uutinen. Rahapulassa kituuttelevat sairaanhoitopiirit kiertävät hoitotakuuta ikärajoja tiukentamalla. Hoitoon pääsevien nuorten määrää rajataan, koska resurssit eivät riitä.

Mistähän löytyisi se ministeri, joka löisi nyrkin pöytään ja vaatisi, että rahojen on nyt vaan löydyttävä jostain? Vaikka myyntivoittojen suosiminen ja omistavan luokan paapominen hallitusten linja onkin, edes sen verran soisi suuntaa tarkistettavan, että pääomaveroa kiristettäisiin pari piirua ja varallisuusvero palautettaisiin, jolloin rahaa riittäisi myös mielenterveyspalveluihin.

Jos metsäkauppiaille jaettavat veromiljoonat palautuvatkin säilyvinä työpaikkoina, kuten perustelu kuuluu, myös mielenterveystyöhön ja syrjäytymisen estämiseen käytetyt rahat maksavat itsensä takaisin. Yksi syrjäytynyt kun hyvinkin aiheuttaa elämänsä aikana yhteiskunnalle miljoonan euron kulut.

Olisiko tässä talvisodan hengen paikka?

 

Runoa suvessa

/ arnokotro

Anna, 30/2008

Hiljattain vietettiin Eino Leinon päivää monin runotapahtumin, joita muutenkin järjestetään kiitettävästi. Runokirjoja ilmestyy tiuhaan, ja niistä keskustellaan melkein kuin myyttisellä 1960-luvulla.

Varmaan jo reilut kymmenen vuotta onkin puhuttu runobuumista, ehkä kyllästykseen asti. Mutta eipä runo koskaan ole kuolemaa tehnyt. Runoja ei ole päässyt karkuun edes se värssyjä vierastava baarijörrikkä, joka vannoo, ettei ikinä ole ollut runojen kanssa missään tekemisissä. Jos ei muuta niin karskeinkin äijä osaa ulkoa hyvinkin kymmeniä rock-sanoituksia Juicesta ja Ismo Alangosta lähtien.

Mitä muuta ne ovat kuin lyriikkaa? Ja onpa runoja alun perin esitetty juuri musiikin kanssa. Sana lyriikkakin juontuu lyyrasta, jolla antiikin Kreikassa oli tapana säestää runoja.

Minulle musiikki tulee lähelle runoutta siksikin, että koen teksteissä rytmin tärkeäksi. Saatan lukea vanhaa mitallista runoa, vaikka juuri Leinoa tai Lauri Viitaa, ja ihailla taidokkaasta säkeenkuljetuksesta kumpuavaa poljentoa. Tuntuu kuin se tavoittaisi jonkin yhteisessä alitajunnassa sykkivän ihmiselle myötäsyntyisen perusrytmin.

Kirjoittamisen soisi olevan laji, joka sallii ilottelun, kokeilun ja erilaisten oikeaoppisuuksien rikkomisen, eikä minkään tarvitse olla pyhää, vaikka saa olla sitäkin. Lokeroihin viehtyneiden akateemikoiden on turha lähettää partioita lajityyppirajoille vahtimaan, mistä saa mennä yli. Runokin saa vapaasti olla riimittelyä, ilkamoivaa murrelyriikkaa, modernia runoa, rap-sanoitusta, haikua tai tankaa tai vaikka palindromipohjaista sanaleikittelyä.

Vaikka lyyra akateemisuuden symboli onkin, lyriikan ei tarvitse olla niin – akateemista.

Kun joskus kirjoitin pari runoelmakirjaa, en osannut pitää itseäni varsinaisesti runoilijana enkä osaa vieläkään, niin lähelle proosaa kerronta kiertyi. Mutta onko sen niin väliäkään, minkä lapun alle tekstit tai niiden tekijä kuuluvat?

Peilaan runoja oikeastaan vain yhtä mittaa vasten. Minulle runon mitta ja mittari on siinä, tuntuuko se jossain. Runo voi antaa oivalluksia tai samastumistuntoja, se voi hämmentää, naurattaa, itkettää tai muuten vain pysäyttää. Mutta jossain sen pitää tuntua, sydämessä, silmäkulmassa tai suupielessä.

Toisinaan pelkään, että tekstien kimuranttiutta liiaksi pidetään niiden arvon mittarina. Eikö maailma ole riittävän vaikeaselkoinen muutenkin, ja kirjallisuuden yksi tehtävä on tarjota siihen ymmärrettäviä näkökulmia ja tulkintoja – tehdä käsittämätöntä käsitettäväksi, ei päinvastoin?

Jos teksti ei lainkaan avaudu vaan sulkeutuu omaan kryptiseen luoksepääsemättömyyteensä, se jättää kylmäksi.

Avautuminen voi toki olla monenlaista. Muistan miten aikoja sitten valittelin eräälle maineikkaalle runoilijalle, etten kaikin ajoin saa nykylyriikasta kiinni.
– Ei runoa tarvitse ymmärtääkään, hän pamautti. – Et sinä vaikuttavaa maisemaakaan katsoessasi mieti, ymmärrätkö sitä vai et, mutta on se vaikuttava silti.

Hyvin sanottu. Ei runo ole salakielinen viesti, johon pitäisi järkeillä oikea koodi. Ei kaiken kimppuun pidä käydä analyyttisin asein. Runo saa olla arvoituksellinen, mutta kuten Ilpo Tiihonen on todennut, se ei ole arvoitus, joka pitäisi ratkaista. Hyvä runo haastaa lukijan työtoveriksi, rakentamaan omia tulkintoja.

Mutta jollain tavalla ja tasolla sen pitäisi avautua ja koskettaa, vaikka kuin se maisema tai uni – kuvina, vaikutelmina, oivalteina, mystiikan hipaisuina.

Runoja ja muita kaunokirjallisia tekstejä kirjoitetaan ihailtavaan tahtiin varsinkin kun ottaa huomioon, että pienellä kielialueella kirjatuloilla eivät elä kuin muutamat kirjailijat.

Jokin aika sitten satuin näkemään aamutelevisiossa kahden runoilijan, Eino Santasen ja Miia Toivion, haastattelun. Herkullinen hetki koettiin, kun toimittaja tiedusteli, elääkö runoilla.
– Ei elä, sanoi Santanen, jolloin Toivio täsmensi:
– Mutta runoista elää.

Mitä siihen lisäämään.

Juntti mikä juntti

/ arnokotro

Metro, 30.6.2008

Kuulun niihin, jotka virallisen musiikkimakunsa takana piilottelevat salaista musiikki- ja vähän muutakin makua. Toisinaan arveluttavat makumaailmat johtavat kiusallisiin tilanteisiin, kuten hiljattain, kun olin avopuolison kanssa ruokaostoksilla ja äkkäsin tarjouslaarillisen halpoja CD-levyjä.

Ensin se nolo totuus: minusta Tauski Peltosen kappale Sinä vainon hieno. Kertosäkeen majesteetillinen patetia vakuuttaa, eikä sanojen konstailematon naivismi tosiaankaan jätä kylmäksi.

Nappasin siis vaivihkaa laarista Tauski Peltosen kootut ja livautin sen kassalla kurkkujen ja salaattien sekaan. Ei mennyt läpi.
– MIKÄ toi on? säikähti puoliso.
– Se on levy.
– Selitäs vähän tarkemmin.
– Se on Tauski Peltosen levy, kuten näet.
– Me ei osteta sitä.
– Ostetaanpas.

Junttius ei rajoitu musiikkimakuun.

Muutama viikko sitten saimme kutsun tuttavapariskunnan häihin. Hyvä juttu, paitsi että hääohjelma valisti, että lukuisten ulkomaisten vieraiden vuoksi käyttökielenä ovat englanti ja suomi.
– Ei me voida mennä tuonne, sanoin puolisolle, – mä en osaa englantia.

No, luen kyllä kirjoja englanniksi, mutta puhumisen kanssa on vähän niin ja näin varsinkin, jos pitäisi keskustella vähänkään henkeviä. Ja huumori, minulle tärkein retoriikan laji, käy vieraalla kielellä jokseenkin mahdottomaksi, ellei sitten huumoriksi lasketa koko tilannetta.

Mieleen puski kauhukuva viiden tunnin illallisista, joilla yliseurallinen vieruskaveri paljastuu James Joycen nykytulkintoihin vihkiytyneeksi kanukkikirjailijaksi tai skotlantilaiseksi fyysikoksi, joka äityy väittelemään emergentin materialismin ongelmista.

Huomaan symppaavani Yrjö Keinosta, omalaatuista puolustusvoimien komentajaa, joka 1960-luvulla mieluusti karkasi Lappiin aina kun kuuli valtiovieraita olevan tulossa.

Mentiin sitten häihin kuitenkin ja hyvä kun mentiin, juhla oli hieno. Illallispöytiin siirtyminen tosin palautti mieleen lapsuuden piinaavat tuolileikit. Onneksi plaseeraus oli lyöty lukkoon vain pöydän tarkkuudella, ja kaltaiseni kielipuolet pelastivat nahkansa hyvällä pelisilmällä ja vikkelyydellä.

Juntteja halveksitaan suotta. Sisäisen junttiuden hyväksyminen ja sen kanssa luoviminen vaatii paljon enemmän kuin vaihto-oppilasvuoden sujuvoittaman englannin turvin porskuttavat haluavat ymmärtää.

Pyhät paikat

/ arnokotro

Anna, 25-26/2008

Kavereilla on tapana irvailla matkakohteitani. Teen nimittäin toisinaan kunnon junttimatkoja suosittuihin turistipyydyksiin. Oikeastaan turistirysät ovat yksi ja sama kohde, koska on jokseenkin yhdentekevää, väisteleekö rihkamakauppiaan mitä kuuluu, kukkuluuruu -avauksia Egyptissä vai Espanjassa.

Mielenkiintoista sen sijaan on, millaisilla omilla merkityksillä eri paikat latautuvat. Yksi Välimeren lomakohde, jossa elämänkumppanini kanssa kävin vuosia sitten, on mytologisoitunut muistoissa aivan erityisiin kehyksiin. Istuimme turistisesongin ulkopuolella ainoina asiakkaina ravintoloissa, kävelimme autioilla uimarannoilla ja kävimme keskusteluja, jotka taisivat muuttaa molempien elämän.

En aio mennä tuohon kaupunkiin enää koskaan. Haluan sen jäävän muistoihin juuri sellaisena, kuin se siellä nyt on.

Se on meidän paikka.

Lomamatkat jännän teräväreunaisesti leikkautuvat muusta elämästä omiksi seikkailuikseen, rajatuiksi tarinoiksi, pakettimatkoiksi. Ne ovat kuin elokuva tai novelli, joka selvästi alkaa jostain ja päättyy johonkin, eikä mikään voi niitä jälkeenpäin vahingoittaa. En halua sotkea lomakuviakaan muiden kuvien sekaan, pysykööt omissa kansioissaan. (Tai repsottavana nippuna valokuvaliikkeen kirjekuoressa.)

Olen useampaan kertaan katsonut hienon ruotsalaiselokuvan Laulu Martinille. Siinä ikääntyvä mies, tämä Martin, sairastuu Alzheimerin tautiin, ja vaimo joutuu viereltä seuraamaan miehensä hidasta liukumista pois yhteisestä todellisuudesta. Kun sairaus on niin pitkällä, ettei mies enää tunnista vaimoaan, tämä päättää viedä Martinin siihen samaan Välimeren kaupunkiin, jossa he olivat lomailleet joskus kauan aikaisemmin, suhteensa alussa. Tuo kohta koskettaa aina.

Yksi oman elämäni myyttisistä, joskaan ei aina pelkästään rakkaista, paikoista on kesämökki. Siinä missä nykyään kesäpaikkoja varustellaan omakotitaloiksi lattialämmityksineen ja astianpesukoneineen – mitä en ymmärrä alkuunkaan – isoisäni 1950-luvun alussa Mikkelin lähistölle saareen rakentama kesämökki edustaa sitä vanhaa ajattelua, jonka mukaan modernit mukavuudet eivät mökille kuulu, paristoradiota lukuun ottamatta.

Lapsuuskesinä naapureita ei ollut mailla halmeilla. Kotitekoisen laiturin nokasta kurkottaenkaan ei nähnyt merkkejä ihmiskunnan olemassaolosta. Muistan, että postinhakureissuakin odotettiin jo pari päivää etukäteen, jos vaikka joku kertoisi kirjeitse olevansa tulossa käymään. Vieraita kävi niin harvoin, että he olivat aina tapaus.

Olivatko nuo ilman samanikäistä seuraa vietetyt kesät yksinäisiä vai vain yksinolon aikoja, sitä en oikein tiedä. Mutta epäilen, että aika moni asia elämässäni, kummallisia persoonanpiirteitä myöten, vielä nytkin selittyy noilla ajoilla, hyvässä ja pahassa.

Mökki herättelee vahvoja tunteita aina kun siellä käy. Kaikki on pysynyt kutakuinkin muuttumattomana vuosikymmenet, ja niinpä mökkimaisema aikakoneen tavoin heittää jonnekin menneeseen. Esineistö ja tutut tuoksut palauttavat mieleen lapsuuskesien leikkimaailmat samoin kuin myöhemmän nuoruuden epätietoiset pohdinnat siitä, miksi sitä oikein rupeaisi isona. Palautuvatpa mieleen myös eksistentiaalisen vilun ankaroittamat filosofiset harrastukset, kun tuli aitassa luettua Schopenhauerin Pessimistin elämänviisautta.

Pyhä-sanan käyttö edes leikillisesti jostain näin maallisesta ja henkilökohtaisesta on arveluttavaa, mutta muutakaan sanaa en keksi, koska pyhä on aina jotain, minkä voi häpäistä. Minulle jo isot muutokset mökin sisustuksessa tuntuisivat rienaukselta siitä puhumattakaan, että vanha hirsinen rantasauna jyrättäisiin uudemman tieltä.

Samasta syystä ymmärrän senkin, että Helsingissä paraatipaikalla tönöttävän Makkaratalon järkyttävä betonipötkö halutaan suojella. Kyse ei ole estetiikasta vaan yhteisistä muistoista ja merkityksistä.

Varmasti myös ummehtuneesta nostalgiasta, mutta sijansa silläkin.

Naiset huipulle, miehet pois pohjalta

/ arnokotro

Helsingin Sanomat, Sunnuntaidebatti 15.6.2008

Keskustelu naisten ja miesten tasa-arvosta ryöpsähtelee kiivaana.

Keskustelua ja toimeliasta tasa-arvopolitiikkaa kyllä tarvitaankin, koska yhteiskunnassa yhä ilmenee rakenteellisia vinoumia. Niistä kärsivät etupäässä naiset, jotka saavat keskimäärin kehnompaa palkkaa ja eläkettä kuin miehet, joutuvat useammin pätkätyökierteeseen, edelleen tekevät valtaosan kotitöistä ja etenevät ylimpiin virkoihin takkuisemmin kuin miehet – kaikki vääristymiä, jotka vaativat korjausta.

Äijät siis porskuttavat, ja naiset tekevät töitä pienellä palkalla ja hoitavat kodin ja lapset? Tasa-arvon koko kuva ei ole näin mustavalkoinen. (Nyt en puutu siihen, että väestöryhmien viimeaikainen eriarvoistuminen ei ole ensisijaisesti sukupuolikysymys.)

Miehinen yliedustus vallitsee paitsi yhteiskunnan yläportaalla myös kuraportaan syrjäytyneistössä. Samalla kun työelämän lasikatot hidastavat naisten nousemista johtotehtäviin, kulttuuriset ja sosiaalipoliittiset lasilattiat estävät – onneksi! – naisia vajoamasta pahnanpohjimmaisiksi samassa määrin kuin miehiä. Pahoinvointi-indikaattorit, kuten pitkäaikaistyöttömyys, asunnottomuus, toimeentulotuelle putoaminen ja koulujen keskeytyminen, kasaantuvat miesväestöön.

Miesten ongelmat eivät ole naisten syytä. Ne pitäisi kuitenkin ottaa huomioon tasa-arvotyössä, jonka motoksi hyvin sopisi naiset huipulle, miehet pois pohjalta. Vapaasti käytettävissä.

Virallisen tasa-arvopolitiikan tulisi kiinnittää huomiota myös käytäntöihin, joissa miehet ovat heikoilla. Esimerkiksi sukupuolet eri asemaan asettavaa asevelvollisuuslakia ei ymmärretä tasa-arvo-ongelmaksi. Muualla keskustelu on edistyksellisempää: Ruotsissa kutsunnoista vastaavan Pliktverketin johtaja on kummeksunut sitä, että vielä 2008 maassa on naisille ja miehille eri laki.

Tasa-arvotyön agendalle tulisi mahtua – naisten kohtaamien ongelmien lisäksi – myös pohdinnat siitä, miten miesten jalkojen alle saataisiin syrjäytymiseltä suojelevaa sosiaalipoliittista lasilattiaa.

Tämä ei ole naisilta pois. Silti monet kolumnistit ja jotkut näkyvät kasvatustieteilijät ovat leimanneet esimerkiksi huolen poikien kouluvaikeuksista pelkäksi naisvastaiseksi ruikuttamiseksi. Kun joku osoittaa sormella epäkohtaa, pitää katsoa epäkohtaa, ei sormea.

Monipuolisempi koulukulttuuri ja opettajiston sukupuolijakauman oikaiseminen tasapainoisemmaksi koituisi myös tyttöjen parhaaksi. Miesvaje vinouttaa tyttöjen kasvatusta siinä kuin poikienkin.

Usein kuultu argumentti on, että pojat kyllä syrjäytyvät koulutuksesta useammin kuin tytöt, mutta se ei ole tasa-arvo-ongelma, koska myöhemmin miehet sitten menestyvät. Koulu kuitenkin ennustaa tulevaa: koulupudokkaat helposti marginalisoituvat myöhemmän elämän huono-osaisiksi.

Kummallinen ajatus on sekin, että niin kauan kuin naiset kokevat enemmän syrjintää, miesten ongelmat eivät ole ajankohtaisia. Samalla logiikalla huumeiden käyttöön ei tarvitse puuttua, koska meillä on tätä suurempi alkoholiongelma. Kyllä ongelmien käsittely rinnakkain on mahdollista – ja välttämätöntä.

Epäjohdonmukaista on myös, jos naisten vähäinen edustus johtajistossa selitetään yhteiskunnallisesti, mutta miesten huono-osaisuudesta puhuttaessa hypätään jonkinlaiseen uusliberalistiseen tulkintaan ja katsotaan sen johtuvan vain omista valinnoista. Eikö molempien ilmiöiden taustalta löydy myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia mekanismeja, joita pitää tutkia ja purkaa?

Tasa-arvokeskustelulle antavat leimaa, ehkä median toimintalogiikan vuoksi, hedelmättömät vastakkainasettelut, pölhöt kärjistykset, argumenttien sijaan henkilöönkäyvä nimittely ja tahallinen väärinymmärtäminen. Esimerkiksi kirjailija Kaari Utrio on tulkinnut miesten tasa-arvosta puhuvien pelkäävän, että ”naisilla on liikaa ihmisoikeuksia”. Ja kun aamutelevision juontaja tiivistää miesten ongelmista kirjoittavien näkemykseksi ”naiset ovat liian tasa-arvoisia”, kotisohvalla voi vain äimistellä mekanismia, jolla milloin kenenkin kommentit vääntyvät mediamankelissa irvikuvikseen.

Itse näen, että naisten ja miesten tasa-arvopyrkimysten päämäärät ovat yhteiset. Esimerkiksi marginalisoituneiden miesten aseman kohentaminen olisi myös naisten etu. Juuri naiset pääasiassa joutuvat siivoamaan niin yksityisesti kuin ammatillisesti miespudokkaiden jälkiä.

Tasa-arvo ei ole nollasummapeliä, vaan viime kädessä kaikki voittavat -asetelma.

Yksi tasa-arvokeskustelun kestokummallisuuksista on siihen osallistuvien holtiton niputtaminen. Milloin näkee puhuttavan ”feminismistä” yhtenä suuntauksena, milloin miesten ongelmista puhuva kytketään osaksi jotakin naisvihamielistä ”miesliikettä”, jonka mukaan ”tasa-arvossa on menty liian pitkälle”. Toivottavasti tuollaista liikettä ei ole olemassa, ja jos on, pysyttelen kaukana. Muutenkin vastaan vain omista näkemyksistäni. Kun feminismejä on yhtä monta kuin feministejäkin, kuten Tulva-lehden päätoimittaja Anne Moilanen on todennut, myös miesasiaa on yhtä monta lajia kuin siitä puhuviakin.

Sellaisen niputtamisen kyllä hyväksyn, että nais- ja miesasia nähtäisiin yhteiseksi ihmisasiaksi vastakkainasettelun sijaan.

Haaveilen yhteiskunnasta, jossa kaikki saisivat sukupuolesta riippumatta mahdollisimman vapaasti toteuttaa elämänarvojaan. Oikeudet ja velvollisuudet olisivat yhtäläiset, eikä esimerkiksi maskuliinisuus määrittyisi militaristisesti niin, että jokaisen miespolven pitää stereotyyppisten kunniakoodien ajamana mennä armeijaan – vastoin maanpuolustuksen todellisia tarpeita – ollakseen ”oikea mies”. Niin sotaurho- kuin äitimyytit joutavat mennä.

Miesnäkökulma tulkitaan liian helposti ”backlashiksi”, tasa-arvoa uhkaavaksi takaiskuksi. Mutta miesnäkökulman ei tarvitse olla taantumuksellista takaisiniskentää. Olisi päinvastoin edistyksellistä, jos miehet aiempaa enemmän kyseenalaistaisivat rooliodotukset ja voisivat jäädä kotiin hoitamaan lapsia tai ruveta lastentarhanopettajaksi ilman ennakkoluulojen painolastia.

Lainsäädännön oikaisujen (esimerkiksi asevelvollisuuden säätäminen kaikille vapaaehtoiseksi) lisäksi käännänkin katseeni miesemansipaatiossa miehiin, joiden pitäisi murtautua roolihaarniskastaan ja tehdä valintoja kapeasti määrittyvää maskuliinisuutta avarammin. Kuten kirjailija Virginie Despentes on lohkaissut, miesten olisi syytä viskata aseet samaan romukoppaan, johon naiset heittivät emansipaatiossa rintaliivinsä. Heitettäväksi sopivat myös työelämän verenmakuiset karriäärikilpailut ja statuskamppailut, joissa hävinneet putoilevat lasilattioiden läpi niin että kilisee. Näyttääpä jotenkin kapealta myös monen uraputkiurheilussa voittaneen elämä.

Jos feminismi määritellään niin, että sen tavoite on naisten ja miesten välisen eriarvoisuuden poistaminen ja se, että jokainen voi sukupuoleen perinteisesti liittyvistä rooliodotuksista ja ennakkoluuloista vapaana toteuttaa itseään, ainakin minun miesasiani on feminismiä, ihmisasiaa.

Kyllä kansa tietää

/ arnokotro

Metro, 2.6.2008

Tai sitten ei. Onneksi en ole poliitikko. Tiettyjä asioita ei poliitikko voi sanoa ääneen, mutta rivipulliaiset voivat. Kuten sen, että kansanäänestysten vaatiminen on toisinaan pelkkää noloa ja laskelmoivaa populismia.

Monet halusivat taannoin Euroopan perustuslain hyväksymisestä suoran kansanäänestyksen. Sen verran pitkältä ja kimurantilta lakiluonnos haiskahti, että minä ainakin olisin tuntenut itseni kädettömäksi äänestyskopin kyllä/ei-valikon edessä.

Se ei olisi ollut demokratian vaan diletantismin juhlaa.

Kevään mittaan tuli välillä katsottua suomalaisten yleistietoutta kartoittanutta Kuudes aisti -ohjelmaa, joka täräytti ruutuun tyrmääviä prosentteja. Enemmistö meistä ei tiedä, mitä ministeripostia hoitaa Jyrki Katainen, millä vuosikymmenellä Vanha ylioppilastalo vallattiin tai kuka kokosi Kalevalan.

Muutenkin tuntuu olevan yleistieto iloisesti hukassa. Hei Vennamon Veikko, kuuluuko ylös, väärässä olit: ei me tiedetä mitään! Koskaan ei ohjelman päättävä Broadcastersin tunnarinauru ole leikannut ilmaa yhtä ivallisesti kuin näiden gallupien jälkeen.

Toisaalta mitä väliä? Ei kai mitään, ellei vallalla olisi vastuunvälttelyn kulttuuri, joka saa poliitikot lymyilemään vaikeissa päätöksissä gallupien takana.

Samalla kun kyselyt kertoivat, että suuri osa meistä ei tiedä milloin Suomi itsenäistyi, vappupuhujat keräilivät irtopisteitä toivomalla tärkeistä turvallisuuspoliittisista linjauksista kansanäänestyksiä. Ja kun yksi aloittaa, muiden on vähän pakko peesata.

Jos pelottavan moni meistä veikkaa maan itsenäistyneen vasta sotien jälkeen ja kiinnostus EU:ta kohtaan on sitä luokkaa, ettemme tiedä nimeltä yhtäkään suomalaista euroedustajaa, miten juuri ulkopolitiikan monimutkaisiin valintoihin saisi kansanäänestyksillä parhaat ratkaisut?

Kansanäänestykset ovat joskus paikallaan. EU:hun liittyminen oli kansallisen identiteetin kannalta niin iso kysymys, ettei sellaista voi jättää pelkän eduskunnan päätettäväksi. Pressanvaali sopii suoraksi ilman valitsijamiesten kähmintää. Kuntaliitoksissa suora kansanvalta ratkaiskoon, ja sitä rataa.

Mutta kansanäänestyksen vaatiminen vaikka nyt energia- tai turvallisuuspolitiikan linjauksista henkii arveluttavaa pölhöpopulismia. Jos kerran emme vaivaudu ottamaan perusasioista selvää, on turha kitistä siitä, että parasta turvallisuuspolitiikkaa on edustuksellinen demokratia.