Anna, 35/2007

Yksi niistä kirjoista, joihin huomaan palaavani aina uudestaan, on Yrjö Kallisen puheista koottu Elämmekö unessa. Kallinen oli melkoinen hahmo: mystikko ja pasifisti, säkenöivä puhuja, teosofi ja osuustoimintamies, hippi ennen hippejä. Historian oikusta Kallinen toimi puolustusministerinä 1940-luvun lopulla.

Ääripasifistinen rauhanaatteen äänitorvi ei ole tavallisin näky puolustuslaitoksen huipulla.

Alun perin löysinkin kirjan varuskunnan kirjastosta. Menin armeijaan, vaikka olisi pitänyt ymmärtää, että Kotro ja armeija on mahdoton yhdistelmä – kuten pian tuli selväksi ja onnistuin kaikkien onneksi saamaan vapautuksen. Olen herkutellut ajatuksella, että joku kirjahankinnoista vastannut vääpeli oli valinnut Kallisen kokoelmiin kirjaan tutustumatta: täytyyhän hyllystä löytyä maanpuolustushenkeä kohottavia entisen puolustusministerin kirjoituksia.

Rauhanaatteen ohella Kallisen ajattelussa viehättää se, miten hän arvostelee kilpailuvimmaa, johon meidät kasvatetaan pienestä pitäen. ”Nuoreen sieluun painautuu elämäntaju, joka on täynnä kilpailuvelvoitusta. Näytä että pystyt! Ellet pysty, se on häpeä! Sinä olet epäonnistunut! Tämä on niin läheinen asia, että siihen ei edes ole objektiivista suhdetta, nuoret eivät ymmärrä, että tämä käsitys on heihin suggeroitu. Mutta elokuvat huutavat, sanomalehdet huutavat, televisio huutaa, kirjat huutavat tuota epätoivoista kilpailuhenkeä ja voittaja-arvostusta.”

Kilpailua, kamppailua, paremmuutta. Suorittamista ja mittaamista. Paremmuusjärjestykset ja kaikenmoinen listaaminen ovat niin jokapäiväisiä, ettei niiden kummallisuutta tosiaan huomaa. Sellaista asiaa ei olekaan, ettei siitä vähintään yleisöäänestystä saisi. Voittaako Väinämöinen Muumipeikon, Viidestoista yö Satumaan? Mitkä ovat luetuimmat kirjat, katsotuimmat ohjelmat? (Listan häntäpään ohjelmat pitää savustaa ruudusta pois, olivatpa sitten hyviä tai huonoja.)

Koululaitoksessa mittatikkujen käyttö on viety huippuunsa ja numeroarviointia harjoitetaan laajemmin kuin olisi välttämätöntä. Elämänkatsomustiedon opettajana olen tuskaillut, miten keskusteluvetoisessa ja pohdiskelevassa oppiaineessa ylipäätään voi jakaa numeroita oikeudenmukaisesti. ”Sinä Jenni toit esiin kiinnostavia elämänfilosofisia pointteja, mutta Jonilla oli parempia, sinulle seiska.”

Sopivasti annosteltuna kilpailuhenkisyys motivoi ja tuuppii eteenpäin, ja kamppailu myös sen itsensä vuoksi voi olla hauskaa ja harmitonta, jos se rajataan peliksi kaukaloon ja noudatetaan reiluja sääntöjä. Vallitsevassa ilmapiirissä itsetarkoituksellinen kilpailu vain ei pysy kaukaloissa ja juoksuradoilla vaan se tunkeutuu kaikkialle. Kamppailuhenki uhkaa tehdä pyrkyyden ja kampittamisen tantereeksi myös sen sosiaalisen alueen, jolle kuuluisivat yhteisöllisyys ja vertailuista vapaa yhdessäolo.

Yhteiskunta ei ole kilparata.

Ihminen on luontaisesti itsekäs ja kilpailullinen? Enpä usko. Jos ihminen ylipäätään luontaisesti on jotain, hän on konformisti, ympäröiviin olosuhteisiin ja kulttuuriin mukautuva olento. Jos meihin pienestä pitäen istutetaan – Kallisen sanoin – kilpailuvelvoitusta täynnä oleva elämäntaju, ei tarvitse ihmetellä, jos meistä tulee yhteisöllisten olentojen sijaan omanvoitonpyyteisiä minäilijöitä ja kiipijöitä, kyynärpäätaktikkoja. Missä on listoja ja vertailua, siellä toisen tappiot kirjautuvat omiksi voitoiksi.

Kilpailukulttuuri tekee pahaa jälkeä ihmissuhteissa. Vimmainen työnteko eristää ja erakoi ihmisiä häkkeihinsä. Kuka jaksaa ravihevoshenkiseltä työltään enää arki-iltoina tavata ystäviään, miten raivata tilaa vapaa-aikaan ja iisisti ottamiseen, leppoisaan jouteiluun?

Kilpailukulttuuri tuottaa ihmisiä, joiden talous kukoistaa ja käyntikortti vakuuttaa, mutta ympärillä aukeaa sosiaalinen erämaa. Uuden rahan ja aseman mukanaan tuomat sikariklubit ja ”yhdet töiden jälkeen” -työkaverit eivät koskaan voi korvata raviradan varteen unohtuneita ystäviä.

Metro, 16.3.2004

Havaitsin ilmiön selvimmin opintojen loputtua. Opiskeluvuodet olin kitkutellut opintotuen perusosalla, asumistuella ja niillä vähäisillä tuloilla, joita tilapäistöistä kertyi. Summat eivät olleet päätä huimaavia, mutta eipä ollut vuokrakaan. Merihakalaisesta opiskelijasolusta piti pulittaa vaivaiset tuhat markkaa kuukaudessa.

Valmistuttuani sain paikan lukion opettajana. Kun mukaan lasketaan erilaiset kirjoitus- ja esiintymispalkkiot, tulot ovat melkein samat kuin opiskeluaikoina, nyt vain saan summan euroina. Tulot ovat lähes kuusinkertaistuneet.

Miltä tuntuu? Eipä juuri miltään. Kun opiskelija saa vuokran maksetuksi ja huomaa kuun lopulla rahaa olevan vielä muutamaan tuoppiinkin, hän tuntee olonsa suorastaan etuoikeutetuksi: koskaan en muista oluen maistuneen yhtä hyvältä. Rajat intensifioivat halun. Aikuisten maailmassa puhutaan olutrahojen sijaan asunnon säästämisestä, kesämökeistä, autoista, perhelomista ulkomailla.

Ja huoli rahojen riittävyydestä on sama kuin ennenkin.

Emme käytä elintasomme arvioinnin pohjana jotakin absoluuttista nollapistettä, vaan varallisuutta verrataan ympäristön kulloisiinkin standardeihin. Jos naapurit ja ystävät vaurastuvat samaa tahtia kuin me itse, emme juuri koe rikastuneemme.

Vaikka yhteiskunnan keskimääräinen varallisuus kasvaisi kuinka paljon, vertailuköyhyys säilyy. Itsensä köyhäksi tuntevia ihmisiä on kuta kuinkin saman verran, olipa yleinen elintaso kuinka korkea tai matala tahansa, kunhan tietty selviytymisminimi on ylitetty. Suomi on nyt tavattomasti vauraampi kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta enpä usko elintasoonsa tyytyväisten määrän kuluneina vuosikymmeninä juuri kasvaneen.

Tämä psykologinen perustotuus kyseenalaistaa koko talousjärjestelmän mielekkyyden. Nykysysteemi perustuu kasvuun, se on polkupyörätaloutta: jos hetkeksikään pysähtyy, kaatuu. Ongelma on siinä, että rajaton kasvu rajallisessa tilassa on pitemmän päälle mahdottomuus.

Sisyfos oli Kreikan tarustossa kuningas, joka joutui vierittämään kiven vuoren laelle aina uudestaan, koska joka kerta se vieri takaisin alas. Nykymeininki tuo mieleen sisyfonisen turhautumisen, sillä kokemuksellinen köyhyys ei bruttokansantuotetta kasvattamalla katoa.

Kyllä, tiedetään: onhan se on nähty, mitä tapahtuu, jos talous ei kasva. Työttömyys räjähtää käsiin samoin kuin valtionvelka, sosiaaliturvasta ja muista menoista pitää tinkiä, köyhät köyhtyvät, leipäjonot pitenevät. Tämä on totta. Mutta ehkä se on totta vain siksi, että olemme rakentaneet omituisen järjestelmän, jossa talouden on pakko kasvaa, jotta olosuhteet säilyisivät ennallaan.

On varmasti utopistista ajatella, että esimerkiksi EU:ssa voisi nousta riittävästi kriittisiä ääniä vaatimaan täyskäännöstä. Mutta jossain vallitsevien totuuksien katveessa häämöttää mahdollisuus toisenlaiseen yhteiskuntaan, joka ei tähtää alati lisääntyvään vaurauteen vaan stabiilimpaan tilaan, joka ei perustu maapallon ekologista kantokykyä ajatellen surrealistisiin kasvuodotuksiin.

Ja ainahan yksittäinen ihminen voi ravistella itsensä psykologisesti irti kasvu-uskonnosta ja vertailuköyhyysloukosta. Riittää, kun on kerrankin kunnolla itsekäs ja unohtaa muut.

Laotse sen sanoi parhaiten: ”Joka tietää itsellään olevan tarpeeksi, on rikas.”