Uusi Suomi, 16.10.2023

Martti Ahtisaaresta oli moneksi. Hänet muistetaan varsinkin Nobel-palkinnostaan, mutta liian vähälle huomiolle on jäänyt, että Ahtisaari oli mies, joka yritti sitoa Suomen kunnolla länteen silloin kun se ei ollut mitenkään suosittua

Maamme vahingoksi Ahtisaari pelattiin Sdp:ssä sivuun eikä hän presidenttinä edes pyrkinyt jatkokaudelle. Niinpä saimme länsimielisen ja Nato-myönteisen Ahtisaaren tilalle Nato-jäsenyyden vastustajan.

Se oli ruma temppu.

Eikä ikävä kyllä jäänyt ainoaksi alhaiseksi tempuksi. Ahtisaari ei saanut presidenttinä osakseen sitä arvostusta, jonka olisi ansainnut. Valtamediaa myöten hänestä tuli jatkuvan pilkan kohde, ja irvailun aiheeksi kelpasi niin ulkonäkö, puhetapa kuin kävelytyylikin. Eipä pilkalta säästetty puolisoakaan.

Tuskin liioittelen jos sanon, että Ahtisaari oli – tai on edelleen – Suomen aliarvostetuin presidentti.

Itse en voi kehua Ahtisaarta juuri tunteneeni, mutta muutaman kerran oli tilaisuus keskustella hänen kanssaan. Erityisesti muistan sen, kun juonsin Ylellä kouluteemaista keskusteluohjelmaa ja toivoimme Ahtisaarta vieraaksi; hänhän tosiaan oli koulutukseltaan kansakoulunopettaja – yksi nälvinnän aihe tietty sekin.

Emme Ylellä kai oikein uskoneet että saisimme presidentin ohjelmaan, mutta niinpä vain hän kiireiltään kerkesi tulemaan. Muistan miten hän arvosti opettajan ammattia ja sanoi näkevänsä joka päivä peilistä nimenomaan opettajan. Mieleen jäi, että Ahtisaari oli ystävällinen ja kuunteleva, ja nuo ovat varmasti myös ne ominaisuudet, joilla on saatu hyviä tuloksia hiukan isommissakin pöydissä.

Ahtisaari ei ollut profeetta omalla maallaan eikä omassa ajassaan. Mutta uskallan ennustaa, että tulevaisuuden historiankirjoituksessa hän saa ansaitsemansa arvon.

On vielä yksi anekdootti. Muistan että Marko Ahtisaaren hääjuhlissa Martti puhui. Ja miten hän aloitti puheensa? ”As you see, I am not a priest. But I am a peacemaker.”

Sellaista nyt kovasti tarvittaisiin, parisuhteissa tietysti, mutta maailmalla laajemminkin.