Uusi Suomi, 20.9.2025

Haluan ajatella, että Helsingin opetuslautakunta toimii koulujen parhaaksi. Miksei toimisi? Tunnen sitä paitsi lautakunnan puheenjohtajan, hän on ystäväni ja poikkeuksellinen hauska ja älykäs ihminen.

Siksi on vähän vaikea uskoa silmiään, kun katsoo mihin opetuslautakunta nyt pyrkii.

          Digi digi digi, pää on pipi

Viime viikolla lautakunta käsitteli muun muassa lukio-opetusta. Se haluaa määrätä, että digilaitteet ovat mukana 70 prosentissa lukio-opiskelusta. Niin sanottua ilmiöpohjaista opetusta pitää olla 40 prosenttia.

No tuota. Digitekniikka on oiva apu opetuksessa ja opiskelussa, mutta siinä ei ole järjen häivää, että digin käytölle määrätään pakolliset kiintiöt.

Otetaan esimerkki läheltä. Filosofian kursseilla meillä on tapana keskustella ja väitellä. Järjestetyn väittelyn päätteeksi voi olla kiinnostavaa pitää vaikka sähköinen äänestys väittelyn voittajasta. Mutta se ei riittäisi: äänestykseen menee liian vähän aikaa väittelyyn verrattuna, digiprosentit paukkuisivat pahasti punaisella. Elävälle dialogille ei jää tilaa, kun pitäisi kaivaa digivehkeet esiin.

Entä jos aamutunnit ovat olleet liikuntaa ja on pelattu lentopalloa? Silloin olisi mentävä koko loppupäivä digipohjalta, että saadaan prosentit täyteen.

Vaikkapa juuri filosofiassa on tärkeää syventyä ja keskittyä välillä vaikeisiinkin aiheisiin, ja usein se onnistuu parhaiten – uskaltaako tätä sanoakaan – kirjaa lukemalla. Mutta jos opiskelija lukee kotona tunnin verran, vahinkoa on vaikea korjata. Peräänhän tarvittaisiin melkein kolme tuntia työskentelyä digilaitteiden kanssa.

Suomalaisen koulun vahvuus on ammattitaitoiset ja korkeasti koulutetut opettajat, joilla on työssään laaja autonomia. He ovat voineet itsenäisesti päättää, mikä työtapa milloinkin on paras ja tarkoituksenmukaisin. Tätä on jopa pidetty yhtenä syynä Suomen huimaan menestykseen Pisa-vertailuissa.

Nyt digin pakkosyöttö uhkaa hyväksi havaittua autonomiaa. Samalla ristiriita on valmis. Ensin sanotaan, ettei opettajan pidä itsevaltaisesti tyrkyttää faktoja, vaan opiskelijat hakevat tietoa itse ja etsivät oman tapansa opiskella. Tästä epäautoritaarisesta hengestä ei ole tietoakaan, kun opetuslautakunta haluaa nyt ylhäältä päin määrätä opettajien työtavoista.

Välineestä pääsi siis tulemaan päämäärä. Sitä ei edes yritetä peitellä, vaan se myönnetään avoimesti: uusi ajattelu tiivistyy sloganissa ”ei enää mitä, vaan miten”. Mutta kai sillä on yhä väliä, mitä opiskellaan? Menetelmien pitää palvella sisältöjä ja tavoitteita, ei toisinpäin.

Pakkodigitalisaation eduista ei ole tutkimusnäyttöä. Päinvastoin, oppimistulokset näyttävät huonontuvan. Dogmaattinen digi-intoilu muistuttaa homeopatian logiikkaa: sillä se lähtee, millä on tullutkin. Nuorten luku- ja kirjoitustaito on heikentynyt ritirinnan digitalisaation kanssa, ja ratkaisuksi tarjotaan lisää digitalisaatiota.

Mieleen pujahtaa myös kiusallinen kysymys. Missä vaiheessa digikonsulteista ja älylaitteiden, appien ja oppimisympärisöjen markkinamiehistä tuli pedagogiikan asiantuntijoita?

Tietysti opetuslautakunnan kaavailemaan 70 prosentin digikiintiöön voisi suhtautua samalla asenteella kuin moni kollega: mitä väliä, eihän sitä kuitenkaan seurata mitenkään.

Mutta ei se noin saa mennä. Jos meillä on määräyksiä, joille voi viitata kintaalla, se vetää maton alta muultakin ohjeistukselta. Mitä väliä sitten on opetussuunnitelmallakaan?

Voihan myös olla, että prosenttien toteutumista todella seurataan, ja opettajat alkavat parhaaseen neuvostotyyliin laatia digikiintiöiden saavuttamisesta raportteja. Silloin ei voi välttyä ajatukselta, että hallintoporras työllistää kehitelmillään itsensä mutta samalla ylityöllistää opettajat, joiden pitäisi kuitenkin keskittyä ydintehtävään, opettamiseen.

          Nykykoulusta tuli olkiukko

Jotta uusi digikoulu näyttäisi mahdollisimman uljaalta, muu kuin digiavusteinen opiskelu pitää leimata kelvottomaksi. Jos käytössä ei ole tabletteja ja älypuhelimia, kehityskonsulttien retoriikassa opetus on ”opettajakeskeistä saarnaamista” tai ”paasaamista” opettajan yrittäessä ”kaataa” tietoa oppilaiden päähän. Olen kuullut puhuttavan ”luostarikouluista” ja ”aukeamaopetuksesta”.

Koulukeskustelusta tuli olkiukkoilun juhlaa.

Luulisi että ihmisten kohtaamisella olisi enemmän arvoa, jopa opettajan persoonalla ja vaikkapa hänen kertomillaan inspiroivilla tarinoilla – innostavalla esimerkillä? Eikö ihmisvetoinen opetus ja keskustelu ole sitä tärkeämpää, mitä isomman osan vapaa-ajastaan nuoret ovat nenä kiinni älypuhelimessa? Itse muistan vieläkin omien kouluaikojeni persoonalliset ja motivoivat opettajat, mutta on vaikea kuvitella, että joskus tulevaisuudessa ihmiset muistelisivat opetusta lämmöllä, koska käytettiin paljon Socrativea ja Kahootia.

Sekin on väärä luulo, että olisi olemassa jokin ”diginatiivien” sukupolvi, joka haluaisi kaiken aikaa – tai vaikka sen 70 prosenttia – opiskella älylaitteilla, mutta keski-ikäisten setien ja tätien dinosaurusarmeija haraa vastaan. Kokemukseni mukaan nuoret kaipaavat kovasti elävää kohtaamista ja dialogia – kenties juuri vastapainoksi vapaa-ajan ruutuelämälle. Olen kuullut juuri nuorten puhuvan digiähkystä ja toivovan, että kursseilla olisi enemmän keskustelua ja vähemmän tabletteja.

Nuoret pitävät myös printtikirjoista, eikä ihme. Kun on tarkoitus syventyä, keskittyä ja hahmottaa kokonaisuuksia, kirja on aivan verraton väline. Somen tarjoaman pikaruuan vastapainoksi tarvitaan lisää rauhassa pureksittavaa sivistyksen slow foodia. Ja koulun tehtävä on johdattaa sen pariin.

Olikin irvokasta istua koulutuksessa ja kuulla konsultin kertovan iloisesti koulusta, jossa ”kirjoista on päästy jo melkein kokonaan eroon”. Voi pyhä yksinkertaisuus.

Överiksi menevä digitalisaatio ei ole harmitonta. Jos tottuu liian yksipuolisesti pyörimään sekavissa nettirihmastoissa, pitkäjänteinen ja paneutuva lukeminen alkaa tuntua työläältä. Tekstiin ei enää osaa uppoutua, kun aivot kaipaavat kärsimättömästi uutta ärsykettä.

Nobel-palkittu Daniel Kahneman puhuu ihmismielen kahdesta järjestelmästä. Systeemi yksi on nopea, intuitiivinen ja pinnallinen: se laskee, että 3+2=5. Systeemi kaksi on analyyttinen, hidas ja vaatii ponnistelua. Se laskee, mitä on 32 x 13 ja pohtii, sopiiko marxilainen yhteiskunta-analyysi nyky-Suomeen.

Pinnallinen nettipoukkoilu tapahtuu systeemissä yksi. Kun lukee syventyneesti kirjaa, käynnistyy systeemi kaksi. Juuri siihen koulun pitäisi valmentaa – analyyttiseen, syvälliseen ja kriittiseen ajatteluun. Silti en juuri näe opetushallinnossa huolta lukemisen vähenemisestä. Enemmän huolta kannetaan siitä, osaavatko opettajat riittävästi pelillistää opetusta.

Monen viisikymppisen mielessä on kenties se omien kouluaikojen tylsin maikka, joka mumisi luokan edessä. Tunnit kuluivat kirjoittamalla vihkoon asioita, jotka olisi voinut samassa ajassa lukea kirjasta. Ja muistaapa Ylekin koulusta uutisoidessaan kaivaa rekvisiitaksi liitutaulua, karttakeppiä ja aapiskukkoa. Parissakin koulussa työskentelevänä voin kertoa, että tuo ei ole ollut tyypillistä koulutodellisuutta aikoihin.

On loukkaavaa ja kohtuutonta, että ensin suomalaiset opettajat ovat nostaneet koulumme maailman kärkeen, mutta nyt tehty työ onkin ollut vain paasaamista ja pöpöttämistä. Mitenhän muuten kirurgit reagoisivat, jos heille kerrottaisiin kaikkien onnistuneiden leikkausten jälkeen, että heidän työnsä on ollutkin silkkaa veitsellä sohimista?

Ne opettajat, jotka peräänkuuluttavat tolkkua ja tervettä järkeä digihurmoksen sijaan, on helppo psykologisoida alentuvaan sävyyn ”muutosvastarintaisiksi”. Digitotalitarismin vaientamina useimmat pitävätkin suunsa kiinni. Mutta onhan se kumma, jos terveelle kriittisyydelle ei ole sijaa. Samalla kun toivomme, että opiskelijoista kasvaa kriittisesti ajattelevia aktiivisia kansalaisia, opettajilta näemmä odotetaan lammasmaista kritiikittömyyttä.

Erityisen vahingollista on, että digi vie liiaksi taloudellisia ja henkisiä resursseja kaikelta muulta. Ryhmäkoot saavat kasvaa eikä sijaisiin ole varaa, mutta älylaitteisiin löytyy rahat aina. Ja opettajainhuoneessahan voisi keskustella vaikkapa siitä, millaisia arvoja koulun pitää oppilaille ja opiskelijoille välittää, mistä kumpuaa ääriajattelu, miten voimme vahvistaa nuorten turvallisuudentunnetta, empatiataitoja ja demokraattisia valmiuksia. Tai mistä kirjoista nuoret saattaisivat innostua.

Nyt keskustelua käydään lähinnä siitä, tukevatko padit flash playeriä, miksi Prezi tökkii ja milloin Macin beta-ajurit ja verkkoprotokollat saadaan kuntoon. Jos tältä jää aikaa, voi yrittää puhua siitä, miten voimme edistää nuorten kasvua tasapainoisiksi ja terveiksi aikuisiksi.

          Ihmeellinen ilmiö

Entäpä se ilmiöpohjaisuus, jota opetuslautakunnan mukaan pitäisi olla lukio-opiskelusta 40 prosenttia? Ilmiöpohjaisuus tarkoittaa tiivistetysti sitä, että luovutaan perinteisestä oppiainejaosta ja valitaan jokin todellisuuden ilmiö, jota sitten tarkastellaan eri näkökulmista.

Ajatus on kieltämättä hyvä. Koulun ulkopuolisessa todellisuudessa ei ole oppiainerajoja, joten niitä ei pitäisi niin vahvasti olla koulussakaan.

Oikeastaan ajatus on niin hyvä, että erillistä ilmiöopetusta ei juuri tarvita. Ilmiöpohjaisuuden pitää nimittäin olla kaiken aikaa opettajien ja opiskelijoiden korvien välissä, ei sitä ole syytä erikseen survoa lukujärjestykseen.

Jos keskustelemme elämänkatsomustiedon kurssilla ihmiskuvista ja pohdimme, onko ihminen hyvä vai paha, hyödynnämme kaikkia relevantteja oppiaineita ja näkökulmia. Millainen kyky ihmisellä on historian valossa hyvään ja pahaan? Mitä osaa kertoa psykologia? Millaisia ajatuksia ihmisolemuksesta filosofeilla on ollut? Entä biologia: millaiseksi evoluutio on meidät muokannut? Ja millainen on vaikkapa kristinuskon ihmiskuva?

Jos ilmiöopetus runnotaan kouluihin niin, että Helsingin lukioissa sitä olisi lähes puolet kaikesta opetuksesta, tuloksena on läjäpäin jo ihan käytännön pulmia. Ei tarvitse edes miettiä lukujärjestysteknisiä ongelmia tai opettajien työnjakoa.

Tuollaisella ilmiökiintiöllä nimittäin eri aineiden opetussuunnitelmat eivät toteutuisi. Kurssien tavoitteet jäisivät saavuttamatta. Opiskelijoiden kannalta tämä on erityisen ikävää, jo ylioppilaskirjoitustenkin vuoksi. Itse olen toki ollut pitkään sitä mieltä, että mokomat stressitestit voisi poistaa kokonaan, mutta se tuskin lähiaikoina onnistuu, joten niiden kanssa eletään. Helsinkiläisten ilmiölukioiden abiturientit eivät olisi samalla viivalla muiden kanssa, koska ylioppilaskokeet mittaavat nimenomaan opetussuunnitelmien sisältöjen hallintaa.

Joitakin ilmiökursseja voi olla ihan hyvä järjestää. Mutta 40 prosentin osuus on selvästi liikaa ja kertoo lähinnä siitä, että reaalimaailmasta vieraantuneilla kehityskonsulteilla on livennyt se kuuluisa mopedi käsistä.

En minä uudistuksia sinänsä vastusta. Koulua pitää jatkuvasti kehittää, muuttuvassa maailmassa se ei tietenkään saa jämähtää sijoilleen. Omakin opetukseni on koko lailla erilaista kuin kymmenen vuotta sitten. Mutta jokainen muutos pitää aina arvioida sen mukaan, mitkä mahtavat olla sen hyödyt ja haitat, ei se itseisarvo saa olla.

Parahin opetuslautakunta. Olette koulun ja nuorten etua ajattelevia ihmisiä. Olisiko aivan mahdoton ajatus vetää lokakuun kokouksessa digi- ja ilmiöprosentit takaisin, koska asiaa ei ehkä ole loppuun asti harkittu?

Itse puolestani uskon puhuvani monen opettajan suulla, kun lupaan hyödyntää digilaitteita koulussa sen mukaan kuin tarpeen on ja käsitellä opiskeltavia asioita mahdollisimman laajasti ja eri näkökulmista.

Aina tilanteen mukaan.