Kirjasta tuli ooppera

Uusi Suomi, 3.5.2017

Luvut ovat kamalia. Tilastot kertovat, että kaunokirjallisuuden myynti romahti viime vuonna melkein seitsemän prosenttia. Myynti on valunut jo vuosia, ja jokainen voi miettiä, mikä on tilanne kymmenen tai viidentoista vuoden päästä, jos kehitys jatkuu.

Ja jatkuuhan se, jos ei ihmeitä tapahdu.

Toisaalta luvut eivät yllätä. Äidinkieltä ja kirjallisuutta opettava kollega kertoi kyselleensä lukiolaisilta lukutottumuksia. Se oli äkkiä kyselty, koska suuri osa ei lue kirjoja lainkaan.

Metrolla kulkiessani olen huomannut, että juuri kenenkään kädessä ei enää ole kirjaa. Lukemisesta on tulossa vähän hassu ja elitistinen harrastuskummajainen.

Kirja on uusi ooppera.

Se on valtava vahinko. Varsinkin nuorena kannattaisi lukea, sillä silloin kirjat tömähtävät tajuntaan vielä väkevämmin kuin myöhemmin. Jos ei koskaan lue, kokonaiset maailmat jäävät avautumatta. Se on kuin ei koskaan kuuntelisi musiikkia tai katsoisi elokuvia.

Jostain syystä lukuharrastusta pidetään feminiinisenä: kovat jätkät eivät kirjaan koske, eivät varsinkaan duunarit. Nykyvinkkelistä tuntuu erikoiselta, että joskus on ollut aika, jolloin työväestö vaati maksuttomia kirjastoja joka pitäjään ja köyhässäkin kodissa oli kirjahylly. Nyt ei taida olla monessa rikkaassakaan.

Kuten Ville Eloranta ja Jaakko Leino tuoreessa kirjassaan Sanaiset kansiot huomauttavat, lukemisen luulisi kiinnostavan miehiä edes siksi, että se kehittää kielentajua, ja kielen hallinta on valtaa. (Vallan tavoittelu kai sentään on miehistä puuhaa.) Kielellä rakennetaan todellisuuksia ja mielipiteitä ohjaillaan yhä enemmän retoriikalla: se pääsee vaikuttamaan, joka löytää sattuvimmat sanat ja kirjoittaa sen verran sujuvasti, että joku jaksaa tekstejä lukeakin.

Jos työväestö vieraantuukin kirjoista, niin eipä näytä tilanne valoisalta äveriäämmissäkään yhteiskuntaluokissa. Aikoinaan oli sellainenkin jengi kuin sivistysporvaristo, joka puhui taiteen puolesta. Nyt meillä on sivistysvihamielinen kauppisporvaristo, jonka kourassa romaani on luonteva kuin Rolex pitkäaikaistyöttömän ranteessa.

Kirjalliseen tunnelmaan ei pääse edes rihkamamyymälöiksi muutetuissa kirjakaupoissa. Filosofia- ja psykologiahyllyistä on turha etsiä filosofiaa tai psykologiaa, heppoisia itseapuoppaita ja ”tunnista tähtimerkkisi” -opuksia on sitten senkin edestä. Pelin ymmärtää menetetyksi viimeistään silloin, kun ämyreistä tulee kailotus ”tänään ollaan auki myöhempään elikkä vielä on tunti aikaa shoppailla”.

Äsken kuulin, että tuntemani kadehdittavan lahjakas kirjailija sai pakit kustantamolta, joka oli kyllä pitänyt käsikirjoituksesta muttei halunnut julkaista sitä, ”koska kirjat eivät nykyään millään tahdo käydä kaupaksi”. Voi vain kuvitella, mikä määrä hyviä käsikirjoituksia jää lyhytpinnaisen anti-intellektualismin aikoina pelkiksi biteiksi kotikoneen kovalevylle.

Hölmöyden huippu on, että kouluvisionäärit tekevät kaikkensa vieroittaakseen nuoret kirjoista. Pitkäjänteisyyttä vaativat kirjat ovat vanhanaikaisia, digitaaliset oppimisympäristöt ja nettiklikkailu ovat tätä päivää.

Mutta kai tässä pitäisi kiittää ajan henkeä. Divareista saa ennätyshalvalla laatukirjallisuutta, kirjastoissa ei ole ruuhkaa ainakaan kaunokirjahyllyillä ja jos joku haluaa näyttää kulttuuri-ihmiseltä, enää ei tarvitse vaivautua oopperaan, pelkkä kirjan avaaminen riittää.

Vaikka kovin pieneltä lohdulta tuo tuntuu sen rinnalla, että kirjallinen kulttuuri kuihtuu ja luku- ja kirjoitustaito rapistuu murhaavaa vauhtia.