Julkaistu kirjassa 10 kirjettä ylioppilaalle (WSOY, 2012)

Kirje ylioppilaalle

Tarina, yksi mahdollisista

En selvästi pääse ammatistani eroon.

Olen päätynyt filosofian ja psykologian opettajaksi. Nyt ammattini näkyy siinä, että ensin aikomukseni oli kirjoittaa sinulle siitä, millaista opastusta elontielle voisimme saada suurilta ajattelijoilta. Mielessäni kävi kuvailla, mitä näköaloja Erich Fromm, Anthony de Mello, Hermann Hesse tai vaikka Epikuros ja Schopenhauer ovat avanneet ja minkämoisin aatoksin minuakin eteenpäin tuuppineet.

Luovuin pian ajatuksesta. Jos haluaa tietää, mitä historian viisaat ovat oivaltaneet, on luettava historian viisaita.

Sitten tarkoitukseni oli valottaa ilman juhlavaa nimiparaatia omaa elämänfilosofiaani. Pian tämäkin alkoi arveluttaa. Teoreettisen viisastelun vaara on liian ilmeinen. Mitä älykästä osaisin sanoa?

Ei, minun pitää kertoa sinulle tarina, ojentaa pala omasta elämästä. Ei siksi, että elämäni olisi ollut jotenkin ainutlaatuista. Vaan juuri siksi, että se ei ole. Luullakseni toiveeni ja lankeemukseni ovat varsin tavanomaisia – mutatis mutandis, muutettavat muuttaen. On vain nähtävä yleinen yksityisessä, yksityinen yleisessä.

Haluanko varoittaa sinua vaarallisesta reitistä, jäävuorista? Kenties. Silti jokaisen on itse kokeiltava, jääkö kieli pakkasella metalliputkeen kiinni.

Pureudun häpeämättä henkilökohtaiseen. Uskon, että joskus vain sukeltamalla tarpeeksi omaan ja yksityiseen voi tavoittaa jotain yleistä.

Kertomuksen voisi aloittaa monesta kohtaa. Kaikki rajaukset ovat mielivaltaisia. Alkakoon tarina kesäkuusta 1999, mielipuolisen vuosisadan viimeisestä kesästä, joka sattuu olemaan poikkeuksellisen aurinkoinen.

Eletään optimismin aikaa. Pörssikurssit sojottavat pontevasti yläviistoon kansan kahmiessa it-osakkeita äkkirikastumisen toivossa. Koko Suomi tuntuu humaltuvan noususuhdanteesta. Minä humallun Magyar Fehér Borista.

Ylioppilaskirjoituksista on vierähtänyt yli kymmenen vuotta. Monista syistä, jotka olisivat kokonaan toisen kirjeen paikka, olen ajautunut holtittomuuteen ja itsesabotaasiin, jonka olen omissa silmissäni mitenkuten onnistunut romantisoimaan huolettomaksi boheemielämäksi.

Elämä on huoletonta siinä sarkastisessa merkityksessä, etten pidä mistään huolta.

Vietän kirjailijaelämää ilman kirjaa. Puberteettisen uhmakas yhteiskuntasuhteeni avaa ovet harhaisille minämytologioille, joissa kykenemättömyys mihinkään tolkulliseen sankaroituu poliittiseksi eleeksi, mielenosoitukseksi, statementiksi.

Elämäntunto on jollain pateettisella tavalla sekä voitokas että lohduton; olen suistunut sankari, askelman taempaa kaiken kirkkaasti näkevä tarkkailija, urhea ulkopuolinen. Jos ei voi menestyä tyylikkäästi, on edes tuhouduttava tyylikkäästi.

On ironista, että kelpoisina pitämäni luonteenpiirteet, kuten herkkyys ja terve heikkous, ruokkivat rappiota siinä missä ammatillinen pyrkyryys ja "mitähän nuo minusta ajattelevat" -turhamaisuus pitäisivät epäilemättä ryhdissä.

Tosin kukaan ei ajattele minusta yhtään mitään.

Luen ehdottomasti vääriä kirjoja: Henrik Tikkasta, Christer Kihlmania, Kari Kontion Lajinsa viimeistä, Kalervo Palsan päiväkirjoja ja Charles Jacksonin Tuhlattuja päiviä, josta tulee matkaoppaani itsepetoksellisen turmion tantereille. Juomakierteeseen huuhtoutuneesta Don Birnamista, kirjan traagisesta antisankarista, tulee minun sankarini, velvoittava esimerkki, peruuttamattoman perikadon irvokas ikoni.

Edes Tuula-Liina Variksen oivallinen Kilpikonna ja olkimarsalkka – raatorehellinen kuvaus avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa – ei useaankaan kertaan luettuna avaa silmiä rappioromantiikan valheellisuudelle ja dekadenttien desperadojen ympärilleen kylvämälle tuholle.

Kammoksun perhearvoja ja sitä latteaa sohvasuomalaisuutta, jossa kansalaiskunnon mitta on ennen eläkeikää omiksi säästetyt seinät. Pidän järkyttävänä, että nuoret aikuiset vetäytyvät esikaupunkien ankeuteen sulkemaan ovet ja ikkunat maailmalta, jotta voisivat käpertyä lapsineen ja prime-korkoon sidottuine lainoineen Ikea-vuorattuihin vankiloihinsa, joissa viikon kohokohta on yhdessä sohvalta katsottu vuokraleffa sen jälkeen kun lapset on tappelun jälkeen saatu nukkumaan.

Minä en haluaisi lapsia koskaan.

Koen totta kai olevani osallinen jostain vakiovalintoja suuremmasta, olkoonkin että tuolloinen olemisentapani varmasti näyttää pelkältä peruspudokkuudelta, sosiaaliviraston syrjäytymisseminaarin powerpointilta, tuhlattujen mahdollisuuksien kouluesimerkiltä.

Rahaa elämiseen tikistän työttömyyspäivärahan, asumistuen ja toimeentulotuen kitsaista noroista; yhteiskunnan armeliaisuusorganisaatiot ojentavat apuaan sen minkä kiireiltään kerkiävät ja pykälät periksi antavat. Välillä olen kuulevinani sosiaalityöntekijän äänessä puhtaan ammatillisuuden ylittävää huolta.

Takana on sekalaisia ja työmarkkinoilla hyödyttömiä opintoja. Työnantajan silmin opintorekisterini muistuttaa rikosrekisteriä – sosiologiaa, filosofiaa, psykologiaa, sosiaalipsykologiaa. Oikeissa töissä pitäisi ymmärtää jotain tietokoneista ja markkinoinnista.

Minulla ei ole aavistustakaan, miten koskaan maksaisin opintovelkani. Asunnon virkaa toimittaa kymmenen neliön rähjäinen opiskelijasolu. Alkoholinkäyttö on jo pitkään ylittänyt suurkulutuksen rajat.

Olen sosiaalipoliittinen ongelma.


Se kesäkuun puolivälin päivä voisi olla aivan tavallinen joutilas aurinkopäivä kaltaistensa pitkässä ketjussa. Se ei ole. Istuksin alkuiltaa Pub Patrikin terassilla Liisanpuistossa kuten yleensä, lopuksi suuntaan keskustaan. Ilta on kääntynyt aamuyöksi, kun askellan Klaus Kurjesta kohti Erottajaa.

Siellä tulee käänne. Käänne kävelee vastaan pitkin Erottajankatua. Käänteellä on tummat hulmuavat hiukset, mustat vaatteet, samaan aikaan suloiset ja uhmakkaan itsetietoiset kasvot ja omituinen sukunimi ja kaikki tietävät hänet, koska hän on yliopiston kaunein tyttö. Ja hän tulee alas Erottajanmäkeä juuri kun olen nousemassa taksiin ja hän sanoo hei ja kertoo tietävänsä minut, koska minulla on järjettömästi opintoja ja me ehdimme yhdessä vielä Lost and Foundiin, joka tietysti jo nimenkin vuoksi sopii tarkoitukseen mainiosti.

Tosin me kapinalliset löydämme ensin ja kadotamme vasta paljon myöhemmin.

Seuraavana päivänä luen tulitikkurasian kannesta, että me tapaisimme heti juhannuksen jälkeen Café Engelissä.

Niin tapahtuu ja meistä tulee me.

Neiti M. on taiteilijaperheestä ja pian pääsen loisimaan hänen isänsä kaupunkiasuntoon, josta on vain kivenheiton matka uuteen kantaravintolaamme Eliteen. Tytön vanhempien kanssa on helppo ystävystyä: he eivät kavahda holtittomuuttani, päinvastoin, ja heidän vanavedessään soluttaudun kulttuurikapakoiden kiinnostavimpiin pöytiin. Syrjäytynyt mies syö Kosmoksessa nieriää ja keskustelee undergroundista, oopperasta ja 1970-luvun kulttuurisodista.

Äkkiä, niin minä huomaan, minulla on kaikki. Me juhlimme paljon, ihan olemassaoloamme vain ja toistemme löytämistä. Tavoitan M:n kanssa ne yhteiset taajuudet, jotka vain umpi-ihastuneet voivat.

Mutta onni on potentiaalista surua.

Kaikki kaatuu loppukesästä 2001. Neiti M. lähtee Pariisiin Madonnan konserttiin eikä tule enää takaisin. Tai tulee kyllä mutta ei minun luokseni. Taivaankauniilla älykkäällä nuorella naisella on muitakin ottajia.

Kun joskus vuosia myöhemmin kuulen miten hän on onnensa löytänyt, ymmärrän että minä en koskaan olisi voinut tarjota murto-osaakaan siitä. Taloaan hän kutsuu Linnaksi. (Minun yksiötäni on sentään luonnehdittu helvetin esikartanoksi.) Jos boheemi köyhäily voi parikymppisestä naisesta vielä tuntua eksoottiselta, ennen pitkää omakotitalo kiilaa taiteilijakapakan ohi.

Se on maailman laki.

Iso sijansa on tietenkin ollut minun kaikkiallisella mahdottomuudellani. Kun mies katoaa tarpeeksi monta kertaa, kadoksiin hän saa jäädäkin.


Vuosituhannen toinen syksy tulee kuten syksyt aina. Koulut alkavat, kansanopistojen kielikurssit täyttyvät opiskelijoista, lehdet kellastuvat ja putoavat märkään asfalttiin ja tuoksuvat juuri siltä kuin syksyisin pitää.

Olen aina pitänyt syksyistä. Niiden tunnelma on samaan aikaan haikea ja toiveikas. Mutta tuo syksy on erilainen. Se yrittää tappaa minut, ja melkein onnistuukin.

En ole koskaan ollut hyvä eroaja, hyvästijättäjä. Muistan miten jo lapsena katsoin kolkon tunteen vallassa kesämökin laiturilta horisonttiin loittonevaa venettä, kun on sunnuntai-ilta ja vieraat lähtevät. Suvivirret, läksiäiset, muutot, lähtöpäivät – ne kaikki läikäyttävät ahdistusta ja kuolemanpelkoa sisuskaluissa.

Ja nyt sentään hyvästellään kokonaista maailmaa, kahden ihmisen omaa pienoiskulttuuria, tulevaisuuttakin.

Vapaudesta aina haaveillut mies saa vapauden puhtaimmillaan – vapaan pudotuksen.

Kaupungilta saamani yksiö alkaa sottaisuudessaan muistuttaa television rikosraporttien huumeluukkuja. Hyvä puoli on sentään se, että alkoholi riittää minulle.

Huono puoli se, että sitä riittää.

Juominen alkaa usein aamusta, ja miksei alkaisi. Jos jo puolikas viinipullo kääntää krapulahypistykset kaikkivoipaisen säkenöiväksi seurallisuudeksi ja antaa siivet uuteen nousuun ja herooisiin seikkailuihin, kuka hullu jättäisi tekemättä vaihtokauppaa?

Sydäntä puristavan eroahdistuksen, teatraalisen rappion ja hetkittäisen hybriksen tiheissä tunnelmissa jokin mielen pohjakerros syöttää tajuntaan lauseita. Lyhyitä, pitkiä, pehmeitä, kovia, kaipailevia lauseita romahduksesta ja kadotetusta paratiisisista; tunnen sanojen syöksyvän sielun syvänteistä kuin tähtäämättömät mutta silti tarkat torpedot.

Siitä asti kun opin lukemaan olen ihaillut kirjoja ja kirjailijoita. Luin lapsena kirjojen selkämyksistä kustantajien nimiä kuin autoharrastaja automerkkejä. Kustannustalojen nimissä oli aivan erityinen sointi. Kirjalito. Gummerus. Weilin+Göös.

Tammen logo näytti labyrintilta, ja minä halusin löytää perille.

Niin jo ennen kouluikää rustasin kotikutoisin kieliopein tieto- ja satukirjoja, joita pyysin isää teippailemaan ja solmimaan oikean kirjan näköisiksi. Pahvista pystyi tekemään melkein aidon näköisen selkämyksen, johon kirjoitin huterin kirjaimin Gummerrus.

Neljännesvuosisata myöhemmin olen lähempänä unelmaa kuin koskaan. Minun pitää kirjoittaa kirja, novelleja, runoa, aforismeja tai jotain niiden väliltä, aivan sama, mutta kirja minun pitää kirjoittaa.

Kirjoitan kaikkialla. Bussipysäkeillä, kapakoissa, puistoissa, junassa. Kirjoitan kuitteihin, leffalippuihin, lautasliinoihin. Kotona tungen lappuset muovikansioon, jonka päälle olen dramaattisesti kirjoittanut Post Festum ja josta sopivan mielentilan tullen poimin lauseita koneelle.

Kirja tulee kumma kyllä valmiiksi. Lopputulos on fiktiivinen mutta elettyyn perustuva, based on a true story.

On kesä 2002 ja julkaisematon käsikirjoitus alkaa saada kulttimainetta Helsingin yössä, jossa kaikkia kirjailijakliseitä orjallisesti vaalien olen vaeltanut ja elämöinyt koko kirjoitustyön ajan, epäilemättä tahattomaan koomisuuteen asti.

Elokuisena iltapäivänä pakenen levottomuutta ravintolalaiva Väinämöisessä Like-kustantamon kirjajulkkareissa. Ari Peltosen räyhäromaani Toinen saa päivänvalon. Kekkereissä on myös Outi Popp, hän on lukenut Post Festumin ja esittelee minulle baaritiskillä Liken kustannuspäällikön. Sovimme että toimittaisin käsikirjoitukseni kustantamoon. Juna on lähtenyt liikkeelle.

Tai ennemminkin peto on alkanut hengittää.

Jo seuraavalla viikolla vien paperinipun Likeen Kruununhakaan, Pub Patrikin naapuriin. Kävelen Liisanpuistoon, istun penkille ja soitan Outille ja kerron, että arpa on nyt heitetty. Että nyt voimme vain odottaa.

Kauan meidän ei tarvitse. Vähän myöhemmin käyn yliopistolla Fabianinkadun atk-luokassa lukemassa sähköpostit. Kustantajalta on tullut viesti, jonka kädet täristen klikkaan auki: "Teksti vakuutti. Kyllä siitä kirja pitää tehdä."

Korvissa humisee. Käsikirjoitus on saanut myönteisen julkaisupäätöksen kahdessa tunnissa. Kävelen puolipökerryksissä Opintoputkea pitkin Kaisaniemen metroasemalle ja annan katusoittajalle kolikon.

Keskiviikko 12. maaliskuuta 2003 on kaunis ja lämmin. Aurinko sulattaa viimeisiä lumia, ilma tuoksuu katupölyltä ja keväältä. Post Festumin julkaisutilaisuus alkaa klo 14 Bar Loosessa Fredrikinkadulla. Kustantaja on halunnut kirjalle uuden nimen, kannessa lukee nyt Sanovat sitä rakkaudeksi.

Paikalle saapuu kymmeniä ihmisiä, ystäviä ja tuttavia enimmäkseen, mutta joukossa on joitakin toimittajia ja Märta Tikkanen, tärkeä kirjallinen esikuva ja tiennäyttäjä. Myös neiti M. tulee julkkareihin ja meistä otetaan kuva, jossa pidämme kirjaa välissämme ja hymyilemme arasti ja jotenkin salaseuraisesti kameralle.

Draamaan sopii, että se jäisi meidän viimeiseksi hetkeksemme.

Dj soittaa the White Stripesia ja Rapturea, pieni klubi on täyttynyt ihmisistä ja keskusteluista emmekä edes huomaa milloin yksityistilaisuus vaihtuu yleiseksi ravintolaillaksi; tuntuu kuin kaikki osallistuisivat juhlaan. Jos pikkupojasta asti hellityn unelman todeksitulo voi näyttää joltakin, niin ehkä sitten juuri tältä. Nyt on Se hetki, Momentum.

Oikeastaan voisin lopettaa tarinan tähän, oikeastaan minun pitäisi.

Mutta ei ole onnellisen lopun aika, ei vielä. On kuljettava vielä kolmatta tuhoa kohti.


Joten mitä seuraavaksi? Dynamiitti räjähtää. Helsingin Sanomat tekee kirjasta ja sen kirjoittajasta ison jutun sunnuntainumeroon. Kuvassa mustaan pikkutakkiin sonnustautunut esikoisrunoilija istuu viskilasin kanssa Café Engelin takahuoneessa. Samassa yhteydessä Sanovat sitä rakkaudeksi saa suopean kritiikin ja se valitaan ehdokkaaksi vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi.

Sitten tulevat muut lehdet, radio, televisio. Julkisuus on hallitsematon. Semisyrjäytynyt mies kiertää kaikki mahdolliset ja mahdottomat talk show't ja muut keskustelu- ja viihdeohjelmat (muodollisena syynä kirjan markkinointi, tottakai) samalla kun lehdet vääntävät jos jonkinmoista juttua, paitsi Image joka gonzohenkeen julistaa Missä Kotro luuraa -kilpailun. Lehden sivuille on piilotettu lystikkäitä Kotro-hahmoja, jotka löytämällä voi osallistua arvontaan ja voittaa palkinnoksi muovikassin.

Muovikassi on tavaramerkkini, parempaan laukkuun ei mielestäni ole varaa.

Marraskuussa Mitä missä milloin nostaa Kotron Vuoden henkilöitä -galleriaan yhdessä Tony Halmeen, Matti Vanhasen, Gimmelin ja Irakin tiedotusministerin kanssa. Juorulehden ilmiantopalstalle riittää tieto, että Kotro on nähty kuutosen ratikassa.

Kotro päätyy lööppiin, sanaristikoihin, koulukirjoihin, Trivial Pursuitiin ja myöhemmin hahmoksi Aku Ankkaan. Kotro heittää runokeikkaa ympäri Suomea ja leikkii rocktähteä. Vuosien päästä mediamölyä tutkittaisiin väitöskirjaa myöten.

Kotro antaa juovuksissa haastatteluja eikä aina vaivaudu edes tarkistamaan niitä, jolloin viimeistään toimittajat pitävät huolen siitä, että jutuista tulee aivan päättömiä. (Pieni vinkki: jos sinua haastatellaan lehteen, unohda ironia.)

Iltapäivälehden naljakolumnisti ja iso aikakauslehti tavoittelevat Suomen ennätystä saman ihmisen jatkuvassa nälvimisessä. Markkinointi ja mainonta -lehti kirjoittaa "Kotro-ilmiöstä" ja ainoana kunnolla oivaltaa, että Kotro on täysin eksyksissä.

Minä en ollut halunnut kuuluisaksi.

Tietenkin olin halunnut kuuluisaksi.


Kun olin yläasteella pelkäsin liikuntatunteja. Koripalloa inhosin eniten. Peli on kerran ratkaisuvaiheessa, kun pallo lentää suoraan kohti. Otan siitä kopin ja huomaan äkkiä seisovani yksin pallo kädessä eikä minun ja korin välissä ole kuin tyhjää kenttää. Voitto on minusta kiinni. En tiedä mitä tehdä, häkellyn ja pallo kirpoaa kentän laitaan. Naurun kuulen korvissani vieläkin.

Nyt seison taas pallo kädessä. Käsissä on bestseller-kirja, sähköposti on täyttynyt haastattelupyynnöistä enkä enää yhtään tiedä, mitä pitäisi tehdä.

Enkä varsinkaan, mitä ei pidä.

En enää edes tiedä, kuka olen. Lehdet takovat juttuja itsellenikin vieraasta arnokotrosta, jossain toisaalla elää runoilijaminä, sen takana toinen ja vielä edellistäkin yksinäisempi ja herkempi kokija, ja kaukana kaikkien kerrostumien alla hylättynä ja ihmeissään piileksii pienimpänä maatuskanukkena viisivuotias satukirjojen tekijä pukertamassa kanteen kustantajan nimeä ja iloitsemassa valmistuneesta kirjasta, joka kertoo Hiirestä joka käy lääkärissä.

Vai ei itseään pääsee pakoon? Totta kai pääsee, helposti. Mediateatteri ja holtiton alkoholinkäyttö ovat hyvä alku.

Arno Kotrosta tulee fiktiivinen hahmo.

Haastatteluissa Arno Kotro näyttelee Arno Kotroa.

Kotro tuntee itsensä voittamattomaksi. Vaikka itse sitä huomaamatta on hävinnyt jo.

Julkisuus juovuttaa. Yhdessä pidäkkeettömän juhlimisen kanssa se suistaa vauhtisokeuteen. Menestys voi olla petollisempaa kuin vastoinkäymiset, usko pois. Niin petollista, että vain satiirikko kehtaa kutsua sitä menestykseksi.

Kirja tietty myy hyvin. Painokset loppuvat yksi toisensa perään ja uusia otetaan jatkuvasti. Kirjasta sovitetaan kuunnelma ja näytelmiä, tekstejä sävelletään ja levytetään. Kotro ei aina tuotoksista pidä, mutta mitä väliä. Suosio joka tapauksessa hivelee huomionhakuista ja häiriintynyttä mieltä.

Ennen pitkää myös talous kohenee. Kotro muuttaa lähiöstä onnellisen lapsuuden maisemiin Kruununhakaan kuin toivoen, että jos se ei lapsuutta takaisin toisikaan niin kevyen kosketuksen lapsuuden huolettomiin aurinkokesiin kuitenkin.

Kaikilla on kaipuu kadotettuihin paratiiseihin, vaikka ne eivät ihan paratiiseja olisi olleetkaan.

Odottamattoman rahavirran luulisi estävän syrjäytymistä, mutta sen sijaan isot tulot ja näennäinen menestys vauhdittavat putoamista; tasapainoisen ja henkistyneen elämän näkökulmasta vip-tiloihin syrjäytyy siinä kuin katuojaankin.

Julkisuus on julma häkki, joka kaappaa ja sulkee sisäänsä tunnevammaisia olentoja laastaroimaan kuka mitäkin hylkäystä ja itsetuntoruhjetta, ja ruljanssiin revityt minävaurioiset ihmispolot tulevat äkkiä jatkuvasta huomiosta riippuvaiseksi, Kotro muiden mukana.

Esse est percipi, olemassaolo on havaituksi tulemista, väitti filosofi Berkeley muutama vuosisata sitten, ja trendiravintolan kekkereistä raportoivien seurapiiritoimittajien liepeillä lause lavenee metafysiikasta raadolliseksi psykopatologiaksi. Ilmaisen viinan keitailla salamavalojen räiskeessä saa totisesti ihmistä etsiä, lyhdyn kanssa, Diogeneen vimmalla ja hulluudella.

Julkisuuden kanssa lutraaminen on yksinäistä. Vanhat ystävät kavahtavat oudoksi muuttunutta, minä-minä-maahan eksynyttä maanista pörheltäjää ja uudet tuttavuudet ovat pinnallisia kuin 7 päivää -lehden kansi ja riippuvat kyynisyyteen asti siitä, mikä on oikukkaassa julkisuuspörssissä kenenkin tuorein noteeraus.

Ennen muuta julkisuus on yksinäistä siksi, että kaikkien julkisuus on erilaista. Median tolkuttomuuksia ei voi täysin jakaa kenenkään kanssa. Media runtelee jokaisen sen hampaisiin joutuvan, mutta omalla tavallaan.

Ei, kaikki rampautuvat samalla tavalla.


Suosio on tullut Kotrolle helposti, harhaanjohtavan helposti. Hän erehtyy luulemaan, että tekemällä kaiken samoin kuin Post Festumin unenomaisena vuotena hän voisi vaivatta kokea menestyksen uudestaan.

Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, se pitäisi filosofiansa lukeneen miehen tietää.

Kotro kirjoittaa vastaavan kirjan kuin Post Festum, nyt vain naisen näkökulmasta, eikä ymmärrä että tuuli todella on kääntynyt. Ei ymmärrä eikä tiedä, että Kotron "oman persoonansa ympärille näyttävästi julkisuuteen polkaisema kummallinen performanssi" – kirjailija Hannu Raittilan vastaansanomatonta luonnehdintaa käyttääkseni – nostattaa niin suurta vihaa, että toinen kirja ei voi saada oikeudenmukaista vastaanottoa. Kirjallisuuspiirien raivo iskee silmille kuin tsunami.

Tai ehkä Kotro tajuaa viimeistään Painobaarin kirjajulkkareissa keiton kuplivan vaarallisesti yli. Ravintola pullistelee pintajulkimoista ja tiedotusvälineistä groteskin mediashow'n ylittäessä kaikki tolkun rajat.

Kirja saa nopeat ja murhaavat kritiikit, tietenkin. Eikä pelkästään kirja, vaan koko mies. Maan vaikutusvaltaisin kriitikko kertoo ylpeänä, miten Kotrosta kirjoittamansa näyttävän täysteilauksen jälkeen kirjailijat riensivät onnittelemaan häntä "kuin kansallissankaria". Juuri siellä, missä eniten meuhkataan suvaitsevaisuudella, vallitsee kaikkein pahin suvaitsemattomuus.

Kotro sulkee kännykän ja häipyy pikalähdöllä Turkkiin Välimeren rannalle, missä on viehättävän hiljaista koska on helmikuu.

Viestimien toimintalogiikka on armoton, draaman käsikirjoitus vailla valitusoikeutta. Media hehkuttaa nousevia ilmiöitä kritiikittömän hurmioituneena, epäsuosioon joutuneita mätkitään joukolla toimittajien peesatessa laumasieluisesti toisiaan: papukaijajournalismi roolittaa ihmiset tylysti hyviksiin ja pahiksiin. Sylkykupeiksi valituista kirjoitetaan mitä hyvänsä soopaa ja heidän sanomisensa käännetään vaikka ylösalaisin, jos jutun räväkkyys sillä paranee.

Usko minua: suomalaiseen journalismiin, ainakin näkyvään osaan sitä, on päässyt juurtumaan henkeäsalpaava typeryys. Totuudella ei ole väliä, huomioarvo ratkaisee.

Lehtiäkin villimmäksi meno yltyy netissä. Solvaamiseen erikoistuneet ammattitoimittajat ovat tulenjohtajia, todellinen tykkituli ammutaan anonyymin vihan ja vainon näyttämöksi kitkeröityneillä keskustelupalstoilla.

Mutta tämänhän sinä tiedät jo.

Mediakivityksen kohteeksi joutuneen onkin hämmentävää lukea, että nuorten toiveammatti on julkkis.

Marttyyriksi on silti turha ruveta, omaa syytä pitkälti kaikki ja Kotron voi tietty katsoa saavan suunnilleen sen minkä on tilannutkin. Myös suhteellisuudentaju auttaa. Lehtien herjakirjoitukset tai edes netin tappouhkaukset eivät ole syöpädiagnooseja.

Oli miten oli, ahtaaksi käy elo. Mies seisoo kuilun reunalla.


Sitten tulee torstai 26.5.2005 ja tapahtuu jotakin ihmeellistä. Täysin odottamatta.

Edellisenä perjantaina Kolmessa Kruunussa juhlitut syntymäpäivät ovat olleet poikkeuksellisen onnistuneet. Ystäviä on tullut paikalle paljon ja tunnelma poreillut hilpeänä.

Kotron juhlat jatkuvat kuitenkin vielä monta päivää eikä niiden tunnelma ole enää hilpeä.

Tuona torstaina kuljeksin päämäärättömästi kaupungilla, tunti toisensa perään. Tunnen vahvasti, että näin ei voi jatkua. Muutoksen on tultava, jotain täytyy tapahtua. Tai oikeammin: jotain tapahtuu nyt, minusta ja tahdostani riippumatta. Torstai ei ole toivoa täynnä, ei uskoakaan, vaan jollain oudolla tavalla tiedän, että kaikki olisi kohta toisin.

Iltaa vietän Tervasaaren Aitassa, sitten Kolmessa Kruunussa, jossa yön viimeistä viskiä tilatessani sanon, että se olisi elämäni viimeinen.

Se oli. Tulevasta ei tietenkään tiedä, voimme askeltaa vain päivän kerrallaan, mutta uskon ja toivon että se tosiaan oli.

Levottomuus on poissa.

Vaikka juominen äkillisesti jäikin, se ei loppunut uhmakkaalla yrityksellä vaan päinvastoin lakkaamalla yrittämästä, luovuttamalla ja hiljentymällä. Kyse ei ole pelkästä juomisen lopettamisesta vaan rajummasta maailmasuhteen murroksesta. Ei älyllisestä oivalluksesta, vaan napanöyhtäisen minäilyn ja hedonismin vankilasta hiljalleen vapauttavasta henkisestä havahtumisesta. Nöyrtymisestä, riippuvuuksien ja nyrjähtäneen elämänasenteen todellisen luonteen tunnustamisesta. On vaikea löytää sanoja.

Raittius – kamala sana sekin, eikö totta? – antaa sen vapauden, jota turhaan olin hakenut viinistä ja viskistä ja niiden innoittamista mukavapaista seikkailuista. Kapakkaodysseian solipsistiseen juhlaan juuttuneen mielihyväaddiktin valinnanvapaus on kapea, sitä ei ole. Valinnan voi tehdä vain kapakoiden välillä.

Mutta käänne ei tarkoita perille pääsyä. Se tarkoittaa vasta matkan alkua. Prosessia, askeleita.


Elokuussa 2005 Helsingissä pidetään yleisurheilun maailmanmestaruuskisat. Koko kisaviikon sataa ennätyksellisen paljon. Istun avopuolisoni kanssa ainoina asiakkaina venäläisravintola Kasakassa. Ukkonen ja kaatosade ravistelevat kaupunkia ja me syömme ankanrintaa ja minulla on puolisolleni yllätys, jota olen valmistellut jo kotvan aikaan ja jonka paljastan ennen jälkiruokaa: kyllä, minä haluan kanssasi lapsia, minä haluan että me olemme perhe.

Minun pitää selittää hiukan. Vielä hetkeksi on palattava 2000-luvun alkuvuosiin.

Me näemme ensimmäistä kertaa, kun tuleva avopuolisoni purjehtii kollegakseni kouluun, jossa toimin filosofian sivutoimisena tuntiopettajana. Hänellä on pitkät vaaleat hiukset ja ryhdikäs käynti. Hänellä on korkeakorkoiset saappaat, joita ilmankin hän olisi minun mittaiseni.

Hän on näyttävä nainen.

Liikunnanopettajan läksiäisiin hän järjestää kavereineen tanssiesityksen, joka saa silmäni nauliintumaan häneen ja pelkään kaikkien huomaavan typertyneen tuijotukseni.

Mutta meillä ei synkkaa. Tuleva puolisoni pitää koulun nuorille opettajille kotonaan bileet ja jättää minut ainoana kutsumatta.

"Minulla ei ole mitään puhuttavaa sen ihmisen kanssa", kuulen myöhemmin olleen selitys.

"Kouluun pitäisi palkata fiksuja opettajia eikä espoolaisblondeja", on kuulunut oma kommenttini hänestä.

Saamme oppitunnin stereotypioista loppukesän iltana 2003 herttoniemeläisessä ravintolassa, jonne sattumalta osumme samaan aikaan ja ensimmäistä kertaa vaihdamme ajatuksia. Paljon ei tarvitse, koska ne enimmäkseen ovat samat.

Siitä asti olemme olleet yhdessä.

Meillä on kaksi lasta, hänellä on yhä puhuttavaa kanssani enkä minä näe hänessä espoolaisblondia.

Me osaamme jatkaa toistemme lauseet loppuun. Vain yhdessä olemme ehjiä.

Me sanomme sitä rakkaudeksi.


Joskus tunnen Kotron kurkkivan porvarillistunutta arkeamme, joka edustaa kaikkea mitä hän joskus vierasti. On hämmentävää löytää sielunrauhaa ja tarkoitusta juuri siitä, minkä ylenkatsomiseen on käyttänyt kaksikymmentä vuotta. Kaksi pientä tyttölasta tuovat olemassaoloon enemmän mieltä ja merkitystä kuin kaikki tähänastiset pyrinnöt yhteensä.

Erno Paasilinnan tunnetun aforismin mukaan on elettävä sellainen elämä, että siitä syntyy kirjailija. Nyt olen valmiimpi ajattelemaan, että on pyrittävä sellaiseen elämään, josta syntyy isä.

Jospa sovinnaisuuksiin sopeutuu helpoiten jos takana ovat roihuavat vuodet. Keski-ikäinen boheeminuori on helposti koominen näky, mutta jotain surullista on varhaisvanhassa keskiluokkaisuudessakin.

Siksipä olen hiukan huolissani nuorten kapinattomuudesta, konservatiivisuudesta, järkevästä suunnitelmallisuudesta. Miksi hypätä nuoruuden yli? Rosoa, hulluutta ja haavoja peliin, sanon minä. Suuria tunteita, ilon ja surun ääripäitä.

Mutta minun ei pitänyt neuvoa sinua.

Siispä minä sitten? Kyllä, hetkittäin löydän itseni elokuvista. Olen Revolutionary Roadin April ja Frank, olen American Beautyn Lester ja Carolyn – eikö meistä sisäsiisteiksi kesyyntyneistä sovinnaissieluista jokainen joskus ole? Keskiluokkaisen elämänpiirin teennäinen kulissienpystytys, työnarkomania, tyhjäpäinen materialismi ja mieskulttuurin statusleikit huvittavat ja surettavat.

Merkillinen ulkopuolisuuden ja sivullisuuden tunne saartaa miestä, olivatpa elämänvalinnat näemmä mitä tahansa.

Asuntosäästäjäksi en ole osannut ruveta vieläkään, ja taitaa olla myöhäistäkin jo.

Kutsuja pintabileisiin kolahtaa postiluukusta yhä harvemmin, ja ne menevät yleensä suoraan paperinkeräykseen. Niissä on monesti sitä paitsi vanha katuosoite ja posti tuo ne myöhässä – vasta juhlien jälkeen, post festum.

Unohduksen armelias lumi sataa muutenkin nopeasti. Niin se käy, lukija hyvä: sukupolvi toisensa jälkeen nuoret kollit kulkevat voimansa tunnossa takki auki kaupungilla, kunnes tuuli käy heidän ylitseen eikä heitä enää ole.

Jos olenkin löytänyt tien sellaiseen levollisuuteen ja tasapainoon, joka tällä päällä ylisummaan on saavutettavissa, samalla tunnen että matka jatkuu, sen on jatkuttava.

Mutta tämä tarina päättyy tähän. Minä olen nyt hiljaa. On sinun vuorosi.

On tullut syksy taas ja kävelen rannassa viisivuotiaan tyttären kanssa. Me teemme Sokrates-kävelyjä ja me kyselemme toisiltamme kummallisia asioita ja usein me nauramme paljon.

Mutta tänään hän kysyy miksi pilvet näyttävät uhkaavilta ja ovat noin pelottavan matalalla ja minä en tiedä. Kun kysymykset ovat oikein vaikeita ja tuuli käy mereltä navakammin, tunnen miten tytär ottaa kädestäni lujemmin kiinni.

Arno Kotro