Suomen Kuvalehti 4/2016

Uskonnot eivät saa kaapata katsomusopetusta

Keskustelu koulun katsomusopetuksesta on vilkasta – ja omituista. Tasaisin välein vaaditaan, että nykyisestä uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetuksesta pitää siirtyä yhteen kaikille pakolliseen katsomusaineeseen. Yleinen toive on, että uudessa oppiaineessa, ”uskontotiedossa”, esiteltäisiin puolueettomasti eri uskontoja.

Koko lähtökohta on kummallinen. Tärkeät katsomuskysymykset kun eivät enimmäkseen liity uskontoihin.

Hyvässä katsomusopetuksessa keskustellaan esimerkiksi seuraavista teemoista: Mistä oma identiteetti rakentuu? Millaisia arvoja eri nuorisokulttuureihin liittyy? Miten sosiaalinen media muokkaa ajattelua ja maailmankuvaa? Entä musiikki, elokuva, mainokset? Kasvatus ja koulu? Miten erottaa perustellun tiedon huuhaasta?

Nuoret pohtivat paljon eläinten oikeuksia, ulkonäköpaineita, ekologista kuluttamista, uusliberalismia, kansalaistottelemattomuuden moraalia, seksuaalista yhdenvertaisuutta.

Ei näitä kysymyksiä ole mielekästä käsitellä uskontolähtöisesti – tai ateistisesti. Jos mietimme vaikkapa nettikeskusteluiden vaikutusta nuorten arvoihin, olisi kummallista lähteä siitä, mitä hindulaisuus mahtaa asiasta sanoa. Kun käymme katsomuskeskustelua muutenkin etupäässä uskonnottomasti, on erikoista, että koulussa etiikka- ja arvopohdinnat halutaan kytkeä uskontoihin.

Pätevä katsomusopetus on laaja-alaista ja se ylittää oppiainerajat. Kun pohditaan esimerkiksi yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, aihetta voi lähestyä siltä pohjalta, mitä on opittu historian, yhteiskuntaopin, filosofian, biologian ja vaikkapa kirjallisuuden opinnoissa.

Myös uskontojen näkökulma pitää ottaa mukaan. Mutta katsomuksia on paljon, ja uskonnot ovat niistä vain pieni osa.

Eikö sitten voisi siirtyä yhteen katsomusaineeseen, joka ei olisi uskontovetoinen? Teoriassa kyllä, käytännössä se ei onnistu.

Kansainvälinen esimerkki osoittaa, että jos yhteiseen aineeseen mennään, siitä tulee uskontopohjainen. Suomessakin on tästä kokemusta: Helsingin Eurooppa-koulussa kaikki opiskelevat uskontotietoa.

Kuvaavaa on sekin, että julkinen keskustelu katsomusopetuksesta on keskustelua uskonnonopetuksesta. Kuvituksena nähdään usein risti, Daavidin tähti ja kuunsirppi.

Oireellista on, että yrityksistä huolimatta elämänkatsomustiedon opintoja ei ole voitu avata kaikille, vastustus on kovaa. Miten tällaisessa ilmapiirissä olisi mahdollista saada aikaan yksi yhteinen katsomusaine, joka tulisi lähelle nykyistä elämänkatsomustietoa?

Edistyksen sijaan yhteinen oppiaine olisi loikka taaksepäin. Se tarkoittaisi paluuta aikaan, jolloin arvo- ja katsomuskysymykset nähtiin uskonnollisina. Nyt sentään joidenkin on mahdollista opiskella elämänkatsomustietoa, mutta yksi yhteinen aine ajaisi heidätkin käytännössä uskonnonopetukseen.

Samalla pitää tietenkin muistaa, että uskontojen tuntemus on tärkeää. Niiden perusajatuksia ja oppihistoriaa pitää opettaa yleissivistävässä koulussa ja niillä on sijansa myös katsomusopetuksessa, mutta ne eivät saa olla sen lähtökohta. Oikea lähtökohta on nuorten oma elämänpiiri ja ilmiömaailma.

Jospa ratkaisuksi sopisi se, että kaikki opiskelisivat koulu-urallaan sekä uskontotietoa että elämänkatsomustietoa?

Arno Kotro