Näkökulmia erilaisuuteen

Puhe Prinsessa-elokuvan (ohj. Arto Halonen) koulukampanjatilaisuudessa,
Bio Bristol 12.8.2010

"Arvoisa yleisö,
Ensiksi haluan kehua Prinsessa-elokuvaa. Muistan hyvin, kun kesäkuun kuumuudessa mentiin pienellä porukalla katsomaan se, ja mustan huumorin hengessä naureskelimme suomalaisuudelle: mitä tekee suomalainen, kun pitkän pimeän talven jälkeen lopultakin tulee loma ja helteinen kesä? Tietenkin hakeutuu pois auringonvalosta ja vetäytyy pimeään saliin eläytymään mielisairaalaan suljetun potilaan elämään.

Näky olisi epäilemättä ruokkinut eteläeurooppalaisten stereotypioita suomalaisesta synkkyydestä.

Vähän vakavammin: elokuva teki vaikutuksen. Koin sen poikkeuksellisen koskettavaksi tarinaksi, joka kantaa vahvaa viestiä. Elokuva ei ollut synkkä vaan ennemminkin valoisa, humanistinen ja humoristinenkin puheenvuoro ihmisarvon puolesta, ennakkoluuloja vastaan.

Yksi hyvä tarina vaikuttaa asenteisiin enemmän kuin sata saarnaa. Leffa antaakin napakan alkupotkun koulukampanjalle.

Oli myös hienoa, että elokuvan jälkeen saattoi keskustella sellaisten vanhojen partojen kanssa, jotka olivat kuuluneet Prinsessan eli Anna Lappalaisen hoitohenkilökuntaan ja jotka olivat esikuvana elokuvan roolihahmoille. Oli mielenkiintoista kuulla, että leffan tapahtumat todellakin ovat pääpiirteissään tosia.

Kun näytöksen jälkeen keskustelin sen tekijöiden kanssa, onnistuin vain vaivoin peittämään liikutukseni. Ja kun miettii elokuvan sanomaa, sopii kysyä, miksi liikutusta pitäisikään peittää.

Prinsessa kuvaa ihollekäyvästi, miten se, mikä lääketieteellisessä diagnostiikassa luokittuu vakavaksi sairaudeksi, voi käytännön elämässä näkyä kadehdittavana ja muihinkin tarttuvana elämänilona. Elokuva muistuttaa, että yhteiskunnassa pitää olla tilaa erilaisille olemisen ja elämisen tavoille, leikittelevälle elämänotteelle ja myös sellaisille kylähulluille, jotka toisinaan saavat meidät niin kutsutut normaalit näyttämään huvittavan tärkeileviltä.

Elokuvasta tuli mieleen Juicen biisin Viimeinen kylähullu, joka juicemaisen oivaltavasti kuvaa, miten instituutiot jyräävän yksilön. 'Mutta kylään uus, saapui arvokkuus, viran sosiaalisen. Otti kohteekseen, hullun vanhenneen, siitä sekosi kaali sen. Kun maailma tasapäistyy, niin persoonat sivuun väistyy. Pois viedään kylähullu viimeinen.'

Opiskeluajoiltani 1990-luvulta muistan varanotaari Kauko Niemisen, joka Helsingin yliopiston liepeillä väsymättä markkinoi kotikutoista teoriaansa maailmankaikkeudesta. Nieminen julkaisi teoriansa legendaarisena omakustannekirjana Eetteripyörteitä, ja olen kuullut, että hänet oli pyydetty Tekniseen Korkeakouluun pitämään aiheesta luentokin, joka oli ollut menestys. Toivottavasti kukaan ryppyotsa ei suivaantunut moisesta.

Veikkaanpa muuten, että tuo saattoi olla monen opiskelijan mieleenpainuvin luento.

Ainakin omilta kouluvuosiltani parhaiten jäivät mieleen ne opettajat, jotka jos nyt eivät aivan kylähulluja olleetkaan, niin paljon ei puuttunut, ja he usein olivat myös parhaita maikkoja tehdessään opetuksesta mielenkiintoista luovine ja lennokkaine menetelmineen. Toivon mukaan monesti konservatiivisena ja sovinnaisena pidetty koulumaailma antaa tilaa värikkäille persoonallisuuksille. Kouluopetuksesta ei välity moniarvoisuuden viesti, jos opettajisto tasapäistyy liian yhdenmukaiseksi.

Kun puhutaan toiseuden kohtaamisesta, varsinkin kaksi termiä askarruttavat. Toinen on suvaitsevuus, toinen erilaisuus, ja useinhan niitä käytetään yhdessä, tähän tapaan: Meidän tulee suvaita erilaisuutta.

Se on oikeastaan kamala lause.

Kamala siksi, että suvaitsevuudessa on vahva ylhäältä alaspäin katsomisen sävy. Kun sanomme vaikkapa maahanmuuttajista, että meidän pitää suvaita heidän tapojaan, sanomme epäsuorasti, että maahanmuuttajien tavoissa on jotain vikaa, mutta me olemme niin hyviä ihmisiä, että kestämme sen.

Sanalla suvaitsevuus ei nosteta kohteensa vaan sanojansa arvoa.

Entäpä tämä erilaisuus sitten? Ei ole alentuvaa tai normatiivista puhua erilaisista maailmankuvista, mutta kun termiä käytetään yksikössä ja puhutaan erilaisuudesta, tilanne muuttuu. Jotta jokin olisi erilaista, on jonkin oltava tavallista ja normaalia. Mutta mitähän se tavallisuus on?

Toimin koulussa psykologian ja filosofian opettajana ja olen usein tunneilla tehnyt tavallisuuteen liittyvän pienen kokeen. Meillähän on jonkinlainen abstrakti, sumeahko mutta yleensä varman kyseenalaistamaton käsitys siitä, millainen on tavallinen ihminen. Mutta kun meidän pitäisi mainita nimeltä yksikin tällainen ihminen, koko käsite karkaa käsistä. Kun olen antanut opiskelijoille tehtäväksi nimetä tuttavapiiristään tavallinen ihminen, yleensä ei ole löytynyt ainuttakaan.

Taidamme kaikki olla jollain tavalla kummallisia.

Erilaisuus ja poikkeavuus ovat filosofisestikin kiinnostavia kysymyksiä. Kenellä on todellisuuden monopoli, kuka, ketkä ja mitkä saavat sanella, millainen todellisuuskuva on oikea ja millainen taas täyttää psyykkisen sairauden kriteerit? Elokuvan Anna Lappalainen eli psykiatrisen käsitteistön mukaan psykoottisessa maailmassa, koska hän uskoi sellaiseen mikä ei ole totta, kuten omaan kuninkaallisuuteensa.

Toisaalta voi väittää, että meillä niin sanotuilla terveillä ihmisillä tuppaa olemaan kosolti uskomuksia, jotka eivät ankaran tieto-opillisesti ole tosia. Onkin kiinnostavaa miettiä, millaiset uskomukset ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti sallittuja, millaiset eivät, ja millaisten uskomusten kanssa törmää torjuntaan ja ennakkoluuloihin. Rintamalinja ei nimittäin kulje toden ja epätoden välissä.

Jos kertoisin, että kuulinpa tuossa eilen illalla miten suljettu televisio alkoi puhua minulle niin johtopäätös olisi tyly: nyt se on tullut lopullisesti hulluksi. Sen sijaan kun joku sanoo kokevansa pyhän hengen kosketuksen, Jumalan puhuvan hänelle tai näkevänsä hämärässä huoneessa Jeesuksen kasvot, kuten muistan ala-asteen ussankirjasta jollekin nykysuomalaiselle käyneen, tätä kai pidettäisiin jopa tervetulleena hengellistymisenä – nyt se on lopultakin nähnyt valon – koska taustalla on yleinen ja institutionaalistunut uskomusjärjestelmä, kristinusko. Mutta mikä on hyväksytyn uskon, arveluttavan taikauskon ja sairaalloisen psykoottisuuden ero? Onko se filosofinen, lääketieteellinen vai historiallis-kulttuurinen?

Usein mennään enemmistön mukaan, mutta kun historiaa katsoo, juuri massat ovat huuhtoutuneet mukaan sellaisiin tolkuttomuuksiin, jotka yhden ihmisen tekemänä olisivat merkki psyykkisestä häiriöstä.

En kuitenkaan halua puolustaa sellaista velttoa relativismia, jonka mukaan on vain erilaisia näkökulmia todellisuuteen, eikä voi sanoa, mikä väite on totta, mikä ei. En jaa sitä radikaaleimpien antipsykiatrien näkemystä, jonka mukaan psykoosipotilaat olisivatkin ainoita terveitä sairaassa maailmassa ja mielisairauksia ei oikeastaan ole olemassakaan. En halua väittää joidenkin myöhempien trendisosiologien ja postmodernista viehtyneiden filosofien tapaan, että psykiatrinen diagnostiikka on vain mielivaltaista vallankäyttöä ja oikeastaan psykoottisen maailmakäsitys ei ole sen epätodempi kuin muidenkaan, koska objektiivista todellisuutta ei oikeastaan ole.

Tällaisen relativismin kanssa mennään metsään eikä se ole kenenkään etu, kaikkein vähiten sellaisten psykoosipotilaiden, joille harhat tuottavat suurta kärsimystä.

Sen sijaan väitän, että meillä olisi paljon opittavaa siitä, miten kohtaamme toisenlaisia olemisen ja ajattelun tapoja kuin omamme. Samalla kun kannamme huolta luonnon monimuotoisuudesta, ihmiselämien monimuotoisuutta ja elämäntapojen kirjoa ei aina ymmärretä rikkaudeksi, jota myös pitäisi suojella ainakin silloin kun valinnat ja maailmakäsitykset eivät aiheuta vahinkoa ja kärsimystä. Ja olipa ihminen psyykkisesti sairas tai ei, ihmisarvoinen ja aidon hyväksyvä kohtelu kuuluu kaikille. Sellaista ei elokuvan Anna Lappalainen saanut aina osakseen, kun jopa katsottiin, että harhamaailmaa suotuisampi vaihtoehto olisi seurauksiltaan arvaamattoman lobotomian mahdollisesti aiheuttama tylsämielisyys.

Vielä meidänkin aikanamme mielenterveysongelmiin liittyy kummaa mystiikkaa ja turhia pelkoja. Jos nyt vaikka opettajia ajatellaan, niin helpompi on kertoa kollegalle toipuneensa syövästä kuin paljastaa, että on joskus käynyt läpi psykoottisen episodin. Mielenterveysongelmat voitettuinakin leimaavat äkkiä koko ihmisen.

Prinsessa-elokuvan käyntiin polkaisema koulukampanja onkin tuiki tärkeä auttaessaan luomaan hyväksymisen, keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen ilmapiiriä ja toivottavasti viritellessään keskustelua tärkeästä aiheesta. Juuri perusilmapiiri on tärkeä, se henkinen ilmasto, jossa päivittäin elämme. Onko se täynnä ennakkoluuloja ja epäluuloisuutta, vai koetaanko siinä erilaisten ihmisten kohtaaminen kiinnostavaksi ja kaikkien elämää avartavaksi?

Toisinaan pelkään, että pyrimme ratkomaan ongelmia liiaksi autohuoltomentaliteetilla. Kun vikoja tulee, niiden kanssa mennään spesialisteille. Kouluihin vaaditaan lisää psykologeja ja kuraattoreja, kun ilmenee mielenterveyshäiriötä tai kiusaamista, ja vaikka toive on perusteltu, perusongelma muhii toisaalla kuin yksilöongelmissa, jotka pikemminkin ovat seurausilmiö. Ahdasmielisyys, ennakkoluuloisuus ja kiusaaminen ovat ryhmäprosesseja, joiden juuret ovat syvällä arjen kulttuurissa ja käytännöissä, katseissa, rivien väleissä, puheenparressa – diskursseissa, jos hienosti sanotaan. Taustalla on koko kieroutunut ilmapiiri ja mediailmasto – netti etunenässä – jossa kiusaamisesta ja lyttäämisestä on tullut suoranainen kansanhuvi. Jos joku vähänkin erottuu joukosta, käydään päälle.

Käytössä on kumma kaksoisstandardi. Jos iltapäivälehden kolumnistille maksetaan palkkaa siitä, että hän jankutukseen asti herjaa ja nimittelee samoja ihmisiä, miksi sama toiminta olisi koulun välitunnilla kiellettyä?

Samoin on turha järjestää koulussa teemailtoja tai koulutuspäiviä suvaitsevuusteeman pohjalta – taas se kamala sana! – ja ihastella eksoottisen kulttuurin meille kummallisia tapoja, jos sitten opettajahuoneessa emme siedä kollegaamme, joka jauhaa ärsyttävästi purkkaa tai pitää vääränvärisiä vaatteita.

Isojen ja kaukaisten asioiden kanssa on helppo osoittaa avarakatseisuutta ja suurisieluisuutta, pienissä ja arkisissa jäämme kiinni.

Itsekkyys on tunnetusti helppoa, vilpitön myötätuntoisuus ja kyky asettua toisten asemaan selvästi vaikeampaa. Moniarvoisuutta, tervettä vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta onneksi voi paradoksaalisesti edistää myös itsekkyyden avulla, näin olen huomannut. Oma elämä nimittäin helpottuu kummasti, kun koettaa lakata tuomitsemasta muita. Sydämestä lähtevän hyväksynnän opettelu on oiva keino vähentää omaa ärtymystään: jos ympäristö on täynnä ilmiöitä, joita ei voi sietää eikä ymmärtää, muut eivät siitä ole moksiskaan, mutta omaan mieleen valuu sappea tasaisena ja koko elämän myrkyttävänä virtana.

On opittava hyväksymään se, että maailmassa on monenmoista hiihtäjää. Yhtä tärkeää on muistaa, että itse on juuri yksi niistä monenmoisista hiihtäjistä.

'Elä ja anna elää' on yksinkertaisuudessaan häkellyttävän hieno ohje."

Arno Kotro