Metro, 19.11.2007

Tehon ja vihan kulttuuri

Koulusurmien jälkeen opettajakollegani lähetti meilin, jossa hän lainasi kirjailija Alain de Bottonia. Status Anxiety -kirjassaan de Botton toteaa, että ihmisen itsetunto on kuin ilmapallo, jossa on reikä: siihen pitää puhaltaa välittämistä ja rakkautta joka päivä. "Tuo pallo oli tyhjä", kirjoitti kollega Jokelan koulusurmaajaan viitaten, "ollut tyhjä jo ilmeisen pitkään." Ampujan manifestit eivät anna viitettäkään rakkauden tai myötätunnon läsnäolosta hänen elämässään.

Olen viimeinen ihminen ymmärtämään tekoa. Mikään ei ole tuomittavampaa kuin elämän alussa olevien ihmisten järjetön surmaaminen. Mutta en ymmärrä poliitikkojen kaksoisrooliakaan. On masentavaa katsella heitä valittamassa tapahtunutta samalla kun toisella kädellä on säästetty mielenterveydenhoidosta ja tehostettu koululaitosta suurentamalla ryhmäkokoja. Tehokkuuspakko ei sovi kaikkialle, piste.

Surmien sivujuonteena monet ovat onneksi lopulta sanoneet ääneen senkin, että epämääräiseen luokattomaan lukioon siirtyminen oli emämunaus. Turvallisuudentunne ja yhteisöllisyys ovat tärkeämpiä arvoja kuin monimutkaisen nykykoulun sekavat valinnanvapaudet.

Omalla filosofian kurssillani on parhaillaan 44 opiskelijaa. Tästä joukostako opettajan tulisi tunnistaa vaarallisesti eristäytyvät ja henkisesti pahoinvoivat? Yksinäisestä luokkakaverista ei pidetä huolta siinä missä ennen, kun omia luokkiakaan ei enää ole. Ja yksinäisyys ja viha, toisiaan ruokkien, ovat hirmuinen yhdistelmä.

Nykymenossa vihaaminen tuntuu olevan coolia, kyynisyys älykästä, pilkkaaminen nokkelaa. Netin keskustelupalstat puhkuvat ajan kolkkoa henkeä; ne ovat kuin kansan pimeä alitajunta, kollektiivisen sielun sapekas pohjakerros, joka kihisee anonyymia vihaa. Samalla isoissa lehdissä räksyttää kenenkään ihmettelemättä kirjoittajia, joiden ainoa tehtävä on ihmisten pilkkaaminen ja kaunan kylväminen. Älykästä ja hauskaa? Myötätuntoon vaaditaan paljon enemmän.

Kymmenen vuotta sitten olin Finlandia-talossa kuuntelemassa Dalai-laman mietteitä, ja mieleen jäi hänen rauhanfilosofiansa. Vaikka Tiibet on joutunut Kiinan valloituspolitiikan uhriksi, tämä hengellinen johtaja ei suostu vihaan tai katkeruuteen, vaan pyrkii siihen, mistä käytti termiä "inner disarmament", sisäinen aseistariisunta. Siinä elämänvakava tavoite ja sarkaa kynnettäväksi meistä yhdelle jos toisellekin.

Arno Kotro