Metro, 21.11.2006

Nykylinja mättää

Viikko sitten tällä palstalla Jukka Relander kirjoitti, ettei ymmärrä, miksi joku haluaa Suomen liittyvän Natoon. Relander on valmis tarkistamaan kielteistä Nato-kantaansa, jos joku esittää hyvän syyn.

Yritän esittää.

Ennen sitä sukellan puolustusministeriön viime kuussa järjestämän "asevelvollisuus – miesten juttu vai yhteinen asia" –paneelikeskustelun tunnelmiin. Palautin tilaisuudessa mieleen sen omituisen ilmapiirin, jossa 1990-luvun alussa käytiin keskustelua naisten oikeudesta vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Tuolloinhan valkoisesta tuli mustaa, mustasta valkoista: vain miehille vankeustuomion uhalla määrätty kansalaispalvelus joko puolustusvoimissa tai siviilipuolella nähtiin naisten syrjimisenä, ja epäkohta haluttiin oikaista säätämällä laki naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta. Pääkirjoitukset kiittelivät, että uuden lain turvin naiset pääsevät tosi tilanteen tullen taistelemaan etulinjassa.

Kun miettii viime sotienkin etulinjan sanoin kuvaamatonta julmuutta ja kranaattien silpomia ja taistelujen tulihelvetissä hermonsa menettäneitä miehiä, en mitenkään pysty näkemään rintamalle joutumista etuoikeutena.

Muut panelistit olivat empivämpiä: "Vaikea sanoa onko se ihan etuoikeuskaan", pohti sentään yksi osallistujista. Lämpimissä huoneissa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun ongelma on, että usein ei edes yritetä muistaa, mistä sodassa on kysymys.

Sitten ne lupaamani Nato-perustelut. Nato-jäsenyyden vastustajat usein ihmettelevät, miksi luopua nykyisestä hyvästä tilanteesta - liittoutumattomuudesta ja miesten asevelvollisuudesta. Siksi, että nykytilanne ei ole hyvä! Vallitseva, edulliseksikin kehuttu turvallisuuspoliittinen ratkaisu perustuu siihen, että puolet kansasta komennetaan palkatta ja kaikki tasa-arvoperiaatteet sivuuttaen eilispäivän sotilaskoulutukseen.

Jos varusmiesten ja sivarien etuudet nostettaisiin kohtuullisiksi, vuosittainen menonlisäys olisi hyvinkin sadan miljoonan euron luokkaa siitä puhumattakaan, että laskelmissa otettaisiin huomion menetys, joka aiheutuu kokonaisten miesikäluokkien syrjäyttämisestä tuottavasta työstä ja opiskelusta.

Nykysysteemi siis perustuu sukupuolisyrjintään ja sen halpuuskin on näennäistä. Asevelvollisuusarmeija ei myöskään ole kaiken aikaa teknistyvien asejärjestelmien ja muuttuneen sodankäynnin maailmassa uskottava. On itsepetosta luulotella, että viisimiljoonainen kansa pystyy yksin ylläpitämään uskottavaa puolustusta Venäjää vastaan. On ylipäätään erikoinen ajatus, että mikään Euroopan maa voisi käydä yksinäistä ja uljasta erillissotaansa ilman ulkopuolista apua.

Jo nyt 95 prosenttia EU-maiden väestöstä asuu Natoon kuuluvissa maissa, eikä ihme: Nato antaa jäsenilleen selvät turvatakuut, EU ei. Nato olisi luonteva turvallisuusyhteisö Suomelle siinä missä Norjalle tai Tanskallekin.

Se, että Suomeen ei juuri nyt kohdistu sotilaallista uhkaa, on syy pikemminkin hakea kuin olla hakematta jäsenyyttä – mahdollisen uhan alla jäsenyydestä on tukala neuvotella. Haluankin heittää pallon Nato-jäsenyyden vastustajille: miten on mahdollista järjestää uskottava puolustus ilman Natoa ja vieläpä niin, että miehiä ja naisia kohdellaan tasa-arvoisesti?

Naton turvatakuiden ja oman, nykymuotoisiin kriiseihin koulutetun ammattiarmeijan avulla voidaan sekä turvata puolustuksen uskottavuus että naisten ja miesten yhdenvertainen kohtelu.

Tällä hetkellä tingitään liikaa kummastakin.

Arno Kotro