Metro, 24.10.2006

Pientä päin

Kari Narsin äskettäin julkaistu kirja Raha ja onni pohtii kiinnostavasti onnellisuutta ja sen edellytyksiä. Kirjan kenties yllättävin väite on, että onnellisuus riippuu olennaisesti perintötekijöistä: ihmisten synnynnäiset luonteenpiirteet tekevät heistä iloisia tai onnettomia.

Väite on kova. Onnellisuutta voi pitää sentään elämän arvokkaimpana päämääränä muiden arvojen jäädessä vain välineiksi sen saavuttamiseksi, ja nytkö siis näyttäisi siltä, että onnellisuuden avaimet jaetaan jo syntymässä? Kyse onkin geenien leikistä, sattumasta – onnellisuudessa on kysymys onnesta! Mitä sanoo tasa-arvoministeri?

Rupesin miettimään, vastaako kirjan väite arkikokemusta, ja toden totta: pikahaulla löysin tuttavapiiristäni liudan ihmisiä, joilla tuntuisi olevan ihailtava, synnynnäiseltä haiskahtava kyky hyväntuulisuuteen olosuhteista riippumatta. Vieläkin vaivattomammin keksin ihmisiä, jotka erehtymättömällä vaistolla löytävät varjopuolet asiasta kuin asiasta.

Tulipa mieleeni kokonainen ihmistyyppi, joka ei tuntuisi edes haluavan olla onnellinen vaan näyttää nauttivan vastoinkäymisistä, joita parhaassa tapauksessa reipastaa mehukas "mitäs mä sanoin" -henki. Jos kaikki oikeasti haluavat olla onnellisia, miksi niin paljon käytetään aikaa katkeransuloiseen menneiden mokien ja kirkuvien vääryyksien joutavaan vatvomiseen?

Yksi onnellisuustutkimusten kestokummallisuuksista on sekin, miten kernaasti ihmiset kyselyissä nostavat elämää eniten onnellistuttaviksi tekijöiksi perheen, ystävät ja terveyden, mutta silti lähes järjestään elävät niin, että juuri nämä uhrataan ensin. Uuvuttavan pituisin, perheen, terveyden ja ystävät laiminlyövin työpäivin haalitaan innokkaasti sitä kyselytutkimusten mukaan kaikkein vähäarvoisinta onnellisuusvaluuttaa, rahaa ja valtaa. Jokin mättää. Rehellisyys ei liene kaikkein korkein arvo?

Kenties elämää pitäisi vain elää ja antaa onnellisuuden tulla siinä sivussa jos on tullakseen, suotuisilla perintötekijöillä tai ilman, liikaa pohtimatta ja problematisoimatta. On ironista, että sama ihmisäly, joka evoluution eloonjäämiskamppailussa on pelastanut lajin vahvempien kynsistä, kääntyy ihmistä itseään vastaan osatessaan esittää kiusallisia kysymyksiä kaiken tarkoituksesta ja mielekkyydestä.

Kun todellisia tarkoituksia ei löydy, elämästä herkästi tulee korvikkeiden taidetta.

Nopeat nautinnot ovat pysyvämpien arvojen suosittu korvike. Nautinnoissa piehtaroivan hedonismin kettumaisuus on siinä, että se kalibroi koordinaatiston turhan vaativaksi. Kun arkista vaellustaan mittaa huippuhetkien - omien tai muiden - näkökulmasta, lokakuun pimeät arkiaamut ovat hiukan liian pimeitä. Toisaalta tavallisen arjen pyörittäminen on pintapirskeiden samppanjankilistystä kunnianhimoisempi tavoite, ja onneksi palkinnotkin ovat toista luokkaa. Maailman onnellisuudesta valtaosa lienee piiloutunut juuri pieneen ja tarpeettomankin huonomaineiseen arkeen.

Erityisen viehtynyt olen tarinoihin, joissa humun ja hybriksen jälkeen löydetään tasapaino jostain tuiki tavallisesta – ja siksi aivan erityisestä. Hienoista elämänfilosofisista teoksistaan tunnetun Hermann Hessen Siddhartha päätyi ensin askeesia ja aisti-iloja kokeiltuaan lautturiksi, Raamatun Saarnaaja löysi vastaavien etsintöjen ja tuulen tavoittelun jälkeen pienet jokapäiväisyydet, joilla kaikilla on aikansa ja paikkansa, ja siinä se. Niin, ja tulihan Rosvo-Roopestakin lossivahti.

Arno Kotro