Metro, 26.9.2006

Paikka jota ei ole

Televisiosta tuli hiljattain Ray Bradburyn kirjan pohjalta tehty elokuva Fahrenheit 451, joka on tulevaisuuteen sijoittuva totalitaristisen yhteiskunnan ahdistava kuvaus. Itse kirjan luin joskus lukiovuosina, jolloin jostain syystä kiinnostuin paitsi kolkoista dystopioista ennen muuta erilaisista ihanneyhteiskuntamalleista. Muistan jopa Pentti Linkolan ekofasistisen utopian tehneen vaikutuksen - olkoonkin, että itse tuskin pysyisin edes hengissä tässä Suomen takaisin köyhäksi maatalousmaaksi palauttaneessa ekolandiassa.

Suomalaiset ovat historian varrella kunnostautuneet unelmoijina ja utopianrakentajina melkeinpä höyrypäisyyteen asti. Yhteiskuntaromantikot ovat sankoin joukoin lähteneet kaukomaille paratiiseja perustamaan, valitettavan huonolla menestyksellä tosin. Sointula-yhteisön viime vuosisadan alussa Kanadaan pystyttänyt Matti Kurikkakin lopulta häädettiin riitaisasta ihannevaltiostaan, jonka ylevä tavoite oli yhdistellä tolstoilaista pasifismia, Jeesus Nasaretilaisen humanismia ja Karl Marxin yhteiskuntateoriaa.

Kokeilut ovat yleensä päättyneet surkeasti, mutta haaveelliset hahmotelmat ihanneyhteiskunnista ovat kiehtovia. Niissä on jotain ylvästä ja häpeämättömän itsetietoista aikana, jolloin politiikka on latistunut illuusiottomaksi reaalipolitiikaksi ja reagoinniksi päiväkohtaisiin kysymyksiin. Politiikasta tuntuu puuttuvan rohkeutta kokonaisten yhteiskuntamallien hahmotteluun, suuret linjat ja periaatteet ovat kadoksissa, näköalat ovat kapeat. Mistä saavat yksityiskohdatkaan perustelunsa, jos hukassa on kuva kokonaisuudesta ja päämääristä?

Utopiat poikkeavat vallitsevasta yhteiskunnasta usein siinä, että ne tavoittelevat pysyvää, stabiilia tilaa, perustuvat yhteisomistukseen ja pyrkivät pitämään – ehkä Linkolan luontokeskeistä mallia lukuun ottamatta - kansalaisensa tyytyväisenä. Nykysysteemillehän täysin tyytyväiset kansalaiset olisivat suorastaan uhka, he kun lakkaisivat haluamasta lisää ja vaarantaisivat taloudelle välttämättömän kulutuskysynnän; systeemin käyttövoimana ovat uupumaton työnteko ja ansiokkaasti lietsottu elintasonarkomania. Ainakin utopistin näkökulmasta kansalaisen tyytymättömyys on irvokas tavoite, ja pitemmän päälle suorastaan mahdoton - utopistinen! – on ajatus ikuisesta talouskasvusta, jonka varaan nykymeno rakentuu.

Toisaalta kiinnostava kontrasti syntyy niinkin, että lueskelee utopiakirjallisuuden rinnalla sellaista sosiaalihistoriaa, jossa hallitsijoiden edesottamusten sijaan tarkastellaan tavallisen kansan elinoloja ja arkea. Ei tarvitse mennä 1860-luvun nälkävuosiin tai Kainuun korpiin, jo tutustuminen vaikkapa työväestön oloihin 1920-luvun Kalliossa auttaa kummasti näkemään, että historiallisessa katsannossa me nykysuomalaiset elämme sosiaaliturvinemme ja perusoikeuksinemme jokseenkin ainutlaatuisessa ihanneyhteisössä. Vielä vahvemmin asia valkenee kun miettii, millaisessa kurjuudessa suuri osa maapallon väestöstä nykyäänkin elää.

Ehkäpä utopioita tarvitaan, mutta juuri utopioina sanan varsinaisessa merkityksessä, "paikkoina joita ei ole", majakoina horisontissa. Suurinta vahinkoa syntyy silloin, kun toivevaltioita yritetään kerralla runnoa yhteiskuntateoreetikkojen suunnittelupöydiltä käytäntöön.

Vallankumousten ja verilöylyjen valossa poliitikkojen näkemyksetön puuhastelu lillukanvarsissa taitaa sittenkin olla parasta, mihin tämä eläinlaji on yltänyt.

Arno Kotro