Metro, 1.8.2006

Kari Kontio R.I.P.

Sinä tulit elämääni viime vuosikymmenen alussa. Sinua haastateltiin lehdessä omaelämällisestä romaanistasi Lajinsa viimeinen. Sanoit jotakin sellaista, että heti kiinnostuin kirjastasi. Luin sen kerran. Luin sen toisen kerran ja vielä kolmannenkin. Tutustuin sinuun silloin. Tapasin sinut paljon myöhemmin.

Törmäsin sinuun seuraavan kerran 1996. Helsingin Sanomien viikkoliitteessä tykitit väkevää ja rehellistä tunnustusta alkoholismista ja itsetuhosta. Leikkasin tekstin talteen ja aina uudestaan olen palannut siihen. Joskus monia vuosia myöhemmin Herttoniemen Treffipubissa luin sinulle ääneen omaa tekstiäsi kun mietin, ymmärrätkö enää itse viisauttasi.

Seurasin ryhtymyksiäsi, katsoin televisio-ohjelmiasi, luin oivaltavia kirjoituksiasi. Ihailin kielellistä taituruuttasi; sinulla oli lauseentaju, Kari, se sinulla oli. Ja poikkeuksellinen näkemisen lahja.

Vuosikymmenen lopulla pyysin, että Ylioppilaslehti kutsuisi sinut lehden juhliin – olithan aikoinasi sen parhaita kirjoittajia – jotta lopulta voisin tavata sinut. Mutta sinua ei haluttu sinne, ei enää, en tiennyt miksi. Koskaan en kertonut sinulle, kuinka pitkään puhuin päätoimittajaa ympäri.

Sinut kutsuttiin, ja sinä tulit. "Mä olen Kari Kontio, sullako on jotain asiaa", sinä sanoit kun törmäsit eteeni. Ryystit boolia ja pidit pitkän ja polveilevan monologin, jonka käänteissä en kaiken aikaa pysynyt mukana. Ehkä hämmästyit, että tunsin tuotantosi niin tarkkaan, ehkä ihmettelit kun osasin kirjoituksistasi kokonaisia kappaleita ulkoa. Ystäviä meistä ei tullut silloin, ei myöhemminkään. Ystäväksi minä ihailin sinua liikaa.

Mitä sinulle tapahtui, Kari? Yksi läheisesi sanoi kerran, että sielussasi on jokin synkeä sisin, joka vääjäämättä syö sinua, etkä kenties itsekään tiedä mitä ne lopulta ovat, ne alitajunnan tummimmat virrat. Sinun älysi ja herkkävaistoisuutesi antoivat sinun nähdä tarkemmin kuin muut, mutta omassa elämässäsi lahjoistasi oli kovin vähän iloa. Vai nauroitko itse asiassa koko ajan? Olitko sittenkin jollain oudolla tavalla elämässä aidommin kiinni kuin muut? Sinä olit arvoituksellinen ja ristiriitainen mies, sinä jos kuka. Oikeudentuntoinen väärintekijä, eksynyt suunnannäyttäjä, sivistynyt sekopää. Kävelevä paradoksi.

Sinä kuolit kesän kuumimpana päivänä viime kuussa uimarannalla Herttoniemessä. Tiedän että olisit halunnut vielä elää. Muistan miten mekin joskus istuimme iltoja ja iltapäiviä niillä rannoilla ja kallioilla, joimme halpoja valkoviinejä ja annoimme vapaiden assosiaatioiden viedä. Ei tästä niin kovin kauan ole.

Kuolemasi jälkeen helle seisoi painostavana, mutta nyt kesä alkaa taittua hiljalleen syksyksi, me olemme elokuussa jo, ja minä luen taas Lajinsa viimeistä. Se on vangitseva kirja, joka viettelee lukijan kanssasi traagiselle ja rajulle retkelle, vielä kerran. Lasken kirjan kädestäni vasta sen viimeiset rivit luettuani, ne joissa kerronnan vimmainen rytmi jo hidastuu, tyyli tihenee: "Tästä alkaa sinun tarinasi. Kerro se paremmin kuin minä. Älä myy maatasi. Älä koskaan kuole. Jumala kanssasi."

Arno Kotro