Metro, 30.8.2005

Oppia ja ojennusta

Mies koputtaa poikansa oveen.
- Jaime, hän sanoo, herää jo!
- En halua herätä, isä.
- Nouse ylös, sinun on mentävä kouluun.
- En halua mennä kouluun.
- Miksi et? kysyy isä.
- Kolmesta syystä, sanoo Jaime. Se on tylsää, lapset kiusaavat minua ja kaiken lisäksi vihaan koulua.
- Katsos, kerron sinulle kolme syytä miksi sinun täytyy mennä kouluun, isä vastaa. Ensinnäkin se on velvollisuutesi, toiseksi olet neljäkymmentäviisivuotias ja kolmanneksi olet sen koulun rehtori.

Luin dialogin hiljattain Anthony de Mellon viisaasta ja herättelevästä kirjasta Havahtuminen, parahiksi ennen kuin työt opettajana koulujen alettua pari viikkoa sitten taas jatkuivat.

Kun kuuntelee ikäihmisten muisteloita, niissä yllättävän usein nousee vuosikymmenten takaisia koulutraumoja pintaan. Ei tarvitse omaakaan muistia kauan tonkia, kun esiin pulpahtaa ätläköitä mielikuvia laulukokeista, liikunnasta ja vähän muustakin.

Liikuntatuntien säälimättömissä joukkuejaoissa saivat luokan lihavat tai muuten vain epäsporttiset kerta toisensa jälkeen vastaansanomattoman näytön siitä, ettei heistä ole joukkueeseen eikä varmaan porukkaan muutenkaan.

Uimaopetus alkoi julmanoloisen naisen koleasti kaakeleissa kaikuvalla karjaisulla "ykköset kakkoset kolmoset", jolloin piti tietää, kuuluuko uimataidottomiin, vähän uiviin vai hyviin uimareihin. Uimataidottomat – nämä ykköset – komennettiin styroxpala mahan päällä veteen selälleen ja kokeiltiin, pelkääkö ipana enemmän hukkumista vai altaanreunalla kepin kanssa heiluvaa dominaa. Ja kun muistelee yläasteen musiikintuntia, jolla soololauluvuoro kappaleeseen Ratiriti ralla eteni luokassa riveittäin kuin jokin kaamea spitaaliepidemia, ei heti tule ajatelleeksi, että musiikki on hauska ja rentouttava asia.

Ihmekös tuo sitten, jos näiden pakkonöyryytysten jälkeen laajastakaan suvusta ei tahdo löytyä sukukekkereihin yhtäkään vapaaehtoista juhlapuhujaa. Kesällä olin häissä, joissa morsiamen isä kertoi valvoneensa edellisen yön kokonaan – ei siitä mielenliikutuksesta, että ainoa tytär olisi kohta naimisissa, vaan pelosta, että kompastuu kirkossa kaikkien nähden omiin jalkoihinsa tytärtä alttarille taluttaessaan.

Oppilaiden keskinäisestä kiusaamisesta keskustellaan paljon, mutta aika vähän puhutaan niistä opetukseen juurtuneista käytännöistä ja perinteistä, joista versoo turhaa painetta ja traumaa. Itse olen omatunto kolkutellen miettinyt, miten pitäisi suhtautua opiskelijoihin, jotka eivät viittaa oppitunneilla ja osallistu keskusteluun. Perinnehän on, että hiljainen koulukas saa jatkuvasti kuulla olevansa epäkelpo ja passiivinen, ja tästä rangaistaan paitsi alentamalla arvosanaa myös "piikittämällä" eli kysymällä vaikka oppilas ei viittaa.

Mutta entäs jos joku vain sattuukin olemaan ujo ja seuraa kyllä opetusta, mutta ei uskalla tai halua viitata? Miksi tästä pitäisi rangaista, varsinkin kun kysymys on pitkälti sellaisista persoonan piirteistä, joille itse ei voi juuri mitään voi, ei ainakaan paljon enempää kuin laulukokeessa mokaava epävireiselle äänelleen?

Ankarasti tulkittuna "jatkuvan näytön" vaatimus voi merkitä joillekin jatkuvaa laulukoetta, niin koulussa kuin elämässä muutenkin.

Arno Kotro