Metro, 16.3.2004

Sisyfoksen työtä

Havaitsin ilmiön selvimmin opintojen loputtua. Opiskeluvuodet olin kitkutellut opintotuen perusosalla, asumistuella ja niillä vähäisillä tuloilla, joita tilapäistöistä kertyi. Summat eivät olleet päätähuimaavia, mutta eipä ollut vuokrakaan. Merihakalaisesta opiskelijasolusta piti pulittaa vaivaiset tuhat markkaa silloista rahaa kuukaudessa.

Valmistuttuani sain paikan lukion opettajana. Kun mukaan lasketaan erilaiset kirjoitus- ja esiintymispalkkiot, tulot ovat melkein samat kuin opiskeluaikoina, nyt vain saan summan euroina. Tulot ovat lähes kuusinkertaistuneet.

Miltä tuntuu? Eipä juuri miltään. Kun opiskelija saa vuokran maksetuksi ja huomaa kuun lopulla rahaa olevan vielä muutamaan tuoppiinkin, hän tuntee olonsa suorastaan etuoikeutetuksi: koskaan en muista oluen maistuneen yhtä hyvältä. Rajat intensifioivat halun. Aikuisten maailmassa puhutaan olutrahojen sijaan asuntosäästämisestä, kesämökeistä, autoista, perhelomista ulkomailla. Ja huoli rahojen riittävyydestä on sama kuin ennenkin.

Emme käytä elintasomme arvioinnin pohjana jotakin absoluuttista nollapistettä, vaan vertaamme varallisuuttamme ympäristön kulloisiinkin standardeihin. Mikäli naapurit ja ystävät vaurastuvat samaa tahtia kuin me itse, emme juuri koe rikastuneemme. Vaikka yhteiskunnan keskimääräinen varallisuus kasvaisi kuinka paljon, vertailuköyhyys säilyy. Itsensä köyhäksi tuntevia ihmisiä on kuta kuinkin saman verran, olipa yleinen elintaso kuinka korkea tai matala tahansa, kunhan tietty selviytymisminimi on ylitetty. Suomi on nyt tavattomasti vauraampi kuin viisikymmentä vuotta sitten, mutta enpä usko elintasoonsa tyytyväisten määrän kuluneina vuosikymmeninä juuri kasvaneen.

Tämä psykologinen perustotuus kyseenalaistaa koko talousjärjestelmän mielekkyyden. Nykysysteemi perustuu kasvuun, se on polkupyörätaloutta: jos pysähtyy hetkeksikään, kaatuu. Ongelma on siinä, että rajaton kasvu rajallisessa tilassa on pitemmän päälle mahdottomuus.

Sisyfos oli Kreikan tarustossa kuningas, joka joutui vierittämään kiven vuoren laelle yhä uudestaan, koska joka kerta se vieri takaisin alas. Nykymeininki tuo mieleen sisyfonisen turhautumisen, sillä kokemuksellinen köyhyys ei bruttokansantuotetta kasvattamalla katoa.

Hyvä on, tiedän: kyllähän se on nähty, mitä tapahtuu, jos talous ei kasva. Työttömyys räjähtää käsiin samoin kuin valtionvelka, sosiaaliturvasta ja muista menoista pitää tinkiä, köyhät köyhtyvät, leipäjonot pitenevät. Tämä on totta. Mutta ehkä se on totta vain siksi, että olemme rakentaneet omituisen järjestelmän, jossa talouden on pakko kasvaa, jotta olosuhteet säilyisivät ennallaan.

On varmasti utopistista ajatella, että esimerkiksi EU:ssa voisi nousta riittävästi kriittisiä ääniä vaatimaan täyskäännöstä. Mutta jossain vallitsevien totuuksien katveessa häämöttää mahdollisuus toisenlaiseen yhteiskuntaan, joka ei tähtää alati lisääntyvään vaurauteen vaan stabiilimpaan tilaan, joka ei perustu maapallon ekologista kantokykyä ajatellen surrealistisiin kasvuodotuksiin.

Ja ainahan yksittäinen ihminen voi ravistella itsensä psykologisesti irti kasvu-uskonnosta ja vertailuköyhyysloukosta. Riittää, kun on kerrankin kunnolla itsekäs ja unohtaa muut.

Kuten Laotse sen sanoi: "Joka tietää itsellään olevan tarpeeksi, on rikas."

Arno Kotro