Isä

Julkaistu lyhennettynä Kotilääkäri-lehdessä, maaliskuu 2011

Isä kuoli viime marraskuussa, vain 66-vuotiaana. Niin aikuinen kuin olenkin, isä kuoli on sanapari, johon ei ajatus tahdo taipua. Eivät isät kuole. Isät ovat isoja ja vahvoja ja he pyörittävät lumesta pihan suurimman pallon.

Isä on lämmin ja turvallinen sana, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä kuoleman kanssa.

Olen tuntenut surua, syyllisyyttä, myötätuntoa, vihaa, katkeruuttakin. "Kuolema soittelee läpi koko tunneasteikon", kirjoitti Henrik Tikkanen joskus ja oikeassa oli.

Tunteet ovat vahvoja, vaikka emme olleet läheisiä – ehkä vahvoja myös siksi. Isä jäi lapsuutta lukuun ottamatta minulle etäiseksi, mutta ajatuksissa hän pyöri senkin edestä.

Aivan loppuaikoina sentään näimme päivittäin. Kai minä siinä hoidin itseäni yhtä paljon kuin häntä. Välimme paranivat, mutta rankemman kautta senkin oli mentävä, happirikastimen ujeltaessa ja viikatemiehen katsoessa vierestä.

Se ettemme olleet läheisiä, ei helpota hyvästejä, päinvastoin. Silloin hyvästellään myös mahdollisuuksia, joita ehkä olisi ollut. Mutta isä oli ristiriitainen ja mahdotonkin tapaus, ja niin taidan olla minäkin.

Jo elämäntapamme ja arvomme olivat eri mantereilta. Isän elämän keskipiste oli työ – armeija oli everstiluutnantille kaikki kaikessa. Ja poika sitten? Enemmän vapaa- kuin työaikaa arvostava, rahankäytössä holtiton ja armeijaa käymätön, vieläpä Aseistakieltäytyjäliiton jäsen. Montahan kalvavaa surua ehti isä pojastaan saada.

Joskus isällä oli huikea tulevaisuus edessään. Hän oli priimus minne sitten menikään – priimus Kadettikoulussa, kapteenikurssilla, Sotakorkeakoulussa. Avovaimoni totesi vanhoista kuvista, että isä näyttää niissä amerikkalaiselta filmitähdeltä.

Mutta isällä oli demoninsa – jokin synkkä ja arvoituksellinen sisin, jota kukaan ymmärtänyt, tuskin mies itsekään.

Käyn yhä isän kanssa dialogia, nyt enemmän kuin hänen eläessään. Huomaan, että me löydämme paljon yhteistä. Olemme periaatteen miehiä, eikä sen niin väliä että eri periaatteiden: sama muoto yhdistää enemmän kuin eri sisällöt erottavat.

Kyllä, minä olen isäni poika.

Minun piti puhua isän muistotilaisuudessa, mutta en puhunut. Nopeasti ymmärsin, että hän oli niin erikoinen ja moniminäinen ihminen, että kaikki mitä sanoisin, olisi vääristelyä. Kaikki olisi varmaankin myös totta, mutta silti: en puhunut vaan soitin pianoa, Händelin Sarabanden ja Saint-Saensin Joutsenen. Jälkimmäisestä isä olisi sanonut, että onhan se kahvimainoskipale mutta menköön nyt kun kahvia näköjään juotte.

Isä oli hauska ja nauravainen mies, sanavalmis seurueiden keskipiste. Tarina- ja tietolaarit tuntuivat ehtymättömiltä.

Äskettäin käyskentelin lapsen kanssa entisen Sotakorkeakoulun vieressä sijaitsevassa puistossa, jossa isä minuakin lapsuudessani ulkoilutti. Muistin hänen antaneen siellä pultsarille kolikoita, ja hän muutenkin puhui paikallisista laitapuolen kulkijoista humoristisen hyväksyvästi.

Yksi isän viimeisistä projekteista oli Veteraanien perintö -multimediahanke. Kun hiljattain jaoimme puolestaan isän maallista perintöä, enimmät siirsinkin suoraan sotaveteraaneille. Loput menivät Heikki Hurstin työn tukemiseen, sinne laitapuolelle siis. Olkoon siinä isän, myötätuntoisen miehen, viimeinen hyvä työ.

Arno Kotro