Eriarvoisuudessa on kyse varallisuuseroista

Kanava 2/2011

Näin vaalienkin alla käytävää keskustelua ja tutkimusta yhteiskunnan luokkajaosta vaivaa sitkeä vääristymä. Kun puhutaan rikkaista ja köyhistä, on tapana tuijottaa pelkkiä ansiotuloja. Virallinen köyhyysrajakin määritellään puhtaasti tulojen perusteella.

Mutta hyväpalkkainen ei välttämättä ole rikas eikä pienituloinen köyhä. Vai onko opintovelkainen, kovaa vuokraa maksava tilapäisesti hyvätuloinen pätkätyöläinen rikas? Onko 200 000 euron velattomassa omistusasunnossa asuva pienituloinen köyhä?

Tuloeroja tärkeämpää olisi tarkastella varallisuuseroja. Ne ovat tuloeroja suuremmat, ja omaisuus myös takaa taloudellisen turvallisuuden paremmin kuin yt-Suomessa kovin epävarma palkkatulo.

Valitettavasti varallisuuden jakautumista ei enää kunnolla edes tilastoida, ja mediassa se on alikäsitelty aihe.

Veropolitiikka on jo pitkään vauhdittanut varallisuuserojen kasvua. Suurten omaisuustulojen verotus on keveää, ja varallisuusveroa ensin leikattiin ja lopulta poliittisilla lehmänkaupoilla se poistettiin kokonaan. Saimme kuulla, että verokertymä oli kutistunut niin pieneksi, ettei sillä ollut kansantalouden kannalta merkitystä. Lisäksi veroa pystyi kiertämään.

Perustelut ontuvat. Minkä tahansa veron tuottoa voi ensin pienentää ja sitten vaatia koko veron poistamista sen vähentyneen merkityksen vuoksi. Varallisuusvero ei sitä paitsi olisi tuotoltaan marginaalinen, vaan sillä keräisi helposti 150 miljoonaa euroa vuodessa. Summalla voisi esimerkiksi poistaa sen hiljattain puhuttaneen epäkohdan, että lapsilisät leikkaavat köyhimpien perheiden, usein yksinhuoltajien, toimeentulotukea.

Toiseksi kaikkia veroja voi kiertää. Silti kukaan ei kai vaadi tuloveron lakkauttamista sillä perusteella, että joku onnistuu tekemään pimeää työtä.

Syntyperäisten varallisuuserojen kannalta olennainen tekijä on perintövero. Sen progressiota kautta linjan kiristämällä valtion kirstuun karttuisi helposti 100-200 miljoonaa vuodessa nykyistä enemmän, ja yhteiskunnan nepotistinen luokkaluonne hiukan lievenisi. Veron nosto ei myöskään vaarantaisi työllisyyttä.

Samalla pitää tietty huolehtia siitä, että esimerkiksi lesken tai alaikäisten lasten asema ei ole kohtuuton.

Onkin erikoista, että muun muassa Sdp:n varapuheenjohtaja Maria Guzenina-Richardson on vaatinut perintöveron poistamista kokonaan. Toisaalta hän kannattaa lapsilisien leikkaamista hyvätuloisilta – toisin sanoen palkansaajan progression kiristämistä.

Tässä kiteytyy vallitseva ajattelu. Omalla työllä ansaittuun tuloon suhtaudutaan kuin rikoshyötyyn ja sitä verotetaan ankarimman kautta samalla kun sellainen omaisuus pitäisi saada verotta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut tehdä mitään. Vasemmistopuolueetkin kannattavat matalaa perintöveroa ja korkeaa tuloveroa ja haluavat siten rakentaa yhteiskuntaa, jossa kansalaisen taloudellinen asema ei määräydy hänen omien ansioidensa vaan syntyperän perusteella. Omaksutun veropolitiikan vuoksi luokkayhteiskunta uusintaa itseään pelottavan tehokkaasti.

Pienipalkkaisen lastentarhanopettajan tai sairaanhoitajan tuloveroprosentti kipuaa helposti kaksinkertaiseksi jopa miljoonaperintöjen verotukseen verrattuna. Millä perusteella heidän maksukykynsä katsotaan paremmaksi kuin perijän, jolle raha on ylimääräistä tuloa? Miksi kansalaisella on vähäisin oikeus juuri omalla työllä ansaittuun rahaan?

Tässä kohtaa perintöveron vastustajat yleensä vetävät kateuskortin esiin. Mutta miksi nimenomaan perintöveroa kritisoidaan kateusveroksi eikä paljon kovempaa progressiivista tuloveroa, joka sentään kohdistuu omin ansioin saatuun työtuloon? Ja jos ajatusta jatkaa, ilmeisesti koko toimeentuloeroja tasaava hyvinvointivaltio joutaisi roskakoriin pelkkänä alhaisten tunteiden manifestaationa.

Perintöveron vastaisessa populistisessa kilpahuudossa logiikalla ei ole muutenkaan suurta sijaa. Veroa arvostellaan muun muassa kaksinkertaiseksi: "perinnöstä on kerran jo verot maksettu" on tyypillinen hokema. Perinnön jättäjä ja sen saaja ovat kuitenkin kaksi eri toimijaa, eikä jälkimmäinen ole veroja maksanut. Perinnöistä huomattava osa sitä paitsi koostuu sellaisesta kiinteistövarallisuudesta, jonka arvo on kohonnut suhdanteiden vuoksi ja josta kenenkään ei ole tarvinnut maksaa veroa.

On ymmärrettävää, että verokertymän maksimoimiseksi veroja on kannettava eniten sieltä, missä rahavirrat ovat vuolaimmat, siis ansiotuloista. Sen sijaan on vaikea löytää perusteluja sille, että epäsuhta ansiotulojen ja toisaalta perintöjen ja omaisuustulojen verokohtelun välillä on niin suuri kuin nyt. Erityisen kummallista on, että verokuilua perityn ja ansaitun rahan välillä halutaan entisestään leventää vaatimalla perintöveron poistamista.

Jos luokkajaon syveneminen halutaan estää, veropolitiikassa onkin linjanmuutoksen paikka. Varallisuusveron palauttaminen, kiinteistöveron kiristäminen ja muun muassa pörssikeinottelun, osinkojen, perintöjen ja isojen omaisuustulojen veronkorotukset olisivat hyvä alku samalla kun työnteko pitää saada kannattavammaksi.

Arno Kotro