Helsingin Sanomat, 26.1.2013

Avoimet ovet

Pidimme koulussa äskettäin avoimien ovien päivän. Vanhemmat saivat tulla seuraamaan oppitunteja ja tutustumaan jälkikasvunsa opinahjoon.

Äkkiseltään luulisi, että päivä kasaa enimmät paineet opettajille. Oppituntien pitäisi olla erityisen elämyksellisiä ja pysäyttäviä. Historianmaikka pohti, että täytyy varmaan hinata koululle lauma hevosia ja havainnollistaa hakkapeliittojen hyökkäys elävällä voimalla.

Siinäkin pukkaa hikeä pintaan, jos opiskelijat ovat passiivisia tai vastailevat päin seiniä.

Tähän on sentään helppo ratkaisu. Opiskelijoiden kanssa voi etukäteen sopia, että kaikki viittaavat joka kysymykseen, ja ne jotka oikeasti tietävät, viittaavat vasemmalla kädellä. Toimii.

Jos tapahtuma onkin avartava kokemus opettajille ja kotiväelle, nuorille vanhempien läsnäolo voi olla silkkaa piinaa. Omina kouluaikoinani suurin pelkoni oli se, että äiti tai isä änkeäisi koululle, jolloin joutuisin häpeämään silmät päästä.

Mikään ei näytä muuttuneen. Jokin vuosi sitten luokan ovella lukiolainen yritti estää vanhempiensa sisäänpääsyn: "Jos tuutte sisään, mä nirhaan teidät."

Vanhemmat uhmasivat kuolemantuomiota. He tulivat tunnille ja isä esitti tyttärensä kauhuksi jopa muutaman filosofisen huomion. Minusta heissä ei ollut mitään hävettävää, eikä objektiivisesti ottaen varmaan ollut omissa vanhemmissanikaan.

Mutta objektiivisuus on ylimainostettua. Tunne ratkaisee – ja lajikehitys, biologia. Meidät on nähtävästi rakennettu niin, että lapsuuden tiivistä kiintymystä seuraa nuoruuden viettivoimainen, myötähäpeästä voimansa ruoppaava irtiotto. Ilman näitä irtiottoja maa olisi täynnä peräkammarinpoikia ja -tyttöjä.

Sitä paitsi onhan draamassa vielä kolmaskin näytös. Pitkän korpivaelluksen jälkeen, jonka aikana vannoo tekevänsä kaiken eri lailla kuin isänsä, huomaa muistuttavansa häntä päivä päivältä enemmän.

Perheessämme on nyt kolme- ja kuusivuotiaat tytöt. Kesken kurahaalarirumban ja kadonneen rukkasen metsästyksen koetan miettiä, miten arvokkaita nämä vilpittömän kiintymyksen vuodet ovat. Joskus tulee sekin hetki, kun 17-vuotias portsari seisoo avoimien ovien päivänä luokan ovella.

Silloin varmasti muistan nämä ajat, kun lapsi pitkään piirrettyään ja monta harjoitusvedosta roskiin heitettyään näyttää kaverilleen aikaansaannostaan, jossa yksi hahmo on selvästi isompi kuin muut: "Toi on mun isä!"

Arno Kotro