Onko Suomeen tarpeen rakentaa lisää ydinvoimaa?

Vastaus raatikysymykseen, Helsingin Sanomat 13.5.2010

Kyllä. Uusiutuvat energialähteet – joiden käyttöä pitää tuntuvasti lisätä – eivät riitä tyydyttämään energiantarvetta, ja ydinvoima on kuitenkin pienempi paha kuin fossiiliset polttoaineet niistä tulevien kasvihuonekaasujen ja pienhiukkasten vuoksi. Tuonninkaan varaan ei parane energiapolitiikkaa rakentaa.

Ydinvoiman kannattaminen ei tarkoita sitä, että vastustaisi energian säästöä tai uusiutuvan energian lisäämistä, vaikka ne usein halutaankin höhlästi nähdä vaihtoehtoina.

Uskon varsinkin aurinkoenergian tulevaisuuteen. Samaten fuusioreaktorien kehittämiseen pitää ohjata riittävästi resursseja, olkoonkin, että epäilen myös fuusiovoiman herättävän vastustusta, koska se mielikuvissa kytkeytyy fissioreaktoreihin.

Fissiovoimaloita tarvitaan vähintään välivaiheessa, ja onkin harmillista, että vihreille ydinvoimakielteisyydestä on tullut teologiaa – kivitauluun hakattu dogmi, jota mitkään argumentit eivät voi horjuttaa: se on kyseenalaistamaton lähtökohta, aamen.

Ydinvoima on symbolinen Paha, mytologisoitu ja monin merkityksin ladattu.

Muistan kiusallisen hyvin sen ilmapiirin, jossa Helsingin yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteitä 1990-luvulla. Ydinvoiman joukkosieluinen vastustaminen oli valveutuneiston keskuudessa niin itsestään selvää, että toisin ajatteleva leimattiin lähinnä tärähtäneeksi. Ydinvoiman refleksinomainen ja dogmaattinen demonisointi oli vaivaton tapa ilmoittautua osaksi ympäristötietoista etujoukkoa samalla kun massiivinen kivihiilen ja maakaasun käyttö energialähteenä ei nostanut minkäänlaisia intohimoja, vaikka se aiheuttaa ympäristötuhoja ja ennenaikaisia kuolemia aivan toisessa suuruusluokassa kuin ydinvoiman käyttö.

Oikeastaan voisin lopettaa tähän, mutta en sitten kuitenkaan. Edellä olen halunnut – ja nyt mieleen tulee vanha telkkarini – säätää kuvaa paremmaksi, mutta ehkä sen sijaan pitäisi vaihtaa kanavaa kokonaan? Jossain, realismista syrjässä, elättelen romanttis-utopistista haavetta yhteiskunnasta ja kulttuurista, joka ei perustuisi elintasonarkomaniaan, tyhjäpäiseen kuluttamiseen, turhakkeiden tuotantoon ja talouskasvuun (joka itsessään on pitemmän päälle utopistinen ajatus). Silloin ei tarvittaisi enempää energiaa eikä uusia ydinvoimaloitakaan. Tämä kuitenkin edellyttäisi täyskäännöstä ajattelutavoissa, talousteoriassa, kulttuurissa; taloudelliset ja psykologiset perustukset menisivät kokonaan uusiksi.

Tällaista vallankumousta ei ole näköpiirissä, eikä esimerkiksi ydinvoiman vastustaminen edistä talouskasvusta luopumista, vaan lähinnä vaikeuttaa sen toteuttamista päämäärien pysyessä entisinä. Koska yhteiskuntamme on kasvuvelvoitteeseen sitoutunut polkupyörätalous, jossa vaihtoehtoina ovat liike eteenpäin ja kaatuminen, on jo työllisyyden ja hyvinvointipalveluiden vuoksi toivottava, ikävä kyllä, että kansantuote kasvaa.

Eli miten se menikään? Vallitsevaa kasvupakkotaloutta katsova realisti minussa kannattaa ydinvoimaa ja vastaa raatikysymykseen, idealistinen vallankumousromantikko minussa kyseenalaistaa jatkuvan talouskasvun mahdottomana ajatuksena, haaveilee ekologisesti kestävästä nollakasvun onnelasta ja jättää vastaamatta.

Arno Kotro