Metro, 22.9.2008

Ei paras aamu

Ei ollut viime tiistain startti parhaasta päästä.

Heti aamulla huomasin, että ääni oli mennyt. Se on harmillinen juttu, jos päivän mittaan on määrä pitää oppitunteja kahdessa koulussa. Kymmenen vuoden aikana vain pari kertaa olen joutunut jäämään pois töistä sairauden takia. Nyt kun muun päälle pitäisi juontaa suoraa tv-ohjelmaa, sairaus keksi iskeä. Ja vei puhetyöläiseltä juuri sen puhekyvyn.

Ajattelin ottaa aikalisän juomalla rauhassa aamukahvin ja lukemalla lehden. Etusivua pitemmälle en päässyt. Otsikot kirkuivat pörssien syöksyvän kaikkialla alas.

Vuosi sitten siirsin vaatimattomat säästöni turvalliselta tililtä epämääräisiin rahastoihin, joiden arvo viimeistään nyt siis romahti. Vaatimattomista säästöistä tuli vielä vaatimattomampia.

Ääni meni ja rahat. Yritin iskeytyä arkeen kiinni ja vein tyttären päiväkotiin. Hoitaja, johon lapsi on kovasti kiintynyt, pahoitteli lähtevänsä pois: oli saanut viran muualta. No, minkäs sille. Pikaiset hei-heit ja säntäys parturiin, jonne olin varannut ajan. Sain kuulla, että olivat unohtaneet kirjata varauksen, ja niinpä jäivät hiukset leikkaamatta. Olivat kovasti pahoillaan.

Ryntäsin metroon ja rupesin miettimään, mistä taion sijaisia oppitunteja pitämään. Samassa huomasin tyttären lapasten jääneen taskuuni. Hän siis olisi koko päivän tarhassa ilman käsineitä, koleassa syyssäässä.

Oli pakko pitää pieni yhden miehen palaveri, tiistaiaamun metromeditaatio, Sörnäisten ja Kalasataman välissä.

Nostin katseen muihin matkalaisiin. Minkämoisia heidän murheensa lienevät? Viisikymppinen, ilmeettömästi mustaan ikkunaan tuijottava mies, mitähän hänelle kuuluu: Avioliitto kunnossa? Elämänilo tallella? Viekö metro töihin vai terveyskeskukseen? Synkän näköinen nainen etuvasemmalla: Jäikö toiveammatti haaveeksi, koulut kesken? Onko kotona juoppo ja katkera mies, aikuiset lapset vailla suuntaa? Entä vastapäinen vanhus: Ei kai kasvain ole ärhäköitynyt? Oliko eilinen lääkäri jotenkin arvoituksellinen, vihjaileva?

Ajatus harhaili muun metroväen mahdollisissa murheissa, todellisissa tai kuvitelluissa. Oikeissa ongelmissa, yhtä kaikki.

Tiedä sitten, oliko syynä juuri surullisen oloinen nainen muovikasseineen vai kuka, mutta yhtäkkiä tuntui, kuin se aamumetron äänensä menettänyt juontaja, tyttären lapaset sylissään, selviäisi kyllä.

Arno Kotro