Anna, 29/2009

Auto, osa 1/2

- Etsitkö kaksilitraista? Tässä sulle semmonen.

Katson rempseää automyyjää hämmentyneenä. Litrasta tulee mieleeni lähinnä maitopurkki, ja muutenkin keskustelen mieluummin menneen talven säästä kuin autojen tekniikasta. Sinnikkäästi myyjä silti kertoo kapineen teknisistä ominaisuuksista - minulle. Autoista enemmän ymmärtävälle puolisolle hän kehaisee auton väriä ja mukana tulevaa cd-soitinta.

Miten tähän on tultu?

Olen kasvanut autoiluun nuivasti suhtautuvassa ilmapiirissä enkä pysty edes kuvittelemaan kumpaakaan vanhemmistani autonrattiin. Jo kotona taisin omaksua ajatuksen, että yksityisautot ovat enimmäkseen meluisia ja haisevia turhakkeita.

Ajokortin tosin hankin parikymppisenä, kun arvelin siitä olevan hyötyä kesäduuneissa ja muussa, mutta siinä ne ajamiset oikeastaan olivatkin. Laina-autoilla en ole liikenteeseen uskaltautunut.

Autot eivät esteettisestikään oikein sytytä, eivät ainakaan enää, kun futuristinen muotoilu on vienyt niistä viimeisenkin sielun. Arkistofilmeistä tuttu Paasikiven muhkea Cadillac on vaikuttava ilmestys, ja vähän arkisemmista malleista 60-luvun Mersu, se pystylyhtyinen, on tyylikäs.

Tiettyä automaisuutta löytää vielä 80-luvun laatikko-Volvoista, mutta nämä nykyiset toistensa klooneiksi virtaviivaistetut ja "urheilullisiksi" mainostetut tuulitunnelipuikulat ovat persoonattomia ja jotenkin muovisen oloisia.

Sitä paitsi jos urheilullisuutta kaipaa, olisi syytä lähteä lenkille eikä röhnöttää aerodynaamisen maantiesukkulan ohjaimissa.

Olen kuitenkin havahtunut siihen tosiasiaan, että ilman autoa on yhä hankalampi elää. Maaseudun bussiyhteyksiä on karsittu kovalla kädellä. Mökille olisi mentävä lähimmästä kaupungista 35 kilometrin matka joka kerta taksilla.

Ei auta, auto pitää hankkia, ainakin kesäkäyttöön.

Autokauppiaiden myyntipuheet eivät kuitenkaan vakuuta. "Tämä kiihtyy nopeasti, vääntöä löytyy. Ja kuusi vaihdetta." (Miksi auton pitää kiihtyä ja kulkea tarpeettoman nopeasti?) "Muotoilu on entistäkin virtaviivaisempi." (Ja pirun ruma. Sitä paitsi kuskin pukilta on nähtävä konepelti, muuten tuntuu kuin ei istuisi autossa vaan jossain simulaattorissa.) No, ajan henki ja muotoilun muodit eivät ole myyjien vika.

Minusta autossa pitää olla iso ratti, upottavat istuimet ja löysänpehmeä jousitus, ja hermostuneen koukkimisen ja kiihdyttelyn sijaan sillä pitää lipua kesäisillä kaduilla hillityn arvokkaasti. Useimpien nykyautojen muotoilu sitä vastoin viestii suoranaista velvoitusta älyttömiin nopeuksiin ja aggressiiviseen ajotapaan.

Vieraantumiseni autoista johtaa joskus koomisiin tilanteisiin. Tuttava osti muutama vuosi sitten upouuden Ferrarin. Miehellä oli kepeän itseironinen suhde ajopeliinsä, josta hän yhtä kaikki oli ilmeisen ylpeä.

Minun silmiini Ferrari näytti kuitenkin onnettoman epäkäytännölliseltä: matalalta ja pieneltä. En osannut kommentoida sitä oikein mitenkään, mutta jotain sanoakseni tiedustelin, paljonko härvelissä mahtaa olla hevosvoimia.
- Suunnilleen viisisataa, kuului vastaus.
- Sittenhän sillä jaksaa hyvin vetää vaikka peräkärryä. Semmoista Jullikkaa, vai mikä se nyt on.
- No tuota. Enpä ole tullut ajatelleeksi.

Olen kyllä Ferrarin kyydissä huomannut, että ihmiset keskimäärin ymmärtävät autojen päälle paremmin. Ferrari kerää hämmentävän paljon huomiota. Erityisesti muistan sen kerran, kun auto seisoi kuomu alhaalla keskustan liikennevaloissa stereoiden pauhatessa Mikko Alatalon Ihmisen ikävää toisen luo.

Mutta takaisin autokauppaan. Minulle kelpaa kaksilitrainen auto mainiosti ihan jo siksikin, ettei tule lisää hankalia kysymyksiä. Ostan auton ilman koeajoa, koska en ole lainkaan vakuuttunut ajotaidostani.

Törmäänkin ongelmaan, joka muistuttaa työelämästä tuttua paradoksia. Töitähän ei saa, jos ei ole työkokemusta, ja työkokemusta ei saa, jos ei ole töitä. Nyt auton kanssa on vähän sama juttu. Autoa ei voi oikein ostaa, jos ei osaa ajaa sitä kaupasta ulos. Ja ajotaitoa on vaikea hankkia, jos ei ole autoa.

Tästä lisää seuraavassa jaksossa.

Arno Kotro